Eikä se tuu koskaan takaisin.
Ensin on pimeys. Äänetön avaruus, tumma suru ja kipu, joka ei hellitä. Sitten tulee valo. Se hiipii verhon raosta huoneeseen kuin pieni, uninen keiju, laskeutuu tuhkan keskelle ja kerää syliinsä sen alle hautautuneet värit, äänet ja ajatukset. Ja juuri kun ohikiitävän hetken verran uskoo selviävänsä, sen ymmärtää. Kuoleman lopullisuuden ja etäisyyden, jota ei voi millään olemassa olevalla mitata. Sen, että se mitä eniten maailmassa rakasti on poissa eikä mikään enää koskaan tule olemaan kuten ennen. Ja kaikki, koko elämä, on rakennettava uudelleen. On opeteltava hengittämään, puhumaan ja hymyilemään. On noustava ylös, astuttava ovesta ja kohdattava ahtaiden huoneiden ulkopuolella kiirehtivä maailma. Mentävä töihin, suoriuduttava arjesta ja tehtävä sama uudelleen, joka ikinen päivä, vaikka sydäntä repii aivan järjetön, polttava ikävä. On vain jatkettava ja hyväksyttävä. Koska se on kaikki mitä enää on tehtävissä.
Nuutin poismenosta tulee tänä vuonna kuluneeksi viisi vuotta. Havahduin siihen oikeastaan vasta keväällä kun tajusin, että se olisi 10.5. täyttänyt 25 vuotta. Mietin usein minkälaista elämäni tällä hetkellä olisi jos matkamme vielä olisi jatkunut. Ajan myötä suru on muuttanut muotoaan ja sen kanssa on oppinut elämään, mutta toisinaan ikävä edelleen iskee voimakkaammin kuin osaa odottaa. Se ei kuitenkaan enää muserra alleen vaan itkunkin läpi on helppo hymyillä. Olen valtavan onnekas kun olen saanut kokea jotakin sellaista, mikä vielä vuosienkin jälkeen tuntuu väristyksinä kehossa.
Miten kaikki sitten oikein kävi? Sydän tuntuu edelleen jättävän lyönnin välistä kun mietin hetkeä, jolloin maailmani kääntyi ympäri. Oli joulupäivän aamu vuonna 2017 ja heräsin tallimme omistajan soittaessa. En koskaan unohda hänen sanojaan, murtuvaa ääntään ja hiljaisuutta, joka uutista seurasi. Se tuntui kestävän minuutteja, vaikka todellisuudessa kyse oli varmaan sekunnista tai parista. Sen jälkeen tuli paniikinomainen itku ja hengenahdistus, joka sumensi ympäriltä kaiken muun. Nuutti oli kuollut. Puhelun jälkeen istuin monta tuntia vuoteen reunalla kippurassa täristen ja pääni sisällä risteili kysymyksiä, joihin ei ollut vastauksia. Ei siinä hetkessä. Myöhemmin olen kuitenkin tavalla tai toisella löytänyt niistä tärkeimmät enkä kadu esimerkiksi sitä, etten toimittanut Nuuttia avattavaksi. Mietin sitä kyllä, mutta omat voimavarani eivät lopulta riittäneet pitkittämään asioiden saattamista päätökseen. Todellisuutta se ei kuitenkaan olisi muuttanut. Elämäni Hevonen oli poissa. Olin yrittänyt, antanut ihan kaikkeni ja ihan viimeiseen saakka, mutta se oli poissa eikä millään muulla ollut merkitystä.
Vaikka kaikki kävi lopulta äkillisesti ja menetys oli luonnollisesti iso sokki, valehtelisin jos väittäisin, etten aavistanut mitään tai tehnyt surutyötä hiljaisesti jo paljon ennen matkamme päättymistä. Loppua kohden Nuutin terveysongelmat tuntuivat vähitellen kasaantuvan ja aina saatuamme yhden pois päiväjärjestyksestä tuli tilalle uusia. Viimeisenä syksynään hevonen toipui jälleen kerran yhdestä hankosidevammasta, kärsi räjähdysmäisesti levinneestä, kipeästä rivistä ja oireili myös mm. selkäänsä. Nuutin lannerangan alueen ongelmat oli saatu oikeilla toimenpiteillä pidettyä kurissa vuosikaudet, mutta sairasloma sairasloman perään ei tehnyt hyvää varsinkaan kun viimeisin tosiaan alun voimakkaan ontuman vuoksi tarkoitti osin pelkkää tarhausta. Myös hampaat alkoivat olemaan huonossa hapessa, niitä olisi pitänyt käydä operoimassa tai vähintään poistamassa ja nysät etulegot jättivät arvailun varaan kuinka kauan Nuutti olisi vielä voinut nauttia laiduntamisesta.
Kaiken tämän lisäksi hevonen sai pari viikkoa ennen kuolemaansa ”täristyskohtauksen”, joka sai minut epäilemään jotakin sydänperäistä häikkää. Minulla on tästä myös video, mutta en ehkä halua laittaa sitä tähän vaikkei se sen dramaattisempi olekaan. Hevonen oli koko ajan ihan tolkuissaan ja värisi lähinnä lapojen edestä sekä nälkäkuopan kohdalta. Olimme hetkeä aikaisemmin olleet ulkosalla ottamassa kuvia ja talliin palatessamme Nuutti näytti siltä kuin se olisi ollut viluissaan tai pelästynyt jotakin. Kumpikaan näistä ei kuitenkaan vaikuttanut järin loogiselta vaihtoehdolta, sillä keli oli leuto ja hevonen paksussa talvikarvassa eikä matkalla talliin ollut sattunut mitään erikoista. Suun limakalvot olivat hetken hieman normaalia vaaleammat, mutta palautuivat nopeasti ja episodi kesti kokonaisuudessaan muutamia minuutteja. Tämän jälkeen kaikki vaikutti taas olevan kunnossa. Nuutti söi, joi ja kakkasi, joten eläinlääkärin ohjeena oli seurailla tilannetta. Muuta ei siinä vaiheessa voinut.
Tarkoitus oli kuitenkin suorittaa laajempi ell-tarkastus sydäntutkimuksineen heti seuraavan vuoden alussa. Siihen saakka Nuutin oli määrä suunnilleen vain olla ja möllöttää - joskin herralla itsellään oli monesti eriävät ajatukset. Tekemättömyys alkoi näkyä. Omaa mieltäni painoi paitsi hevosen ajoittainen turhautuneisuus myös voimistunut pelko siitä, että tällä kertaa en maalaillut peikkoja seinille syyttä. Jollakin tapaa kaiketi vain odotin saavani epäilyilleni vahvistuksen ja hyväksynnän sille, että on ihan ok luovuttaa. Se tuntuu näin jälkikäteen tosi typerältä, mutta yritän (edelleen) olla armollinen itselleni. Päätös toisen elämän päättämisestä on valtavan suuri ja harvoin helppo - edes silloin kun sen tietää olevan ainoa oikea.
Siksi olen valtavan huojentunut siitä, etten lopulta koskaan joutunut sitä Nuutin kohdalla tekemään. Saimme elää yhteisen aikamme loppuun saakka tietämättä siitä mitä huominen tuo tullessaan ja viimeinen päivämme oli kaikessa yksinkertaisuudessaan juuri sellainen kuin sen kuuluikin olla. Kiireetön ja tavallinen. Huoltakin oli, mutta sen rinnalla myös kaiken peittävää, puhdasta onnellisuutta. Jouluyön hiljaisuudessa Nuutti sai lähteä tavalla, jonka soisi jokaiselle: saappaat jalassa, nukahtaen ilman, että tarvitsee enää koskaan herätä vanhana tai kipeänä. Karsina oli siisti, edellisen illan heinät syöty ja kaikki tosiaan viittasi siihen, että lähtö oli tapahtunut rauhallisesti. Suuri, sitkeä sydän vain oli pitkän matkan jälkeen tullut tiensä päähän.
Nuutin lähdettyä olin pitkään sanalla sanoen eksyksissä. Hevonen oli ollut koko maailmani yli 10 vuotta ja ilman sitä tunsin olevani täysin mitätön. Meidän tiemme oli läpi vuosien ollut usein kapea ja kivinen, mutta se oli pakottanut kulkemaan lähekkäin ja lopulta kaikki kohtaamamme epäonni tuntui pieneltä hinnalta siitä mitä Nuutin myötä elämääni sain. Se ei ollut kaikkea mistä olin unelmoinut vaan jotakin mistä en ollut koskaan edes osannut unelmoida. Ja niin paljon enemmän. Toivoin jo Nuutin vielä eläessä monesti, että muut olisivat voineet nähdä sen samoin kuin minä ja olen onnellinen siitä, että tämän blogin avulla pystyin jakamaan sen tuomaa iloa eteenpäin. Nuutti oli mieletön persoona. Päällisin puolin vähän juro ja elämänsä aikana monin tavoin väärinymmärretty, mutta kuorensa alla herkkäsieluinen vekkuli, joka janosi tulla kuulluksi. Aivan kuten varmasti jokainen meistä. Monet mielsivät sen vähän vaikeaksi, mutta todellisuudessa koen sen vain vaatineen tietynlaisen asenteen. Sellaisen, että ”asialliset hommat suoritetaan, muuten ollaan kuin Ellun kanat”. Nuutti peilasi ihmistä ihan armottoman rehellisesti ja suorasanaisesti. Vuosien saatossa se opetti nöyräksi ja ravisteli minua - monesti ihan kirjaimellisesti - paitsi oman toimintani myös siihen aikaan vallinneen hevoskulttuurin suhteen. Muutaman viime vuoden aikana asiat vaikuttavat ainakin pintapuolisesti nytkähtäneen parempaan, mutta toki moni muutos tuo mukanaan omat lieveilmiönsä. Aitoa myötätuntoa ja ymmärrystä kuitenkaan tuskin on koskaan liikaa.
Mitä tulee elämääni tällä hetkellä kuuluvat hevoset siihen edelleen siinä määrin, että pääsen tallille käytännössä katsoen milloin vain ehdin tai haluan ja siitä olen kaikille tämän mahdollistaville hirmu kiitollinen. Ratsaillakin olen silloin tällöin käynyt ja oman hevosenkin varmasti joskus vielä hankin, kunhan aika on oikea. Mielessä tämä on kutitellut jo useamman vuoden, mutta on pitänyt pistää asioita tärkeysjärjestykseen ja olla, tiedättehän, ”järkevä aikuinen”. Mitä tosin en edelleenkään miellä olevani. Nimim. Onko pakko täyttää 30 jos ei halua…? En tiedä, niin ne vuodet vierivät ja vierittävät mukanaan kummallisiin paikkoihin. Minäkin asustelen tätä nykyä Varkaudessa! Nuutin kuoleman jälkeen oikeastaan likipitäen kaikki elämässäni on mennyt uusiksi. Ensimmäiseksi tuli suurten menetysten ajanjakso kun Nuutin jälkeen lähti ensin isäni, sen jälkeen meni parisuhde ja keväällä 2020 jouduin vielä laskemaan ajasta ikuisuuteen vain 11 kuukauden ikäisen koirani. Jokainen näistä repi auki vanhoja haavoja ja hetkittäin mietin miksi edes yritän päästä jaloilleni kun matto vedetään jalkojen alta aina uudelleen ja uudelleen.
Mutta pakkohan se on. Ei voi jäädä tuleen makaamaan. Parin viime vuoden aikana elämä on kirkastunut vauhdilla ja tällä hetkellä olen kokonaisvaltaisesti onnellisempi kuin koskaan aiemmin. Isojen luopumisten ja arjen uudelleenrakennuksen myötä olen huomannut olevani vahvempi kuin koskaan olisin arvannut ja tajunnut sen, että Nuuttia, isääni tai koiraani Muusaa kohtaan tuntemani rakkaus ei vähene eikä ikävän merkitys muutu vaikka sallisin itseni mennä eteenpäin. Todellinen toipuminen alkaa vasta kun lakkaa roikkumasta kiinni kivussa ja pelkäämästä, että irti päästämällä kadottaa itsensä. Koska hommahan on ihan päinvastoin. Minäkin olen tainnut vasta hiljan päästä jotenkuten jyvälle siitä kuka oikein olen ja mitä haluan. Paino sanalla jotenkuten. Toisinaan minulla ei ole siitä mitään hajua, mutta kaikesta huolimatta riitän itselleni useammin kuin ennen. Ja se on aika iso juttu. Kukaan ei ole täydellinen eikä siihen kannata edes pyrkiä (t. perfektionisti), mutta itsestään voi ja pitäisi silti pitää. Jopa rakastaa. Sitten voi rakastaa paremmin myös muita. Kliseistä, mutta totta. Kuten on myös se, että rakkaus ei koskaan kuole. Se voi muuttua ja kaiketi joskus hiipuakin, mutta silti osa siitä jää aina elämään. Nuutti on yhä edelleen vahvasti läsnä niin puheissa, unissa kuin kuvissa seinillä. Sekä kaikissa loimissa, huovissa ja muissa härpäkkeissä, joista en vieläkään ole pystynyt luopumaan vaikka keväällä muuttaessamme (niitä miljoonia Ikea-kasseja raahatessamme) lupasin vähän karsia. Olisikohan viimein jo korkea aika?
Tämä postaus tulee jäämään allekirjoittaneen blogihistorian viimeiseksi, ainakin niin luulen. Kai aika muutenkin on jo vähän ajanut tämän kaltaisen pitkällisen päivittelyn ohi. Olen kuitenkin iloinen mikäli tämä kirjoitus tavoittaa edes jonkun, joka on miettinyt miten Nuutin kävi eikä ehkä ole uskaltanut sitä kysyä. Huomasin myös, että tänne on vuosien saatossa tullut iso kasa kommentteja ja olen tosi pahoillani kun en ole niihin reagoinut. Vastaan kyllä edelleen mielelläni mahdollisiin kysymyksiin, niin täällä kuin Facebookin tai Instagramin puolella ja olisi myös tosi kiva kuulla mitä teille meidän matkaa aikanaan seuranneille tätä nykyä kuuluu! Mitä puuhastelette? Harrastatteko edelleen hevosia tai seuraatteko hevostilejä esimerkiksi Instagramissa? Vai vieläkö joku lukee blogeja tai peräti kirjoittaa sellaista? Saa myös suositella hyviä Insta-tilejä tai mainita vaikka omansa! On aina hauska saada kommenteille kasvot. Itse olen viime vuosina hieman tipahtanut kärryiltä ja seuraan lähinnä entisiä tallikavereita sekä joitakin blogituttuja. En ole myöskään päivitellyt omaa profiiliani juurikaan, mutta nyt tulevien elämänmuutosten myötä ajattelin aktivoitua hieman. Ainakin yrittää. Saa siis ilman muuta hypätä seurailemaan jos siltä tuntuu!
Kiitos vielä hirveästi kaikille meidän matkaamme myötäeläneille ja mitä parasta syksyn jatkoa itse kullekin, toivottavasti kuullaan vielä! ♥
