Viimeisiä viedään

Nuutti muuttaa huomenna. Tämä viikko piti käyttää pakkaamiseen, mutta arvatkaapa vain sainko aikaiseksi yhtään mitään. No en saanut, en niin mitään. Ehkä tallille on ollut helpompi mennä, kun on nähnyt suitset ja satulat vielä omilla paikoillaan. Pölyisinä, mutta silti siinä, aivan kuten aina ennenkin. Huomenna onkin edessä melkoinen urakka. Tuntuu melko epärealistiselta ajatella, että kaiken yli kahdeksan vuoden aikana tallille raahaamansa muistaisi mukaan yhdellä kertaa, mutta onneksi sitä pääsee vaikka paluumatkan varrella kurvaamaan takaisin, mikäli jotakin matkasta jää. Kunhan hevosen muistaa, niin kaikki on kai aika lailla hyvin... ;)

Viimeinen iltamme vanhoissa, tutuissa maisemissa oli kaunis. Pidimme hauskaa ja hauskuutimme muita, pusuttelimme ja kävelimme rinta rinnan ympäri maneesia. Sen tuoksu toi mieleen monet onnistumiset. Siellä oli väännetty ja käännetty, vedetty pukkilaukkaa ristiin rastiin ja hypätty elämämme korkeimpia esteitä. Siellä oli voitettu, hävitty, tiputtu ja noustu takaisin ratsaille. Otettu ensimmäiset ravit pitkien sairaslomien jälkeen, itketty niin ilosta, surusta kuin pelostakin. Siellä oli tunnettu niin paljon, mutta tänään; tänään olimme vain onnellisia.

© Jonna.

Toisinaan tuttuun ja turvalliseen ei vain voi jäädä kiinni, vaikka se kenties helpointa olisikin.

Ja me juostaisiin paljain jaloin pelloilla, sua kissankelloilla kutittaisin

Päivä päivältä kaikki tuntuu entistä todellisemmalta. Vielä äsken meillä oli kuukausi, nyt enää parisen viikkoa. Haluaisin nauttia, viettää pian entisellä kotitallillamme aikaa tavallista enemmän ja kiittää kaikkia kuluneista vuosista, mutta samalla huomaan luikkivani tallille kuin varkain, toivoen, ettei siellä ole muita. En halua kohdata kysyviä katseita, en selittää, enkä toistella: "no, ehkä tämä tästä".

Yksin kaikki on niin paljon yksinkertaisempaa. Vain minä, sekä koko elämäni rakkain olento, eikä tarvitse sanoa sanaakaan mikäli itku kuristaa kurkkua liian tiukasti. Voin vain halata, rapsutella ja antaa hevosen hienovaroen kysellä olisikohan mammalla tänään namusia. Ja onhan niitä, tottakai. Mikäs mamma se sellainen on, jolta ei tuliaisia tipu, häh? Pois kääntyessäni olen muutamasti pysähtynyt vaimeaan hörinään. Älä mene ihan vielä, tukan alta kutittaa edelleen. Se rikkoo minut kerta toisensa jälkeen enemmän ja enemmän. Voi jospa Nuutin elämä muuton myötä muuttuisi paremmaksi niin, että hörähdys voisi jälleen olla meille se huoleton tervehdys; toteamus, että "kas, kiva kun tulit", eikä pyyntö jäädä vielä hetkeksi, jotta päivä olisi edes vähän vähemmän tappavan merkityksetön. Se olisi kaikki, mitä toivoisin.

Ehkä kohta kaikki todella on paremmin. Nuutilta irroitettiin viime viikolla kengät, eikä niitä kenties enää koskaan lyödä takaisin. En tiedä, mutta ainakin tällä erää tuhkimotarinamme jatkuu paljain varpain.

Suuret kiitokset ihanalle Vilmalle, joka yhtenä ainokaisista lomapäivistään, myöhään illalla uhrasi aikaansa ja nappasi Nuudelin kenkulit pois!

P.S. Kuinka moni meinaa loppuviikon aikana suunnata Helsingin Jäähallille HIHS:iä pällistelemään? Maamme suurin jokavuotinen ratsastustapahtuma on totta tosiaan täällä taas ja oma urakkani osana areenaryhmää on alkanut jo tiistaina. Vielä koko itse rupeama edessä, niin huippua! Ehkä törmäillään!

Pelätä ei saa jos tahtoo milloinkaan onnen saavuttaa

Moikka, mitä kuuluu? Viime kerrasta postailun parissa näyttää vierähtäneen tovi jos toinenkin. On ollut paljon mietittävää. Te kaikki siellä ruudun toisella puolen olette kuitenkin olleet mielessä harva se päivä. Jos olisin osannut, olisin kirjoittanut ja kertonut teille kaiken. Lauseiden muodostaminen vain tuntui ylitsepääsemättömän vaikealta. Silti on ollut ihana huomata, että te ette ole unohtaneet. On tullut kommentteja, sähköpostia ja viestejä Facebookissa. Kiitos kaikille, ne todella lämmittävät mieltä.

Nuutti on telakalla jo pitkälle toista kuukautta. Intoa on enemmän kuin kuntoa ja kiihtyvyys nollasta sataan noin neljännessekunnin luokkaa. Vanha herra ei ymmärrä, että nyt ei saisi pomppia pupuloikkaa tai karkailla juoksentelemaan pitkin maita mantuja. Oikea etunen ei enää juuri turvottele, mutta on vamman seutuvilta säären yläosasta lämmin ja jalkaa on kylmätty edelleen kahdesti päivässä. Auttaa jos auttaa, ken tietää, ainakin saa hitusen lisää mielenrauhaa. Riittämättömäksihän sitä tässä itsensä kuitenkin tuntee.

Aavistus jännevammasta ei mennyt vikaan, vaikka kuinka niin toivoin. Oej syvän koukistajajänteen tukisiteen sekä pinnallisen koukistajan vaurio, eli vähän samaa tarinaa kuin aikoinaan vasemman kohdalla. Tällä kertaa prosentit vain ovat puolellamme huomattavasti vähemmän - kaikin puolin. Nuutin iän sekä laajemman vaurion huomioon ottaen ei ole syytä elätellä suuria toiveita paluusta entiseen ja tiedän, että on tullut aika päästää irti siitä sokeasta uskosta, jonka elossa pitäminen estää näkemästä asioita kuten ne todella ovat. Tajusin tämän kunnolla vasta siinä vaiheessa, kun Veronika sanoi ääneen sen, mitä en ollut halunnut itselleni myöntää. Sen, että Nuutin toipuminen käyttöhevoseksi on vähintään epävarmaa ja itse tarvitsen nyt tilaa, aikaa, sekä jossakin vaiheessa ehkä sen uuden treenikaverin. Voin rapsutella ja pusutella Nuuttia vaikka maailman tappiin saakka ja tiedän, että se tulee aina olemaan elämäni ykkönen, mutta samalla veri vetää treenaamaan. En halua enkä ehkä edes osaa unohtaa sitä sisälläni lymyilevää kilparatsastajaa, joka joskus melkein olin. Olen yrittänyt vaientaa sen ääntä jo monet kerrat aiemminkin, mutta itseään ei vain voi huijata loputtomiin. Tietyssä pisteessä on osattava nöyrtyä kuuntelemaan mitä sitä oikein yrittääkään sanoa.

Niin vaikealta kuin kaikki tällä hetkellä tuntuukin, tiedän tehneeni oikeita päätöksiä - paitsi itseni, myös Nuutin kannalta. Aina edes rakkaus ei riitä laittamaan kaikkea takaisin kohdalleen, mutta elämässä on silti osattava mennä eteenpäin. Eikä se tarkoita loppua, vaan ainoastaan uutta alkua.

Kaksi viikkoa vielä, sitten on aika mennä. Olen irtisanonut tallipaikkamme Wiknerillä ja kuun vaihteessa Nuutti muuttaa uuteen kotiinsa pienelle maalaistallille Raaseporiin. Se pääsee viettämään ansaittuja eläkepäiviä, nauttimaan "oikeasta hevosenelämästä", ja minä puolestani saan rauhassa miettiä, mitä hevosharrastukseltani tulevaisuudessa haluan. Tämä sillä oletuksella, että Nuutti rauhoittuu ja jalka pääsee toipumaan. Vaikka kaikki tuntuu kovin lopulliselta, enkä tiedä onko yhteistä matkaamme edessä paljon vai vähän, ei suunnitelmissani ole heittää hevosta peltoon ja unohtaa sitä sinne. Edessä on pitkä, ainakin puolen vuoden sairasloma, mutta kuka tietää; ehkä me vielä joskus laukkaamme kilpaa tuulen kanssa ja pyörähdämme kentällä muistelemassa aikoja, jolloin olimme oman elämämme huipulla. Ehkä, jos olemme onnekkaita. Toisaalta voi myös olla, että teimme tänä kesänä monia asioita viimeistä kertaa, ja jos tilanne niin vaatii, en voi väistää vastuutani hevosenomistajana. En kuitenkaan halua enää stressata sitä mihin tiemme vie. Asteittain muutamia minuutteja pieniin kävelylenkkeihin lisäten emme toistaiseksi voi muuta kuin antaa ajan kulua ja katsoa mitä tuleman pitää. Elää päivä kerrallaan ja rakastaa enemmän kuin koskaan aiemmin. Tämä vuosi oli meille kaikesta sattuneesta huolimatta hyvä. Se oli meille uusi mahdollisuus. Tilaisuus loistaa vielä kerran. Tehdä töitä, maistaa veri, hiki ja kyyneleet. Tavoitella tähtiä. Ja voi miten onnellisia me olimmekaan.

• • •

Seisominen on saanut Nuutin lihakset tippumaan. Se näyttää vanhalta, vaikkakin silmissäni silti aivan yhtä kauniilta kuin aina ennenkin. Pimeyden keskellä olemme kuin kaksi kuolematonta, pelkojemme saavuttamattomissa. Samettinen hiljaisuus, kellon minuuttiviisarin vaimea naksahdus. Ennen seuraavaa aika tuntuu taas hetken leijuvan ilmassa kuin seisahtuneena. Tänä iltana meillä on käsissämme kokonainen ikuisuus.

Kaikki upeat kuvat © Sofia Forsblom 2015, kiitos!

Pieni tunnustus myös Veronikalle, joka piti huolen siitä, että maneesin möröt tuli herätettyä... ;)