Jos se ois helppoo, kaikki tekis niin

On tämä vaikea laji. Ratsastus. Eikä ainoastaan sillä kuuluisalla olympiatasolla, vaan ihan aina täältä vähääkään tavoitteellisesta harrastehöntsäilystä lähtien. Muut urheilijat tai liikunnan harrastajat voivat keskittyä aika pitkälti vain itseensä, mutta ratsastajalla on kontollaan myös toinen elävä olento, joka ei tavallisen joukkuepelaajan tavoin omaa samoja tavoitteita kanssamme. Tarkoitan, että se ei osaa ajatella: "nyt pitää tsempata ja keskittyä huolella niihin väistöihin, jotta saadaan kisoissa mahdollisimman hyvät pisteet ja päästään sijoille". Sitä ei voi motivoida mitaleilla tai maineella ja kunnialla, vaan se pitää saada haluamaan yhteistyötä koska se on kivaa ja kannattavaa. Hevonen tavoittelee sitä niin kutsuttua "hyvää mieltä", paineetonta vapautta, joka sen pitäisi saavuttaa tehdessään kuten pyydämme. Jos näin ei tapahdu, palloa ei potkita suoraviivaisesti samaan maaliin vaan sitä lähinnä pyöritellään ympäri kenttää toivoen, että jossakin välissä tapahtuu ihme.

Kuvat © Kukka, kiitos!

Ja välillä se oppiminen kulkee näiden ihmeiden kautta. Toisinaan yhteinen suunta löytyy helpommin, toisinaan muutaman mutkan kautta ja joskus on päiviä, jolloin tuntuu, ettei mikään onnistu. Se on ihan tavallista ja kuuluu asiaan, mutta välillä yhteistyötä voivat vaikeuttaa muutkin asiat kuin huono päivä, väsymys tai kemioiden kohtaamattomuus. Nuudeli on nyt muutaman kerran Mikkeliin palatessani ollut vähän jumissa ja näin ollen myös - täysin ymmärrettävästi - hankala ratsastaa. Minua harmittaa, etten voi olla liikuttamassa hevosta joka ikinen päivä, sillä - vaikken itsekään mikään mestari ole, en lähimainkaan - tiedän (ainakin suurin piirtein...) miten sitä kannattaa ratsastaa, jotta sen muutenkin hieman ongelmallisen selän saa jumpattua ja pidettyä auki. Se ei ole rakettitiedettä, mutta vaatii vähän tarkkuutta. Nuutti asettuu helposti kauniiseen nyökkyyn, mutta jos selkä on alhaalla eivätkä takajalat työnnä liikettä rehellisesti koko kropan, liikkuminen ei avaa vaan lähinnä kireyttää kriittisiä alueita.

Tästä(kin) otan syyt täysin omille niskoilleni. Jonna ja Kukka ovat toimineet korvaamattomana apuna rakkaan karvakorvani kuntouttamisessa, mutta olen ihan unohtanut ottaa heitä valvovan silmän alle ja neuvoa miten Nuuttia kannattaa ratsastaa kun se tekee niin tai näin. Vaikka otus tätä nykyä yleensä suorittaakin kiltisti sen mitä siltä pyytää, reagoi apuihin ja osaa liikkua hienosti itsensa kantaen, se on varmasti aika erilainen hevonen, millä tytöt ovat tottuneet ratsastamaan. Kaiken lisäksi se on edelleen aika voimaton ja vino, mikä tietenkin omalta osaltaan vaikeuttaa sen täydellisen harmonian löytämistä. Onneksi Nuutti on nyt perusteellisemman eteen alas-jumppaamisen sekä lannerangan, ristin ja lonkkien manuaalisen avaamisen jälkeen ollut taas parempi. Eilen tuli vapaana kentällä muutama pukkikin ja se jos mikä on aina hyvä merkki, sillä kovin jumisena tai varsinkaan kipeänä heppa ei kyllä mielellään pompi. Liike on pienen alkukankeuden jälkeen ollut ihan hyvää ja aletaan taas hetkittäin löytää uusia vaihteita. Ah, vielä kun saisimme saman draivin myös sinne mukavuusalueen ulkopuolelle.....

Siellä nimittäin tulee vielä aika paljon keskustelun paikkoja. Näihin lukeutuvat mm. väistöt sekä tietyt siirtymiset, joita me torstaina tunnilla hiottiin. Ja voi sanonkomikä, että osaakin olla hankalaa! Niin hankalaa, että teki mieli heittää hanskat tiskiin yhden 30 minuuttisen aikana noin 4583 kertaa. Miten voi olla niin, että yhden sairasloman aikana katoaa tuntumasta suunnilleen kaikki, mikä ollaan joskus työllä ja tuskalla väännetty suurin piirtein kohdalleen? Missä ovat ne väistöt, joista ollaan muutama vuosi sitten kouluradalla saatu pääasiassa ihan ok numeroita (he A:ssa yleensä 5,5 tai 6) tai ravista tehtävät laukannostot, joissa hevonen ei karkaa avuilta alakaula edellä? Aika hiton hyvin piilossa, pakko sanoa. Jo yhden tunnin aikana, monien toistojen jälkeen otettiin monta askelta eteenpäin, mutta silti fiilis oli lopuksi sellainen, että eipä ole tainnut maailma koskaan nähdä toista yhtä paskaa ratsastajaa.

Kaisa lohdutteli, että hyvä tästä vielä tulee ja sanoi, ettei näistä(kään) vaikeuksista pidä masentua vaan sisuuntua ja ottaa ne haasteena. Välillä melkein hävettää kun ulisen niin kamalasti, mutta kun... haluaisin vain niiiiin kovasti olla enemmän. Olla parempi ja osata enemmän, ihan samalla tavalla kuin varmasti moni muukin. Eihän tässä auta kuin ottaa virheistään opiksi ja tehdä pirusti töitä, mutta joskus se epävarmuuden peikko meinaa saada henkisen kantin pettämään. Onneksi Kaisa löytää kaikesta aina jotakin positiivista ja auttaa käsittelemään pettymyksiä niin, etteivät ne enää hetken kuluttua tunnu niin suurilta. Ehkä tämäkin tästä vielä iloksi muuttuu...

Onni on hyvä tiimi ♥

Miten teidän treeninne ovat viime aikoina sujuneet?