Epäonni onnettomuudessa

Vielä muutama päivä sitten olin julkaisemassa postausta kuluneen viikon ratsastuksista ja hehkuttamassa sitä miten loistavasti ne olivat menneet. Olimme Nuutin kanssa löytäneet uuden vaihteen ja hevonen oli liikkunut aivan mielettömän hienosti. Teksti oli jo valmis ja suunnittelin muokkaavani siihen kuvat illan aikana, mutta tallilta palatessani mietteissä risteili taas sen verran yhtä sun toista, että blogin pariin palaaminen unohtui.

Sunnuntain ratsastus nimittäin piti sisällään pienen välikohtauksen, jonka aikana Nuutti onnistui loukkaamaan itsensä niin, ettei liikkuminen enää sen jälkeen tuntunut hyvältä. Olimme kiiruhtaneet ukonilman alta maneesiin ja kaikki oli - kovasta sateesta sekä äänekkäästä jyrinästä huolimatta - sujunut rauhallisissa merkeissä, kunnes Nuutti yhtäkkiä otti ja lähti. Se kieppasi 180 astetta ympäri niin vauhdilla, että jalat eivät meinanneet ehtiä mukaan lainkaan ja takapää petti alta. Hetken ajan luulin meidän menevän nurin, mutta jollakin ilveellä Nuutti sai kuin saikin koipensa takaisin kartalle ja kipusi itsensi tasapainoon. Vaistomaisesti käänsin hevosen takaisin siihen suuntaan mistä se oli lähtenytkin ja kun se parin sivuloikan jälkeen kieltäytyi liikkumasta eteen, komensin sitä hieman jalalla sekä raipan kosketuksella pohkeen taakse.

Siltä seisomalta Nuutti hyppäsi pystyyn niin rajusti, etten ehtinyt ajattelemaan yhtään mitään ennen kuin se jo nousi ylös toistamiseen. En ehtinyt ratsastamaan eteen tai toisessa keulaisussa edes kunnolla ottamaan tukea hevosen kaulasta. Muistikuvat tilanteesta ovat aika katkonaisia, mutta jossakin vaiheessa tajusin jääneeni pahasti jälkeen ja roikkuvani Nuutin suussa niin, että tunsin sen kallistuvan taakse. Aika tuntui hidastuvan, äänet vaimenivat ja kauhukuvat vilisivät silmissä, kunnes sateen rummutus yhtäkkiä leikkasi läpi ja hevonen laskeutui korkeuksista hallitusti jaloilleen. En tiedä miten se oli mahdollista, mutta otus todella oli onnistunut pysyttelemään pystyssä tälläkin kertaa ja tilanne oli ohi yhtä nopeasti kuin oli alkanutkin.

Nuutti ei ole ikinä meillä ollessaan tehnyt vastaavaa. Onhan se aikanaan harrastanut vaikka ja mitä, mutta kahdella jalalla emme ole koskaan noin holtittomasti heiluneet. Heti episodin jälkeen hevonen vastasi pohkeeseen normaalisti ja rauhoittelin sitä sekä äänellä, että sään vierestä rapsuttelemalla. Se oli selvästi aivan yhtä hämillään kuin minäkin. Muutaman kierroksen käveltyämme pyysin Nuutin raville, mutta totesin heti, ettei kaikki ole kunnossa ja nousin ratsailta. Hevonen ei ontunut tai ollut haluton etenemään, mutta ravasi todella kiireisesti eikä rentoutunut lainkaan. Siinä hetkessä kipityksen olisi ehkä voinut pistää voimakkaan jännityksen piikkiin, mutta aavistelin kyllä saman tien, ettei kyse ole ainoastaan henkisestä traumasta. Hevosta oli varmasti joko äkkikäännöksen tai sivuloikkien aikana todella sattunut, sillä tuntuu erittäin vaikealta kuvitella sen reagoineen noin voimakkaasti muuta kuin kivun kannustamana.

Loppukäyntien aikana Nuutti kuitenkin rauhoittui ja tallissa se vaikutti olevan taas oma, iloinen itsensä. Se seuraili tapahtumia tavalliseen tapaansa pää käytävän puolella, odotteli kirkkain silmin iltaheiniä ja tunki turpansa aina sopivan tilaisuuden tullen kaltereiden välistä Lenin puolelle - ihan vain sitä ärsyttääkseen. Kopeloin hevosen läpi niin perinpohjaisesti kuin osasin, enkä löytänyt mitään mikä olisi ulkoisesti oireillut hälyttävällä tavalla. Lihaksissa ei ainakaan päällisin puolin tunnu pahemmin mitään, kaikkialta saa painella ja reaktiot ovat ok. Jalat Nuutti antaa mukisematta taivutella ja venyttää, eikä niissäkään ole havaittavissa merkittävää lämpöä, epätavallista, yhtäkkiä ilmaantunutta turvotusta tai palpaatioarkuutta.

Maanantaina hevonen sai liikkua ainoastaan narun päässä kävellen, joskin ravautimme sitä tallin edessä parin suoran verran ihan vain nähdäksemme miten se ilman ratsastajaa liikkuu. Ei kehuttavasti, mutta on sitä onnettomampiakin suorituksia nähty. Hevonen ei tosiaan ontunut tai ollut kovin selkeästi edes järkyttävän epämääräinen, mutta tiistaina selästä käsin tunne oli ensimmäisistä raviaskeleista lähtien huono. Kaisakin totesi, että ei se oikein hyvältä näytä ja sanoi samaa kuin toinenkin tallimme ratsastuksenopettajista edellisenä päivänä: oireilu vaikuttaisi juontavan juurensa johonkin lihasperäiseen. Että eihän näistä koskaan tiedä, mutta ainakaan mikään ei selvästi näytä viittaavan siihen mitä Nuutin kohdalla aina eniten pelkään, eli jänne-/hankosidevammaan.

Tämän puolesta puhuisi myös se, että eilen liike oli huomattavasti aiempia päiviä parempaa. Ei ihan priimaa edelleenkään, mutta takajalat eivät sentään tuntuneet katoavan alta jokaisella askeleella ja raviin tuntui alkukankeuden jälkeen hivuttautuvan vähän sitä jo tutuksi tullutta ilmavuutta. Mutta silti... pääni sisässä on peikko. Se peikko on hevosen vasen takanen, tai oikeastaan tarkemmin sanottuna siinä oleva "kova turvotus". Sitä on ollut siinä ennenkin (aivan kuten muissakin jaloissa, etenkin otj. Ne ovat niitä vanhoista vammoista jääneitä "kosmeettisia haittoja"...), mutta nyt Nuutti on mielestäni lepuutellut koipea huomattavasti entistä enemmän ja useammin kuin oikeaa. Eihän se tietenkään tarkoita, ettäkö hevosella välttämättä olisi jalka irtoamaisillaan - tai että ongelman ydin edes sijaitsisi siinä - mutta... kyllä se jostakin kertoo. Pari päivää meinaan vielä seurata mihin tilanne etenee, mutta mikäli se ei näytä palaavan normaaliksi, niin sitten soitellaan eläinlääkärille ja lähdetään tutkimaan.

Kun kaikki oli vielä niin hyvin... ♥

Ei kai tässä muu auta kuin toivoa parasta vain, taas kerran.

Uudenlaisia tuulia

Jaahas, kyllä se taas kesä yllätti ulkoilijan niin, että nyt on iho hellänä ja punainen. Lauantaina kökötin useamman tunnin kotitallimme kentän laidalla kuvaamassa estekisoja ja vaikka yritin pelastaa tilannetta kesken kaiken läträämällä itseeni aurinkorasvaa sen verran kun purkista irtosi, oli peli jo menetetty. Hmph, aina sama juttu. Onneksi en sentään ihan turhan päiten itseäni kärventänyt, sillä Kukka meni ja voitti molemmat luokkansa sekä kaiken päälle nappasi kotiin vielä seuran juniorimestaruuden! Rataa kävellessämme totesin, että uusinnassa ratsastat sitten tästä ja tyttöhän teki työtä käskettyä. Oli ainoa, joka käänsi tiukasti pienestä välistä kolmen esteen keskeltä sen sijaan, että olisi kiertänyt ne ja se säästi siinä sekuntikaupalla aikaa. On se kova!

Pimu tietää: "me handlataan tää".

Kisojen jälkeen napattiin porukalla hepat alle ja suunnattiin maastoon. Lopuksi oli tarkoitus vielä hölkkäillä kentällä hetki, mutta iltapäivä oli niin armottoman kuuma, että jaksettiin valehtelematta varmaan 5 minuuttia kunnes loikattiin ratsailta. Melko rennoissa kuvioissa meni koko muukin viikonloppu, sillä me olemme tosiaan poikaystäväni kanssa muuttaneet uuteen asuntoon ja kaiken maailman hääräily on vetänyt omat energiat aika finaaliin. Miten sitä hommaa voikin olla niin loputtomasti?! Otettiin tavoitteeksi saada kaikki järjestykseen tämän viikon loppuun mennessä, mutta voi olla, että vähän venähtää... Talli nimittäin on tätä nykyä niin lähellä, että tuppaan karkailemaan sinne jatkuvasti. Hups. Mutta hei, mulla ei ole ikinä ollut lyhyttä tallimatkaa! Niin onhan se nyt nautittava, kun Nuudelin luokse pääsee kotiovelta kävellen n. puolessa minuutissa, ihan oikeasti. Oma pihamme sojottaa väärään suuntaan, mutta taloyhtiön yhteiseltä näkyy kentälle ja tarhoille. Voiko olla parempaa?

Enpä kuulkaa usko. Paitsi melko lailla tasoihin kyllä yltää se, että Nuutti ja Foni ovat viimein päässeet ulkoilemaan yhdessä ihan joka päivä. Viime viikolla maneesin taakse kyhättiin joukko uusia tarhoja ja nyt on tilaa olla kaksin. Ensimmäisenä iltana veikkosilta irtosi pientä pukki-ilottelua (ja kamera tietenkin oli kotosalla...), mutta sen jälkeen ovat keskittyneet lähinnä ruokailemaan ja rapsuttelemaan toisiaan. Joskin se rapsuttelukin saattaa hyvin äkkiä johtaa nujuamiseen ja hurjaan, yläilmoissa käytävään villihevospainiin, mutta seuraavassa hetkessä on taas rauha maassa. Ovat nuo kyllä hupaisa kaksikko, oikeat majakka ja perävaunu. Nuutti on tietenkin se majakka (koska valopää) ja Foni perävaunu, koska se seuraa Nuudelia kuin hai laivaa. Vaikka rakenteidensa puolesta voisivat kyllä olla toisinkin päin...

Vieretysten on hyvä kieriskellä.

Vieretysten on myös hyvä syöpötellä.

Ja rapsutella.

Kapsutella.

Mutta parivaljakkona poseeraamista täytynee vähän harjoitella...

Huomenna joudun vielä muutamaksi tunniksi töihin (herätys klo 5.30, krooh...), mutta sitten livistän Mikkeliin ja seuraavat pari viikkoa olenkin lomalla! Niin ihanaa, huippua ja parasta! Me meinataan Nuudelin kanssa tehdä vaikka mitä kivaa ja toivottavasti saadaan puuhia jonkun verran dokumentoituakin. Rästissä on taas postaus jos toinenkin, mutta jos niitä vaikka tässä lomalla... kun on aikaa... eikä varmasti mitään muuta puuhaa, ei.....

Tai sitten on, mutta yrittänyttähän ei laiteta!

Est. 2007

Maanantaina tuli kuluneeksi 10 vuotta siitä kun meidän matkamme Nuutin kanssa virallisesti alkoi. Silloin minulla ei vielä ollut aavistustakaan siitä, minkälaiseen tunteiden vuoristorataan olin itseni istuttanut. Tiesin kyllä, että hevosten kanssa tilanteet muuttuvat jatkuvasti ja kaikki voi sekunneissa kääntyä päälaelleen, mutta se mihin en ollut valmistautunut, oli rakkaus. Ei, siihen minun ei pitänyt haksahtaa. Minun piti olla kilparatsastaja ja tehdä valintani samoin perustein kuin aina ennenkin: sen mukaan mikä oli oman etenemiseni kannalta edullisinta. Minulla oli tavotteita ja suuria suunnitelmia, mutta kun Nuutti vain pari kuukautta meille tulonsa jälkeen loukkaantui, ne menettivät merkityksensä. Yhtäkkiä jostakin muusta tuli paljon tärkeämpää.

Halusin vain, että Nuutti tulee kuntoon ja olin valmis tekemään sen eteen kaikkeni. Halusin antaa sille takaisin sen elämän, jonka perään se huusi huutamasta päästyään kun joutui ensimmäisen leikkauksen jälkeen viettämään lähestulkoon pari kuukautta koppilevossa. Ensimmäisen ihan kokonaan, toisen vain pienten talutuslenkkien värittämänä. Se oli aivan käsittämätön tuomio liikkumaan luodulle eläimelle, joka ei millään voi ymmärtää miksi sen koko maailma yhtäkkiä kutistuu muutaman neliömetrin kokoiseksi, mutta sitä ensimmäisten päivien hätääntyneisyyttäkin enemmän sattui nähdä miten nopeasti hevonen sopeutuu kurjuuteen. Kuinka sen katseesta katoaa ei ainoastaan toivo vaan myös epätoivo ja siitä tulee nurkassa kyyhöttävä varjo, joka ei enää kuule tai näe ympärilleen. Miltei kaksi kokonaista kuukautta vietin Nuutin karsinassa monia tunteja päivässä, kiiruhdin tallille heti koulusta päästyäni ja sain useimmiten kyydin pois vasta iltakymmeneltä. Virittelin hevoselle leluja ja toin mukanani milloin minkäkinlaista näkerrettävää, puunasin, rapsuttelin ja - koska peruskoulun viimeiseen luokkaan piti yrittää panostaa - istuin nurkassa tekemässä läksyjä sekä lukemassa kokeisiin. Välillä surin kun Nuutti ei tuntunut välittävän läsnäolostani lainkaan, mutta jossakin vaiheessa tapahtui jotakin. Hevonen rupesi omatoimisesti ottamaan kontaktia ja sen mielileikiksi muodostui piponi ryövääminen. Se otti sen päästäni varoen, mutta siirtyi sitten kauemmas retuuttamaan ja heittelemään sitä. Vähitellen Nuutin ilme alkoi kirkastua ja lupasin sille, että vielä jonakin päivänä me olisimme molemmat ehjiä ja onnellisia.

Tuntuu hullulta, että kaikesta tästä on tänä vuonna vierähtänyt 10 vuotta. En koskaan arvannut tai osannut oikeastaan edes haaveilla, että pääsisimme näin pitkälle. Hankaluuksia on ollut laidasta laitaan ja välillä on tehnyt mieli luovuttaa, mutta lopulta jokainen vastoinkäyminen ja epäonnistuminen on ainoastaan tuonut meitä tiiviimmin yhteen. En kadu pätkääkään, että silloin pimeällä tiellä lähdin seuraamaan sydäntäni, sillä - vaikka maallista mammonaa ei edelleenkään näy eikä kuulu muuta kuin mennessään - Nuutti on ollut elämäni ehdottomasti paras sijoitus. Meillä on ollut uskomattoman hieno reissu ja toivon sydämeni pohjasta, että se jatkuu vielä monia hyviä vuosia. En voi koskaan pukea sanoiksi sitä suunnatonta rakkautta mitä tuota hevosta kohtaan tunnen, mutta teen parhaani näyttääkseni sen sille joka ikinen päivä.

Ja uskon täysin, että Nuutti kyllä tietää olevansa hyvin erityinen.

Kallein aarteeni, kiitos kun olet aina ollut siinä ♥
© Kukka

10 yhteisen vuoden kunniaksi päätimme yhteistyössä Hööksin kanssa arpoa kaikkien tähän postaukseen kommentoineiden kesken 1 x 50€ lahjakortin! Se on voimassa niin liikkeissä kuin verkkokaupassa ja mukana olet kunhan jätät tähän alle toimivan sähköpostiosoitteesi. Sinun ei siis tarvitse olla rekisteröitynyt lukija. Toisen arvan voit halutessasi lunastaa tykkäämällä Facebookissa sivuista Puoliverinen prinssi ja Hööks - Suomi. Muistathan mainita tästä - myös siinä tapauksessa, että olet tykännyt niistä jo aiemmin!

Osallistumisaikaa on 26.6. saakka ja voittaja julkistetaan seuraavan päivän aikana Facebookin puolella. Arpaonnea kaikille ja kiitos teille, jotka olette blogin myötä olleet osana matkaamme! ♥

Ootkos nähnyt tän, hevoseni ruskean täplikkään?

Herra Nuuttilaisen, se hän juuri on nimeltään.

"Jaa niin minä vai?"

Nuudeli on muutamien viime viikkojen aikana muuttunut ihanan laikukkaaksi. En muista, ettäkö se olisi ollut näin leopardi moneen vuoteen - edes klipattuna - ja salaa olen siitä aika mielissäni. Joskus pienenä nimittäin muistan kuulleeni kuinka näistä "lanteista" puhuttiin onnellisen hevosen pilkkuina. En tiedä onko vanhalla uskomuksella hevosen elämänlaadun ja karvapeitteen pilkullisuuden yhteydestä mitään "tieteellistä perää", mutta kovin kauniilta nuo ainakin näyttävät jos ei muuta! Ainakin meikäläisen mielestä. Ja tottahan sitä jokainen haluaa ajatella hevosensa olevan onnellinen. Sen eteen tekee niin paljon, että kaiken vähänkään siihen viittaavan pyrkii aina ottamaan merkkinä - ja mielestäni se on ihan sallittua. Kyllä tämän lajin ja näiden eläinten parissa saa niin monet kerrat tuntea olevansa huono ja riittämätön, että eiköhän sitä nöyränä pysy vaikka välillä vähän ylpeyttä tuntisikin.

Alla olevat kuvat on otettu meidän rennolta viikonlopulta toukokuun loppupuolella. Silloin pilkut olivat vielä melko haaleita. Pidettiin väliviikko valmennuksista, käytiin maastossa sekä kaulanaruiltiin ja sunnuntaina ajattelin antaa Nuudelille "vapaapäivän" (kävelemässä käytiin kyllä), mutta herra oli sitä mieltä, että pöh! Ne on vanhuksille! Minulla olikin narun päässä ollut vähän sellainen kutina, että tänään saattaisi ukkelia juoksututtaa. Kentälle päästyään se pomppasi matkaan, paineli hippulat vinkuen pitkin suurta kenttää ja rellesti kuin pikkupoika. Korvat töttöröllä ja silmissä se tuttu, vekkuli pilke. Oliko se onnellinen? En tiedä, mutta siltä se ainakin näytti.

"Kai se nyt pitää onnellinen olla eihän tässä muuten oo mitään järkee!"

"Voisin kyllä olla onnellinen tuolla heinäkasallakin."

"Tai tuolla voikukkapellolla!"

"Mutta hölkätään nyt vähäsen kun kerran ollaan vauhtiin päästy."

"Ja kovaan vauhtiin ollaanki tsiikaas vaikka tätä spurttia!"

"Että siinä vaan sulle vähän ihmeteltävää."

"Lähettäskö seuraavaks sinne hiittisuoralle? Tai raviskalle? Joku derbykenttä käy myös."

Mun oma höpsö satuhevonen ♥

Onko teidän hevosillanne samanlaisia laikkuja? Oletteko kuulleet niistä puhuttavan onnellisuuspilkkuina?

Tästä kesä voi alkaa!

Eiku... mikä kesä? Tainnut eksyä matkan varrella. Koululaisetkin kirmasivat lomille pipot päässä eikä tallilla toppatakki ollut viikonloppuna lainkaan liikaa. Kovasti puhutaan ilmaston lämpenemisestä, mutta kyllä silloin minun nuoruudessani oli niin kuuma, että hyvä kun ei karrelle palanut! Syksyllä kaikki olivat ruskeita kuin kahvipavut ja me ratsastajat erotuimme joukosta valkoisine jalkoinemme. Voi niitä aikoja...

Minä ja täysin normaali veljeni Ville metsämansikoinemme vuonna mikälie. Pitkähihaiset vaatteet tietenkin suojaamassa meitä paahteelta, köh.....

No, tänään on onneksi ainakin täällä eteläisessä Suomessa ollut ihan mukavan lämmin. Ei sentään mikään helle vielä, mutta välillä on ihan topissakin pärjännyt. Ehkä tämä tästä vielä kelienkin puolesta iloksi muuttuu! Pari viimeistä viikkoa on mennyt pienessä positiivisessa härdellissä, sillä meillä on poikaystäväni kanssa edessä muutto ensimmäiseen yhteiseen asuntoon ja roudattavaa on ollut vähän suuntaan jos toiseen. Tähän asti olen aina Mikkelissä ollessani majoittunut kolmen (tai siis kahden ja yhden entisen) poikamiehen kommuunissa, jossa meininki on välillä ollut kuin pikkupoikien kesäleirillä. Se on suurimmaksi osaksi ollut ihan hauskaa, mutta olihan tämä eroaminen ennemmin tai myöhemmin vähän väistämätön liike. Tekee kyllä varmaan itse kullekin hyvää päästä vähän vaihtamaan maisemaa ja nauttimaan omasta rauhasta, kyläilemäänhän pääsee sitten kun siltä tuntuu! Ja lupasipa tuo Miikka Nuutinkin selkään joku päivä kavuta, joten... sitä odotellessa ;)

Nuutin kanssa meillä on mennyt tosi hyvin. Edellisenä viikonloppuna se oli aika kankea ja vasen kinner turvotti, mutta liikkumaan päästyään kaikki palasi taas ennalleen. Kyllä sen vain vanhan hevosen kohdalla huomaa jos on joutunut muutaman päivän seisomaan (onneksi kuitenkin tarhaavat aamusta iltaan...) ja painotinkin tytöille, että Nuutti pitäisi ihan joka päivä jollakin tavalla liikuttaa. Hommasin heille yhden parin uusia apukäsiäkin mikäli aika on kortilla ja viime viikon säännöllisen urheilun jäljiltä vanha herra olikin viikonloppuna aivan loistava!

Lauantaina oltiin tunnilla ja ensimmäistä kertaa sitten parin vuoden takaisten treenien tuli pari kertaa sellainen tunne, että wau! Voimaa on taas tullut lisää. Tehtiin paljon takaosan väistätystä ja työstettiin laukkaa ensimmäistä kertaa muutamilla vähän pienemmillä volteilla. Hetkittäin rullaili tosi kivasti, jopa vasempaan. Ehkä ne takajalat hiljalleen sieltä heräilevät, muoto ainakin on päivä päivältä tasaisempi ja suu tuntuu koko ajan paremmalta. Harjoitusravi vain tuottaa edelleen hieman hankaluuksia..... En ymmärrä miten ihmeessä en osaa istua sitä yhtään! Tai niin, no... ymmärränhän minä, sekä hevoselta, että ratsastajalta uupuu vielä voimaa, mutta silti! Tuntuu ihan käsittämättömältä heilua kuin heinämies samaisessa kyydissä, jossa on joskus istuskellut kierrostolkulla ihan ilman vaikeuksia. Ja hevosenkin on saattanut antaa liikkua eteen. Kelatkaa sitä läppää, että joskus tasaisuus on oikeasti ollut meidän suurimpia vahvuuksiamme ja valttikorttejamme kouluradoilla kaiken maailman liitokavioiden seassa. Vaikka Nuutillakin oikeassa mielentilassa töppönen kyllä nousee niin tuomaritkin ovat monesti maininneet, että pisteet ovat tippuneen nimenomaan sellaisesta mukavan vaivattomasta vaikutelmasta. Siihen kun päästään takaisin niin lupaan taputtaa paitsi Nuuttia, myös vähäsen itseäni.

Pari viikkoa sitten Kaisa kävi ennen minua Nuudelin selässä ja vaikka tämä oli juuri se päivä kun se oli alkuun kuin rautakanki niin pehmeän ja kärsivällisen läpiratsastuksen jälkeen sain alleni hyvin liikkuvan hevosen. Seuraavista päivistä lähtikin taas huima nousukiito!

Sunnuntaina näitä wau-hetkiä tulikin sitten taas kahta enemmän. Ravissa tehtiin pieniä vauveliväistöjä (jotka muuten menivät tosi hyvin!) ja sen jälkeen lähdin aina keventäen ratsastamaan raviin vähän enemmän ilmaa. Ette kuulkaa usko miten mahtavia askeleita tuo tappijalka pariin otteeseen otti! Niin tarmokkaita ja hienoja. Laukassakin Nuudeli oli niin ihana keinuhevonen, etten oikein tiennyt miten päin olisin sitä kiitellyt. Kuvaajaa ei tietenkään tällä kertaa ollut mukana, mutta ensi viikonlopulle yritän saada! Jos vaikka jotain videoitakin rohkaistuisin taas pitkästä aikaa julkaisemaan...

Kyllä on ollut ihan suorastaan parhautta nämä viime viikot, vaikka postailuun pieni tauko nyt tulikin. Täysin saamaton en silti bloginkaan suhteen ole ollut, sillä olen väsäillyt tänne uutta raikkaampaa ulkoasua, joka toivon mukaan saadaan esille asap. Jospa se kesä tästä vaikka hiljalleen sitten ihan oikeasti alkaisi. Viimeistään kiitos tämän kuun viimeisellä viikolla, sillä silloin meikäläisellä on ensimmäinen pidempi loma!!!

"No jaahas sit se on täällä taas koko ajan kertomassa mulle kuinka hieno poika oon vaikka tiedän sen jo."

Mitä mahtavinta alkanutta kesäkuuta kaikille!

Joko te olette päässeet lomailun makuun?