Est. 2007

Maanantaina tuli kuluneeksi 10 vuotta siitä kun meidän matkamme Nuutin kanssa virallisesti alkoi. Silloin minulla ei vielä ollut aavistustakaan siitä, minkälaiseen tunteiden vuoristorataan olin itseni istuttanut. Tiesin kyllä, että hevosten kanssa tilanteet muuttuvat jatkuvasti ja kaikki voi sekunneissa kääntyä päälaelleen, mutta se mihin en ollut valmistautunut, oli rakkaus. Ei, siihen minun ei pitänyt haksahtaa. Minun piti olla kilparatsastaja ja tehdä valintani samoin perustein kuin aina ennenkin: sen mukaan mikä oli oman etenemiseni kannalta edullisinta. Minulla oli tavotteita ja suuria suunnitelmia, mutta kun Nuutti vain pari kuukautta meille tulonsa jälkeen loukkaantui, ne menettivät merkityksensä. Yhtäkkiä jostakin muusta tuli paljon tärkeämpää.

Halusin vain, että Nuutti tulee kuntoon ja olin valmis tekemään sen eteen kaikkeni. Halusin antaa sille takaisin sen elämän, jonka perään se huusi huutamasta päästyään kun joutui ensimmäisen leikkauksen jälkeen viettämään lähestulkoon pari kuukautta koppilevossa. Ensimmäisen ihan kokonaan, toisen vain pienten talutuslenkkien värittämänä. Se oli aivan käsittämätön tuomio liikkumaan luodulle eläimelle, joka ei millään voi ymmärtää miksi sen koko maailma yhtäkkiä kutistuu muutaman neliömetrin kokoiseksi, mutta sitä ensimmäisten päivien hätääntyneisyyttäkin enemmän sattui nähdä miten nopeasti hevonen sopeutuu kurjuuteen. Kuinka sen katseesta katoaa ei ainoastaan toivo vaan myös epätoivo ja siitä tulee nurkassa kyyhöttävä varjo, joka ei enää kuule tai näe ympärilleen. Miltei kaksi kokonaista kuukautta vietin Nuutin karsinassa monia tunteja päivässä, kiiruhdin tallille heti koulusta päästyäni ja sain useimmiten kyydin pois vasta iltakymmeneltä. Virittelin hevoselle leluja ja toin mukanani milloin minkäkinlaista näkerrettävää, puunasin, rapsuttelin ja - koska peruskoulun viimeiseen luokkaan piti yrittää panostaa - istuin nurkassa tekemässä läksyjä sekä lukemassa kokeisiin. Välillä surin kun Nuutti ei tuntunut välittävän läsnäolostani lainkaan, mutta jossakin vaiheessa tapahtui jotakin. Hevonen rupesi omatoimisesti ottamaan kontaktia ja sen mielileikiksi muodostui piponi ryövääminen. Se otti sen päästäni varoen, mutta siirtyi sitten kauemmas retuuttamaan ja heittelemään sitä. Vähitellen Nuutin ilme alkoi kirkastua ja lupasin sille, että vielä jonakin päivänä me olisimme molemmat ehjiä ja onnellisia.

Tuntuu hullulta, että kaikesta tästä on tänä vuonna vierähtänyt 10 vuotta. En koskaan arvannut tai osannut oikeastaan edes haaveilla, että pääsisimme näin pitkälle. Hankaluuksia on ollut laidasta laitaan ja välillä on tehnyt mieli luovuttaa, mutta lopulta jokainen vastoinkäyminen ja epäonnistuminen on ainoastaan tuonut meitä tiiviimmin yhteen. En kadu pätkääkään, että silloin pimeällä tiellä lähdin seuraamaan sydäntäni, sillä - vaikka maallista mammonaa ei edelleenkään näy eikä kuulu muuta kuin mennessään - Nuutti on ollut elämäni ehdottomasti paras sijoitus. Meillä on ollut uskomattoman hieno reissu ja toivon sydämeni pohjasta, että se jatkuu vielä monia hyviä vuosia. En voi koskaan pukea sanoiksi sitä suunnatonta rakkautta mitä tuota hevosta kohtaan tunnen, mutta teen parhaani näyttääkseni sen sille joka ikinen päivä.

Ja uskon täysin, että Nuutti kyllä tietää olevansa hyvin erityinen.

Kallein aarteeni, kiitos kun olet aina ollut siinä ♥
© Kukka

10 yhteisen vuoden kunniaksi päätimme yhteistyössä Hööksin kanssa arpoa kaikkien tähän postaukseen kommentoineiden kesken 1 x 50€ lahjakortin! Se on voimassa niin liikkeissä kuin verkkokaupassa ja mukana olet kunhan jätät tähän alle toimivan sähköpostiosoitteesi. Sinun ei siis tarvitse olla rekisteröitynyt lukija. Toisen arvan voit halutessasi lunastaa tykkäämällä Facebookissa sivuista Puoliverinen prinssi ja Hööks - Suomi. Muistathan mainita tästä - myös siinä tapauksessa, että olet tykännyt niistä jo aiemmin!

Osallistumisaikaa on 26.6. saakka ja voittaja julkistetaan seuraavan päivän aikana Facebookin puolella. Arpaonnea kaikille ja kiitos teille, jotka olette blogin myötä olleet osana matkaamme! ♥