If you never try you'll never know

Tätä postausta on jotenkin tosi vaikea kirjoittaa, en vain oikein tiedä mitä sanoisin. Huoleton on hevoseton, vai miten se meni...

Torstaina Nellin oli tarkoitus liikuttaa Nuutti, kun itse olin kiinni noissa HIHS jutuissa. Heppa oli kuulemma alkuun ollut tosi hyvä, mutta ruvennut sitten äkisti liikkumaan huonosti. Tietenkin juuri kun en itse ole paikalla... ;( no, Nelli tuli alas selästä, talutteli Nuudelia ja kylmäsi sen jalat. Sen jälkeen hevonen sai viikonlopun olla pelkällä taluttelulla ja maanantaina koitin miten hevonen muutaman lepopäivän jälkeen liikkuu.

No epäpuhtaastihan se liikkui, vasenta etusta arkoi. Käynnissä ei huomaa, mutta ravissa kyllä. Joskus olenkin tänne blogiin kirjoittanut tuosta, kuinka kyseisen jalan jänne jokunen vuosi sitten muuttui eri näköiseksi kuin oikean jalan, ja siitä lähtien olen aina välillä miettinyt että kuinkakohan pitkälle jalka kestää. Ohjeeksi ollaan saatu vain paikallinen kylmäys, mitäpä muuta sitä tehdä jos jalka on oireeton ulkoisesta epäkohdasta huolimatta. Mutta entäs nyt?

I will always try to fix you.

Minulla on tapana varautua aina pahimpaan, vaikka eihän sitä ikinä voi tietää mikä ontumisen syynä on ennen kuin asiaa on enemmän tutkittu. Jotenkin vain on silti ihan lohduton olo, ja väkisinkin tulee mieleen kaikki se, mikä käytiin läpi silloin muinoin kun Nuutti meille tuli. Osa sen tarinan ehkä tietää, osa ei, mutta lyhyesti... Nuutti ehti olla meillä pari kuukautta, kun se rupesi ontumaan ja useiden klinikkakäyntien (ja viimein skintigrafian) seurauksena oikeassa takasessa todettiin vaikean laatuinen hankosidevamma. Juurikaan toivoa meille ei annettu, sillä ennusteet olivat huonot alusta pitäen. Kahden leikkauksen jälkeen ei edelleenkään oltu saavutettu toivottua tulosta toipumisen suhteen, joten periaatteessa Nuutti sai eläinlääkäriltä lopetustuomion. Hän siis sanoi, että enempää ei ole tehtävissä, "siitä ei koskaan tule hevosta".

Nämä sanat kaikuvat mielessäni edelleen. Mitä jos olisimme luovuttaneet? En olisi koskaan saanut tietää, miten upea yksilö minulla oli käsissäni, en olisi koskaan saanut tutustua elämäni hevoseen. Mutta me päätimme vielä yrittää, viimeisen kerran. Se oli kesä, Nuutti sai olla laitumella ja nauttia elämästä. Välillä vain toivoin, että syksy ei koskaan tulisi...

Mutta tulihan se, yhtä äkisti kuin aina ennenkin - ellei äkimmin. Taas kerran Nuutti vietiin klinikalle, ja taas kerran sain juosta sen kanssa pitkin Hyvinkään hevossairaalan käytävää sekä pihamaata. Loppuun suoritettiin vielä liinassa juoksutus, ja muistan elävästi sen kuinka olin pyörtyä mahassa vellovan jännityksen johdosta. Rukoilin ja toivoin, että kesän aikana olisi tapahtunut ihme.

"Se liikkuu täysin puhtaasti. Onneksi ette uskoneet minua, tuollaista hevosta ette toista löydä", se oli kommentti jonka eläinlääkäriltä saimme. Me ei äidin kanssa voitu uskoa, että se oli totta. Se oli ihme, oikea ihme, ja silloin mä lupasin itselleni etten ikinä lakkaa uskomasta niihin. Mikään ei ole mahdotonta, jos oikeasti uskoo ja yrittää. Siinä hetkessä kaikki ne kyyneleet, kaikki valvotut yöt ja uupuneena kuljetut päivät, kaikki tuntui niin mitättömältä siihen verrattuna mitä oltiin saavutettu. Yhtäkkiä meillä oli Nuutin kanssa edessämme yhteinen tulevaisuus, josta en aiemmin ollut uskaltanut edes unelmoida.

Mulla on nyt jotenkin tosi tyhjä ja vähän pelokas olo. En todellakaan haluaisi maalailla peikkoja seinille, mutta tällainen epätietoisuus saa aina pelkokuvat valloilleen. Tällä kertaa kengätkin on (tai pitäisi olla) ihan hyvin jalassa, niin ei ole edes samanlaista "turvautumisen varaa" kuin viime kerralla... Tämä viikko ainoastaan talutellaan ja jalkaa kylmäillään, ensi viikolla sitten tsekataan tilannetta uudemman kerran. Jotenkin mä vaan toivon että tämä viikko menisi todella hitaasti, koska en tiedä haluanko tietää miten asioiden laita maanantaina on... Pitää vain yrittää rauhoitella itseään ja rapsutella Nuuttia oikein kovasti. Voi pientä ukkelia... ♥

Anniina onneksi tuli meille tiistaina yöksi, niin sai hieman muuta ajateltavaa :) Harmi vain hänen piti jo eilen lähteä takaisin kotiin, kun työt kutsuivat. Meillä oli kunnon Paranormal Activity maraton, eli ti iltana katsottiin 1-3 ja eilen käytiin leffassa katsomassa nelonen. Vaikka kaikki noita aina dissaa niin mun mielestä toi on niin siisti sarja ! Saisi kyllä ehkä tapahtua vähän enemmän, mutta tykkään kuitenkin. 4 oli ihan hyvä, ehkä vähän turhan hassu muutamissa kohdin = nauratti vaikka olisin kyllä halunnut pelätä mieluummin. Mutta se juoni oli aika karmiva ! Tai siis se tapa millä 4 on yhteydessä kolmen aikaisemman leffan kanssa. Hui hui...

Otettiin myös eilen aika suloisia kuvia Anniinan Tipi koirasta, mutta kone tosiaan on niin täynnä, etten mahdu niitä tällä hetkellä juurikaan muokkailemaan. Tässä postauksessa kuitenkin pari Anniinan ottamaa kuvaa minusta ja Nuutista kun käytiin eilen tallilla. Kävin selässä muutamien kuvien oton ajan ja muuten taluttelin heppasta reilut puoli tuntia yläkentällä + perään jalan kylmäys ihan vedellä about 20min. Me ei oikein olla tykätty linimenttejä sun muita käyttää, kun niissäkin on ne omat huonot puolensa (saattavat mm. turvottaa), eli mieluummin ollaan ihan vedellä (ja talvella lumella) sekä "kylmäsuojilla", hyvällä kuivauksella ja back on track pinteleillä + suojilla menty.

Juu, mutta nyt lähden tallille hoitelemaan Nuuttilaisen ennen kuin tuolla tulee ihan pilkkopimeä. Pitää varmaan laittaa päälle ihan hirmuisesti vaatetta, tuolla on ihan sairaan kylmä jo.........