ARVONTA, sponsored by SUVIMARIA DESIGN & LUMOAN !

Koska 900 lukijan raja jonkin aikaa sitten rikkoutui, ja olette olleet ihan mahtavia muutenkin (ihanat kommentit ovat monesti piristäneet päivääni tosi suuresti, kiitos niistä !), päätin että on jälleen aika arvonnalle... ! Vappukin sattui sopivasti kohdalle... ;)

Tällä kertaa arvonta suoritetaan yhteistyössä SuviMaria Designin kanssa, ja palkintona on kaksi upeaa, hevosaiheista LUMOAN -korua !! Suosittelen tutustumaan nettisivuihin hieman tarkemminkin, sieltä löytyy vaikka mitä ihanaa...... !

JUMPING vs. DRESSAGE - kumpi on se sun juttu? ;)

Osallistuminen on hyvin yksinkertaista, ja myös lisäarpojen tienaaminen tällä kertaa mahdollista !

• Yhden arvan saat kommentoimalla tähän postaukseen nimesi, sekä sähköpostiosoitteesi. Arvonta on avoin kaikille, eli sinun ei tarvitse olla blogin rekisteröitynyt lukija tai omistaa google tiliä osallistuaksesi !

• Toisen arvan saat LUMOAN -facebook sivusta tykkäämällä (linkki avautuu uuteen ikkunaan).

• Kolmannen arvan saat arvontaa omassa blogissasi, tai vaikka facebookissa mainostamalla. Mainostuksen linkki pitää liittää osallistumiesviestiin. Yllä näkyvän arvontakuvan voi liittää mainostuksen yhteyteen, tai mikäli haluaisit mainoskuvan esim. blogisi sivupalkkiin, voit kopioida sellaisen tästä:

HUOM ! Linkitä mainostus tähän postaukseen (http://puoliverinenprinssi.blogspot.fi/2013/04/arvonta-sponsored-by-suvimaria-design.html).

Mainitse myös (halutessasi) osallistumisviestissäsi, kumman korun mieluummin haluaisit itsellesi (tai no miksei vaikka lahjaksi jollekulle muulle !) voittaa. Arvon kummankin korun erikseen, eli ensimmäinen onnettaren suosikki saa toivomansa korun, toinen sitten luonnollisesti sen jäljelle jääneen... :)

Mikäli osallistut useammalla kuin yhdellä arvalla, mainitsethan siitä osallistumisesi yhteydessä. Esimerkki kolmen arvan osallistumisesta olisi siis suunnilleen tämän näköinen:

Esteri Esimerkki (sukunimeä ei tietenkään ole pakko laittaa näytille, esim. Esteri E. käy hyvin), esteri@esimerkki.fi.

Tykkäsin Lumoan facebook -sivusta.

Mainostin arvontaa blogissani / facebookissa, linkki.

Yksinkertaista? Kysy rohkeasti, mikäli mieltäsi jokin askarruttaa ! :) Selkeyden vuoksi en vastaa muihin kuin kysymyksiä esittäviin viesteihin.

Osallistumisaikaa on 14.5. saakka, eli parisen viikkoa. Voittajat arvotaan netistä löytyvällä, puolueettomalla arvontakoneella ja heidän nimensä julkistetaan muutaman päivän sisällä arvonnan päättymisestä. Otan voittajiin yhteyttä myös henkilökohtaisesti.

Ei sitten muuta kuin osallistumaan ! Hyvää vappua ja arpaonnea kaikille ! ;)

Skills !

Heipparallaa ! Arvatkaa mitä eilen kävi? Mun kameran muistikortti taisi seota tai jotain. Kun tallilta kotiuduttuani rupesin selailemaan kamerasta päivän kuvia, niin kortilta löytyi useamman sadan otoksen sijasta muutama hassu kuvanen Nuudesta vesiboksissa. Ai ärsyttikö? Ehkä lievästi sanottuna...

Tältä mä näytin ku tajusin ettei kuvia oo. Weheartit.com.

Aikani kirottuani päätin kuitenkin lopettaa itsesäälissä kieriskelyn, ja ryhtyä kaivelemaan internetin ihmeellisestä maailmasta tietoa tiedostojen palauttamisesta. Eksyin muutamien alan yritysten nettisivuille ja ehdin jo innostua, kunnes pääsin kustannusarvioihin saakka... monta sataa euroa yksistä ei niin maailmaa mullistavista kuvista? Hell no.

Sinnikkäänä tyttönä en kuitenkaan masentunut, vaikka eräälläkin sivulla sanottiin, että "tietojen palauttaminen on erityisosaamista ja äärimmäistä huolellisuutta vaativaa asiantuntijatyötä"... Pienen etsinnän seurauksena löysinkin oikein kätevän, ilmaisen palautusohjelman, ja arvatkaapa kaksi kertaa kuka sai kadonneet kuvansa takaisin? ;) Joo, minä ! Tuli aika pro fiilis, vaikka ei se nyt kovin vaikeaa ollutkaan...

Eli mikäli teillekin joskus sattuu käymään näin, niin voin suositella palautusohjelmaa nimeltään Recuva ! Tosi yksinkertainen käyttää, ja ainakin mulla löysi kaikki eilen kadonneet kuvat. Muutama oli hieman vioittunut, mutta suurin osa täysin kunnossa. Huikeeta. Eikä vaatinut kamalasti erityisosaamista......... ;)

Toki, ainahan tuo tiedostojen palauttaminen on ammattilaisen toimesta tehtynä turvallisempaa, ja erityisesti fyysisesti vaurioituneiden tallennusvälineiden kanssa tarvitaan sitä erityisosaamista, mutta mikäli ei halua maksaa satoja euroja joidenkin "ei niin tärkeiden" kuvien palautuksesta, niin ehkä kannattaa kokeilla kotikonstein.

Huh, ja sitten jos vaikka päästäisiin itse aiheeseen, eli eilisen päivän Nuutteiluun ! Mun oli tosiaan tarkoitus postailla jo eilisen puolella, mutta tuossa kuvien palauttamisoperaatiossa sekä elokuvan parissa vierähti aikaa sen verran etten enää jaksanut ruveta kirjoittelemaan. Täällä kuitenkin ollaan, kaikki eilen napsitut reilut 1000 kuvaa läpikäytynä... ;)

Jonna siis oli mun mukana tallilla, ja ottikin kuvia oikein ahkerasti. Säädöt vaan eivät oikein onnistuneet, kun välillä paistoi aurinko ja välillä meni pilveen, ja jossain vaiheessa sisko onnistui kääntämään valotusaikaa vielä hieman enemmän pieleen... no, onneksi on photari !

Yläkenttä oli taas eilen mukavasti vapaana, joten sinnehän me heti paineltiin. Ensimmäiseksi tietty loimi pois ja heppa hetkeksi irti, jotta se pääsi nakulaisena suorittamaan pakollisen piehtarointinsa :) Sen perään perusteellinen harjaus ja Nuudeli kameran eteen. Yritin saada siitä jotain kivoja poseerauskuvia, mutta ukkeli vain suurimmaksi osaksi röhnötti sellainen "ei vois vähempää kiinnostaa" -ilme nassullaan.........

Happy as a hippo !

"Mul meni hiekkaa korvaan ! HIEKKAA KORVAAN !! Ambulanssi ! Palokunta ! Kuolenksmä !!!"

"Älä naura siellä oisko susta hauskaa olla hiekka aivo."

"Äitil on räkää pyllyssä ku niistin sen paitaan mut shh ei kerrota sille..."

"Aina sä pilaat mun kuvat ooksä jotenki vajaa mee muualle nojailee !"

Pipo tiukasti silmillä =) se on vähän liian iso...

Pari onnistunutta otosta saatuani (julkaisen myöhemmin !) heitin kameran Jonnalle ja hyppäsin Nuutin selkään, tällä kertaa vähän normaalista poikkeavalla varustuksella. Hepalla oli nimittäin suitsien sijasta päässään ainoastaan riimu, ja hommahan toimi varsin mainiosti ! Alkuun vain seilattiin ympäri kenttää, ja tunnustelin miten heppa toimii painoavuilla. Sitten vähän ravia ja laukkaa ympäriinsä. Kaikki sujui oikeastaan paremmin kuin osasin edes arvata, ja uskalsin luopua riimustakin. Viimeiset pätkät mentiin siis pelkällä kaulanarulla, ja loppukäynneissä heitin senkin kentän laidalle.

"Koita ny nousta sieltä senkin löllö makkara."

"Siis mä oon niin liian kiltti."

 

♥

"Meikä sai porkkanaa ! Parhaat saa porkkanaa mä oon paras."

Ihan lopuksi Jonnakin pääsi vielä käymään Nuuttilaisen selässä, suitsien kanssa tosin ;) Neuvoin tekemään vähän volttikahdeksikkoa, ja pysäyttämään aina siihen keskelle. Nuutti oli taas kerran oikein nätti poika ja vaikutti hyvin tyytyväiseltä pieneltä eläimeltä... :)

Ilmeestä päätellen tais kuskillakin olla ihan kivaa... :)

Yläkentällä pörrätessä menikin parisen tuntia, ja tallissa suoritettiin vielä runsas jalkojen kylmäys. Nuutti oli niin söpö ♥ tai no ainahan se tietty on, mutta kuitenkin ;) Tänäänkin sain Nuudelista muutamia kivoja otoksia, mutta niitä laittelen sitten joskus vapun jälkeen... ! Huomenna kuitenkin kannattaa pitää silmät auki, sillä tänne blogin puolelle saattaa ilmestyä jotain muuta kivaa ! Tarkemmin sanottuna sitä kivaa, mistä olen höpötellytkin... ! ;) Olipas tarkasti sanottu hehe. No, näette sitten ! Nyt se on kuitenki tsau !

Happiness ♥

Moikka ! Aivan näin heti alkuun haluaisin kiittää edelliseen postaukseen tulleista mahtavista kommenteista, olette huippuja ! ♥ Muutamaan otteeseen mietin viitsinkö edes julkaista koko tekstiä, sillä jotkut ihmisolennot (tai mitä ovatkaan...) tuppaavat jännevammoista kuullessaan suorastaan riemastumaan: "haa, tuo on rasittanut hevostaan niin että sen jänne on poksahtanut !".

Totta on, että USEIN jännevammat ovat rasituspohjaisia, ja ne kehittyvät pidemmän aikaa ennen kuin viimein napsahtavat siihen pisteeseen jolloin ne havaitaan, MUTTA ne voivat syntyä myös yksittäisen tapaturman seurauksena. Ja Nuuttikin kun tosiaan ehti olla meillä sen pari kuukautta, ei millään järin suurella rasituksella, niin se on aika lyhyt aika saada jänne siihen kuntoon missä se oli. Eihän me tiedetä vaikka jänteet olisivat jo siellä Saksassa oireilleet? Kyllä me hevonen tietty ostotarkastettiin, mutta ei siellä sentään mitään menneen sekä tulevan läpikotaisin tietävää kristallipalloa sentään ole...

No joo, se siitä :) Halusin vaan sanoa, että piristitte todella mun päivää ihanilla sanoillanne, ja tällä hetkellä mä oon entistä paremmalla fiiliksellä suunnittelemassa teille sitä kivaa juttusta, mistä jokunen postaus takaperin mainitsinkin... ;)

Sateesta ja ällöttävän koleasta ilmasta huolimatta mun eilinen päivä oli täynnä pieniä ilon aiheita :) Postilaatikostakin löytyi eräs pikku ylläri !

Meidän yhteistyökumppani SuviMaria Design lähetti mulle ihan mielettömän kauniin käsintehdyn Lumoan -korun, josta tänään napsin joitakin kuvasia :) Photari vain ei ollut yhteistyökykyinen, niin sain tällä erää muokatuksi ainoastaan pari...

Yksinkertaisuus on kaunista ! Keskellä oleva sydän Swarovskin kristallia.

Iso kiitos upeasta korusta, olen ihan rakastunut... ! Multahan löytyy toinenkin, pari vuotta sitten ylppärilahjaksi saatu koru samaisen tuotemerkin alta, ja se komeileekin tuossa vasemman sivupalkin mainoskuvassa. Siinä siis lukee Gastello, ja keskellä on helmi. Meidän onnenkoru kisaradoilla ! Varmaan vaikea arvata, kenelle tämä uusikin koru on omistettu........? ;) Nuuttiduudeli ♥

Mikäli te lukijatkin pidätte kauniista koruista, niin............... stay tuned ! ;)

Kivoista jutuista sitten vähemmän kivoihin juttuihin, tässä tapauksessa nimittäin polvikipuun... Mun oikea polvi on ollut aika kipeä tässä ehkä viikon verran, ja se siis rasituksen johdosta rupeaa vihlomaan niin ettei meinaa mistään tulla yhtään mitään. Hevosen selästä tää ei tosiaan mua pidä, mutta olen nyt hetken yrittänyt ottaa vähän rauhallisemmin, kaveerata kylmäpussin kanssa, ja katsoa mihin suuntaan tämä menee.

Eilen aamulla lähdin kuitenkin Roosan ja Nellin kanssa Lohjalle auttamaan heppojen liikutuksessa, ja sain taasen ratsastaa Sintin ♥ Menin ilman satulaa ja koitin vaan heilua kyydissä parhaani mukaan ! Välillä tammanen vähän kuskaili mua ympäri kenttää, mutta ei se mitään Simi on huippu ♥ Polvikaan ei vihoitellut muuta kuin ihan loppumetreillä, jahuuu !

Ah ihanan iso kenttä !

Iltapäivällä painelin Nuudelin luokse ja arvatkaa kaksi kertaa mitä tehtiin? Jöö, maastoiltiin. Me ei varmaan enää ikinä tehdä mitään muuta ku maastoillaan ku se vaan on niin parasta (varsinkin nyt kun tosiaan pääsee taas siellä ihan pöpelikössäkin tallaamaan) =) paitsi eilen Nuutti oli kyllä ihan pönttö, ja piti mennä vielä lopuksi vähän kentälle ottamaan kuumakallea kuulolle.........

Kohdattiin nimittäin maastossa IHMISIÄ. Iso lauma. Se oli Nuutin mielestä ihan villiä. Ihmettelin kun heppa ensin rupesi jäkittämään vastaan ja nousi lahnamuodostaan ryhdikkääksi patsaaksi. Puhinan säestämänä se suostui hipsimään eteenpäin ehkä yhtä vauhdikkaasti kuin halvaantunut etana. Yritin tähyillä näkyikö edessäpäin ehkäpä jokin metsäneläin, mutta mitään en nähnyt taikka kuullut. Meni varmaan viisi minuuttia, kunnes ihmiset putkahtivat mutkan takaa samalla suoralle meidän kanssa ja Nuutti ei vaan voinut käsittää mitä ne siellä metsässä oikein teki.

Kun päästiin ihmisistä ohi, niin sitten olisikin kiinnostanut lähteä niiden perään........ En tiedä millä kävelyretkellä se porukka oli, mutta tulivat siis vastaan siinä vaiheessa kun me oltiin kävelemässä tallilta pois päin. Joskus muinoin Nuusku harrasti tuollaista niskurointia, ettei suostunutkaan kävelemään sinne minne kuski halusi, vaan ryhtyi pakittelemaan ojiin ja "keulimaan" (siis ei se keuli, mutta hyppii silleen tyhmästi), mutta viimeisestä kerrasta on puoli ikuisuutta ! Nyt humma kuitenkin päätti, ettei halua enää kävellä pidemmälle. Siinä tilanteessa olisi kyllä ollut raipalle tarvetta...

Nuutti on tosi taitava katoamaan kaikilta maailman avuilta, ja muutaman kerran se pääsi pyörähtämään tosi ovelasti pois alta niin että vähän menetin tasapainoa. Kun käänsin hepan takaisin, se rupesi peruuttamaan pikavauhtia ja taas kiepsahdus toiseen suuntaan. Siis en ymmärrä mikä kakarakohtaus sille oikein iski, ehkä siitä ei vielä ookkaan tullu vanha ja viisas !

Aikansa siinä onnetonta pilottia pyöriteltyään Nuudeli suostui eteenpäin - koko ajan säpsyillen, puhisten ja ympärilleen pälyillen tosin. Kun tien päässä käännyttiin takaisin tallille, niin voi jummi ! Hevonen taatusti lyheni ja nousi kaksi metriä vielä entisestään, eikä se ei millään olisi suostunut kävelemään. Se vain steppaili, ja kun pidätin niin sain reaktioksi vaan pään viskelyä sellaisella "mä lähen ihan just !" -meiningillä. Tällä kertaa ei todellakaan toiminut se "istu rentona ja anna ohjaa", vaan oli pakko ruveta tekemään pohkeenväistö siksakkia pitkin metsätietä. En muista milloin Nuutti ois käyny noin kuumana, kyllähän sillä yleensä aina maastossa virtaa riittää, mutta tänään mulla oli olo ku pommin päällä istuskellessa. Yksikin virheliike niin KABOOM.......... !

Nii no et nähtävästi istu enää. Ei mut siis... näin jo sieluni silmin kuinka lennän tällee.

Oli muuten aika siistiäkin osittain; osaahan toi heppa piaffin ja passagenkin kun vaan niin haluaa ;) Jonkun ois pitäny olla piilokameroimassa, olisin niiiiin halunnut nähdä pari pätkää, sillä selkään tuntui aika ilmavalta ! Päästiin kuitenkin kentälle yhtenä ratsukkona, mutta veikkaan että jos maastotie olisi ollut vähänkin pidempi, niin Nuutilla olisi naksahtanut. Se alkoi käydä niin kuumana että meinas tulla selässä äitiä ikävä.................. Hölmö vanha ukkeli, jaksaakin vielä höyrytä kun pahainen pikkupoika !

Touhottaminen kävi ilmeisesti väsyttämään kun meinasi uni tulla kesken jalkojen kylmäyksen ;) Huomatkaa hienosti itse itsensä pysäyttänyt heppa ! Nuutti on aina narun päälle talloessaan ihan "hei miksen pääse eteepäi?" ja sit se vaan seisoo ja oottaa et sen jalka käydään nostamassa pois............ :D

Huh, että semmonen maastolenkki taas. Onneks kohta on kesä ja sit mulla on toivon mukaan taas rauhallinen pullaheppa... ♥

Weheartit.com aarteita taas =)

Joo ja sori postauksen ilmestyminen joskus yöllä, jäin haahuilemaan omiani ja huomasin joskus puolilta öin että oho kello onkin jo noin paljon... hupsii. Onneksi huomenna on sunnuntai. Tai siis tänään. Juu, meitsi painelee nukkumaan, HEIPPA !

Kiitollinen, siunattu, onnellinen...

Mitä ikinä uskalsin toivoa mä sain sen...

Eilen tallilla ollessani mun kanssa tuli juttelemaan eräs vanhempi nainen. Hän ihaili Nuuttia, ja kyseli siitä kaikenlaista. Siinä pätkiä meidän tarinasta kertoillessani meinasin ruveta itkemään, kun tajusin miten hauraalta selviämisen mahdollisuus ja meidän yhteinen tulevaisuus silloin joskus näyttikään...

Elämä ei aina ole helppoa, ja se hyvin harvoin menee niin kuin on suunniteltu. Kun me ostettiin Nuutti, mulla oli tiettyjä tavoitteita, joita halusin päästä saavuttamaan. Halusin kisata ja ehkä vähän menestyäkin, ajatus "puskailusta" tuntui jotenkin vieraalta. Nuutin piti olla se "hyvä ensihevonen", jonka vaihtaminen parempaan jossain vaiheessa tuntui ihan luonnolliselta, jopa ilmeiseltä - niin kylmältä kuin se näin jälkikäteen sanottuna saattaakin kuulostaa. Ja vaan kuinkas sitten kävikään...?

Pari kuukautta meillä oltuaan Nuutti rupesi ontumaan ja sitä käytettiin klinikalla moneen otteeseen. Sen jalka ultrattiin ja kuvattiin, mutta mitään vikaa ei löytynyt. Se vain ontui ja ontui, eikä syytä onnistuttu löytämään. Loppuviimein meidät lähetettiin Vermosta Hyvinkäälle skintigrafiaan, jossa koko hevonen tutkitaan läpi tarpeen vaatiessa kokonaan. Siellä selviävät yleensä ne hankalimmatkin ongelmat.

Ja niin meidän kohdallamme kävikin. Oltiin astetta viisaampia, mutta niinhän se menee että tieto lisää tuskaa... otj hankositeen yläkiinnityskohdan vaurio, toipumisennuste huono. Maa tuntui katoavan jalkojen alta, kaikki tavoitteet ja unelmat murenivat käsiin. Teki mieli vain itkeä ja huutaa elämän epäreiluutta.

Nuutin jalka leikattiin kaksi kertaa loppuvuodesta 2007. Toisen leikkauksen jälkeen sille määrättiin kuukausi täyttä karsinalepoa, ja voitte varmaan kuvitella miten kova tuomio se liikkumaan luodulle eläimelle on. Nuutti ei voinut ymmärtää miksi kaverit pääsivät ulos ja se joutui päivästä toiseen jäämään sisälle. Mua sattui nähdä, kuinka elämänilo Nuutin silmistä vähä vähältä katosi, ja siitä tuli pää roikuksissa karsinan nurkassa nuokkuva, osaansa alistunut varjo.

Noihin aikoihin oltiin varmaan aikalailla kaikki tilanteessa osallisina olevat aika voimiemme äärirajoilla. Välillä epätoivo meinasi viedä voiton ja sitä vaan mietti enkä onko tässä mitään järkeä, vai yritetäänkö me turhaan rimpuilla kohtaloa vastaan...

Karsinalevon jälkeen saatiin lupa talutella Nuuttia kovalla, tasaisella alustalla alkuun ihan 5 minuuttia päivässä. Tarhaan se sai mennä vasta jokusen viikon kuluttua, silloinkin luonnollisesti pienenpieneen postimerkkiin. Kuukauden ajan energiaa kerännyt Nuutti oli kuin tulisilla hiilillä, ja voin rehellisesti sanoa että mua ei ikinä ole hevosen kanssa pelottanut niin kuin silloin. Pelkäsin paitsi omasta, myös hevosen puolesta ja kauhukuvat tallin käytävälle kaatuvasta isosta eläimestä tulvivat mieleen joka kerta karsinasta poistuessamme. Näin jälkeen päin ajateltuna Nuutti käyttäytyi kuitenkin olosuhteisiin nähden suurimmaksi osaksi tosi fiksusti. Ne kerrat kun se yksinkertaisesti räjähti, on laskettavissa ihan yhden käden sormilla. Yhdellä niistä kerroista se muuten mursi mun sormen, höhö...

Mutta tärkeintä oli kuitenkin se, että Nuutin elämänjano oli jälleen herännyt. Sen ilme oli pirteä, ja se sai mut aina hymyilemään. Ruokahalu oli kasvanut, samoin maha. Joka kerta suitsia hevosen päähän laittaessani se kahmaisi kuolaimet suuhunsa innolla, eikä malttanut odottaa että päästään "hommiin".

Hassua, miten joskus kuvittelin olevani kilparatsastaja "henkeen ja vereen". Laskeskelin vuosia, kauanko olin junnu ja mihin luokkiin halusin sinä aikana päästä. Tehtiin suunnitelmia pidemmälläkin tähtäimellä, ja mietittiin mahdollista ulkomaille lähtöä johonkin saumaan. Kaikki treenit olivat kuitenkin vaihtuneet talutuslenkkeihin ja kisahaaveet isketty jäihin. Alkuun se tietenkin harmitti, mutta Nuuttiin yhä enemmän ja enemmän kiintyessäni huomasin että niistä kilpailullisista tavoitteista tuli ihan toisarvoinen juttu. Ainoa toive oli se, että hevonen vielä tulisi kuntoon - viis siitä vaikkei sen kanssa enää koskaan kisaradoille palattaisikaan...

Taluttelua, taluttelua... ja hoikkapoika Nuudeli on sitä mieltä että evästauko !

Viimeisellä virallisella kontrollikäynnillä yritin pitää mieleni kurissa. Kun ei elättele kovin suuria toiveita, ei tipu niin korkealta - tai niinhän sitä kai luulisi. "Se ontuu edelleen". Pettymyksen katkerat kyyneleet kirvelivät silmissä ja vähitellen voimistunut usko paremmasta katosi taas savuna ilmaan. Millään ei ollut enää mitään merkitystä. Me oltiin yritetty, mutta se ei riittänyt. Kaikki oli ollut turhaa.

"Ainakin me tiedetään että tehtiin kaikkemme", äiti sanoi, mutta mä vaan itkin itkemästä päästyäni. Eläinlääkäri sanoi ettei Nuutista enää koskaan tule hevosta, eli suomeksi sanottuna saatiin siis lopetustuomio. Äiti ehdotti toista hevosta Nuutin rinnalle, mutta mä en halunnut toista hevosta. Halusin vaan Nuutin, ja jos en voinut saada sitä, en halunnut mitään muutakaan.

Tehtiin päätös pitää Nuutti kesän yli laitumella ja varattiin vielä kerran aika Hyvinkäälle. Jos ne monen tunnin talutteluretket, tai jalan kylmäykset useamman kerran päivässä eivät vielä sittenkään olisi johtaneet minkäänlaiseen toipumiseen, olisin ehkä valmis myöntämään itselleni, että kaikki voitava oli tehty. Tunsin niin suunnatonta riittämättömyyttä, että välillä en öisin itkultani saanut nukutuksi lainkaan.

Joku saatttaisi sanoa, että ihme luupäitä kun eivät suostuneet hyväksymään todellisuutta, mutta jännevammat ovat kuitenkin enemmän kuin mitään muuta: aikaa vaativia juttuja, ja välillä se muutama kuukausi tekee ihmeitä. Joku vamma paranee nopeammin, joku ei koskaan siihen kuntoon, että kestäisi aktiivista rasitusta. Kieltämättä mekin mietittiin että yritetäänkö vaan siirtää pidemmälle sitä mikä kuitenkin on edessä, vai onko meillä ehkä sittenkin mahdollisuus...?

Loppukesä 2008, ja Hyvinkäällä taas. "Ai teillä on tää vielä?", eläinlääkäri kysyi hieman hämmästyneenä. Yritin hymyillä, mutta pelko siitä "lopullisesta tuomiosta" teki siitä aika vaikeaa. Nuutin jalka ultrattiin, ja sen perään juoksin useamman kerran hevossairaalan käytävää päästä päähän. Jalka taivutettiin ja taas mentiin. Sen perään heppa liinan päähän ja ulos ympyrälle. Se muutama kymmenen minuuttia tuntui ikuisuudelta ja multa meinasi siinä juostessa jo kuntokin loppua.

"Se on täysin puhdas", eläinlääkäri sanoi ja näin ensimmäistä kertaa ikinä hänen kasvoillaan leveän hymyn. Mitä? Tuntui, etten enää tajunnut noinkaan yksinkertaista, suomenkielistä lausetta. Olin ihan sekaisin. Mahassa kupli. "Onneksi ette uskoneet mua, tällaista hevosta ette toista löydä."

Gastello on täysin terve. Ei onnu suoralla eikä liinassa juoksuttaessa. Ultra - normaali. Ei harvakaikuisuutta. Hoito-ohje: asteittain paluu normaaliin liikuntaan. Ei kontrolleja, mikäli ei onnu. Ei rajoitteita liikunnassa.

Silläkin kertaa lähdettiin Hyvinkäältä kotia kohti vuolaasti itkien, tosin tällä kertaa onnesta. Tuntuu vähän hullulta, ettei silloin karun tuomion saatuamme suostuttu luovuttamaan ihan vielä, vaan päätettiin pitkän pohdinnan seurauksena yrittää vielä kerran. Voi miten olisivat monet ikimuistoiset hetket jääneet kokematta, enkä mä en ois koskaan saanut kunnolla tutustua elämäni hevoseen. Ihmeitä tapahtuu, kun vaan jaksaa niihin uskoa.

Kuntoutus hoidettiin todella rauhallista tahtia, eikä meillä ollut kiire mihinkään. Kasvatettiin hevoselle lihaksia ja olisikohan ollut joulukuussa kun osallistuttiin ensimmäisiin pieniin seurakisoihin (80cm) sillä meiningillä, että pitkät käynnit, vähän laukkaa, yksi verkkahyppy ja radalle... :) 0 - 0 tulos hitaalla ajalla (kiertelin, kaartelin...) tuntui kuin oltaisiin voitettu vähintäänkin maailmanmestaruus ja taisin jokusen kyyneleenkin radan päätteeksi pyöräyttää.

Kerava joskus vuonna 64738 ennen ajanlaskun alkua. Tämä suoritus päättyi kekeytykseen, kun kuskin pää ei kestänyt keikkua kyydissä. "Tunari ! Älä jarruta ! Me voitetaan tää ! Anna ohjaa mä handlaan ! Sinivalkonen ruusuke on meidän !"

Vaikka jännevammat (tai mitkä tahansa muutkin) ovat aina inhottavia juttuja, niin ei niin pahaa etteikö jotain hyvääkin. Heti hevosenomistajuuteni alkutaipaleella pääsin tutustumaan siihen, mitä tämä puuha kurjimmillaan on ja tajusin, etteivät terveet päivät ole itsestäänselvyys. Opin ottamaan vastuuta suuresta eläimestä, sekä sen hoidosta vaativampinakin aikoina - ja kasvattamaan siihen ainutlaatuista luottamusta. Pitkän aikaa olin oikeastaan ainoa ihminen, joka Nuuttia päivittäin käsitteli, ja kyllä sen huomaa edelleen.

Tämä kokemus kasvatti mua ihmisenä ihan hirveästi, opin nauttimaan ihan "uusista jutuista" ja arvostamaan niitä elämän pieniä ilonaiheita. Ymmärsin, etteivät ne korkeat prosentit, isot esteet tai sinivalkoiset ruusukkeet ole tärkeintä, ei sinne päinkään. Välillä maastotiellä rennosti Nuutin kanssa tallustellessa tulee sellainen fiilis, että tätä varten me silloin taisteltiin. Tätä, että me voidaan toinen toisiimme luottaen vaan olla ja nauttia yhdessä elämästä. Ehkä musta onkin tullut "puskaratsastaja", mutta ehkä se ei haittaa... ;)

Kuitenkin, halu kehittyä (niin ratsastajana kuin tietysti hevosenkäsittelijänä yleisestikin) on yhä tallessa, mutta tavoitteet ovat tätä nykyä erilaiset kuin ennen. Mun ei ole pakko päästä kisaamaan yhä vaikeampia luokkia, sillä tiedän että itseään voi haastaa muutenkin. Edelleen kisaradoilla on kiva pyörähtää silloin tällöin, mutta tärkeintä on kuitenkin se, että meillä on Nuutin kanssa kummallakin hauskaa ja nautitaan siitä mitä ollaan tekemässä. Ja milloinkahan sitä ei tämän kaverin matkassa hauskaa olisi? ;)

Nuude viime kevään inkkarikuvauksissa... :)

Mulle ovat muutamatkin koulupuolen ammattilaiset sanoneet (suoraan tai vähemmän suoraan), että "tarvitsisin" "paremman" hevosen, jonka kanssa pääsisin kunnolla etenemään. Mutta kun... eihän Nuutin voittanutta olekaan ! Ei, se ei ehkä ole maailman näyttävin, tai osaavin, tai ainakaan helpoin (!), mutta mulle se on koko maailman upein, täydellisin ja rakkain otus. Sen kanssa on itketty ja koettu turhautumista, mutta paljon useammin se on kuitenkin saanut mut tuntemaan iloa ja onnistumisia. Ja siinä kyllä on mielettömästi hevosta, kun vain osaisi ratsastaa kaiken esille ! Välillä kun tuntuu että ollaan ajauduttu umpikujaan eikä mikään suju, pitää vaan muistaa se tunne, minkä ansiosta Nuutin silloin joskus itselleni halusin. Mä en oikeastaan edes tiedä, mikä siinä iski, mutta eihän se järki ja sydän yleensäkään oo asioista samaa mieltä... ;)

Ehkä vielä joku kaunis päivä hommaan sen superliikkujan, joka vie mua kilparadoilla eteenpäin, mutta Nuutti on ja pysyy - se on varma. Se tulee aina olemaan mun ykkönen, ja tiedän että se on mun elämän hevonen nyt ja aina. Sellainen, joka tulee vastaan vain kerran elämässä. Mun oma pieni suurikorvainen hölmö lahna, joka edelleen jaksaa päivä toisensa perään piristää mun elämää pelkällä olemassaolollaan... ♥

Kiitos Hyvinkään Hevossairaala, kiitos äiti, kiitos kaikki jotka tsemppasivat vaikeina aikoina eteenpäin... ilman teitä me ei ehkä oltais tässä.

Koko maailman tärkein ♥

Huh, tulipas romaani. 100 pistettä mikäli jaksoit lukea loppuun saakka :) Yritin kyllä tiivistää, mutta kun asiaa olisi ihan hirrrmuisesti. Jos jotakin kysyttävää tuli mieleen, niin jättäkää ihmeessä kommenttia... :) tai sanokaahan mikäli haluaisitte perusteellisempaa postausta jostakin juttusesta ! Tarkkoja päivämääriä en tapahtumille muista, mutta ehkei se oo tärkeintä ! Kuvat © Anniina, Sofia, Laura, Nelli ja minä. Oli vaikea valita kun työn alla on "parhaat Nuuttikuvat" -postaus, enkä tietenkään samoja haluaisi moneen otteeseen julkaista... ;P Tekstikuvat kopsattu osoitteesta weheartit.com.

Miks huonot vitsit naurattaa aina eniten?

Nää asiakuvat taas kerran: weheartit.com.

Eilinen..... oli jotain niin väsynyttä :D Vietin lähes koko päivän huonovointisena peiton sisässä ja mietin mikä mua oikein vaivaa. Välillä olo saattoi olla ihan normaali, sit vaan yks kaks rupes oksettamaan ja tuli jäätävä päänsärky... dööd...

Näin. Huonon olon iltaa kohti voimistuessa oli pakko turvautua särkylääkkeeseen (syön niitä ihan liikaa, joten yritän pärjätä mahdollisimman pitkälle ilman...) ja hetken kuluttua siitä elämä voittikin taas. Paremman voinnin siivittämänä päätinkin Jessican kanssa suunnata Sofialle katselemaan illan jalkapallopeliä, Bayern München - FC Barcelona - ja tietty syömään liikaa. Oli aivan sukka peli, Barca pelasi huonosti ja sakemannit voitti 4-0. Loppua kohden alko vaan naurattamaan, meillä oli oikein hyvää läppää taas...........

Barcelonaa viedään.

Ei, me ei tultu kattoo jalkapalloo vaan pelaa Candy Crush Sagaa.

Sofia innoissaan ku sai jonku hyytelön.

Siispä mä kulutin aikaa täyttämällä puhelimeni muistikorttia tämmösillä kuvilla. Apua. Joillekki vaan on luotu kauneuden lahja......................... Jessican reaktio ku näytin tän kuvan sille: "HYI ! MIKÄ TOI ON ?!" minä....... "Näytät iha joltai möröltä !"

Mä sain tän läskipentu lautasen ♥ En tajunnu ottaa kuvaa ennen ku oltii syöty mutakakkuu ja jätskii.......

Tänään on ollut aavistuksen parempi olo. Tää on varmaan miljoonas kerta kun joku tuhma kevätpöpö yrittää nujertaa mut vuoteeseen, mutta mun mielestä eilinen oli ihan tarpeeksi alistuttu ja tänään en jaksanut enää kotona kökkiä. Oli pakko lähteä tallille, kun niin ihana ilmakin taas sattui.

"Juhuu täällä mä olen tuu hakemaan !"

Kevään ensimmäiset öö... vihreät?

Astetta reilummin heinää :D "Nää heinät tulee kohta mun korvista ulos."

Nuudelin kanssa suunnattiin tekemään rento maastolenkki, vaikka heppa oli kyllä sitä mieltä että ois kivempi mennä kovaa. Pari ihmeellistä pupuloikkaa metsätiellä tehtyään se kuitenkin suostui tyytymään osaansa ja löntystelemään mun määräämää tahtia ;) Normaalin metsätiekierroksen lisäksi seikkailtiin myös jossain ihan pöpelikössä, missä eräs hirvittävä kanto meinasi syödä pienen Nuun.

Noita sulamattomia lumia piti vähän pitää silmällä...

"Äiti mitä me tehdään täällä puskassa ootko sokee tie menee tuolla vasemmalla."

Tallilta tultuani päätin vielä lakata kynnet, kun vanhat alkoivat olla jo hieman kärsineet........ Edellisissä pohjavärinä oli musta ja päälle laitoin kuparinvärisiä hileitä, tällä kertaa päätin tehdä jotakin vähän värikkäämpää. Tässä lopputulos ! Pakko lakkailla kynsiä oikein urakalla nyt kun ne kerrankin ovat edes jonkuasteisessa kunnossa............. :D

Kiitos ja anteeksi. Jos teillä muuten on jotain hauskoja ideoita kynsien lakkaamisen suhteen niin älkää arastelko kertoa ! Mulla iski taas lakkausvimma, mutta ideoita ei taas kerran ihan hirveemmin oo... :D paitsi ampparikynnet ! Semmoset teen joku päivä. Myös kivoja tutoriaaleja saa linkittää oikein mielellään... :) Jeu !