Mikä on se jokin, jolla itsesi keräät?

Edellisestä postauksesta on kulunut melkein kaksi viikkoa. Normaalisti olisin pahoillani ja lupaisin reipastua, mutta tällä kertaa yhtäkkinen hiipuminen tuntuu yhdentekevältä. Kaikkea ei vain jaksa harteillaan kantaa - siksipä pienemmät murheet usein putoavat matkasta suurempien tieltä. Kirjoittaminen ahdistaa. Sanat takertuvat aivoihin ja sormet lepäävät näppäimistöllä odottaen vastausta kysymykseen, joka yön hiljaisina tunteina niin herkästi murtaa kyyneliin: vieläkö meistä on voittamaan?

Jokainen elämä on omanlaisensa vuoristorata. Piikitöntä ruusupolkua ei olekaan ja jo pelkästään sen hyväksyminen helpottaa, mutta toisinaan sitä tippuu niin korkealta ja niin kovaa, että tarvitsee hetken hiljaisuutta ajatustensa kanssa. Ääneen puhuminen tekee kaikesta aina niin todellista. En ole unohtanut postailua koska pelkään tekeväni ah-niin-täydelliseen kiiltokuvaelämäämme (huomatkaa sarkasmi...) uteliaiden katseiden mentävän särön, vaan koska olen aivan loppu - ja sen myöntäminen sattuu. Ei kukaan halua todeta väsyneensä rakkaaseen harrastukseen, elämäntapaan, niin, että joutuu henkeään haukkoen etsimään pakoreittiä siitä umpikujasta, jonka paikalla tavallisesti on ollut silta maailmaan, jossa kaikki on paremmin. 

Kaikessa yksinkertaisuudessaan tilanne on se, että Nuutti on nyt määrittelemättömän ajan sairaslomalla. Taas. Oikeassa etusessa on jotakin. En tiedä mitä, mutta ehkä ultran jälkeen olemme viisaampia. Harmittaa ihan suunnattomasti. Haluaisin pysyä positiivisena, mutta luulenpa vähän, että tästä ei ihan parin viikon iisillä selvitä. Toivon olevani väärässä, mutta pelkään silti tuntemustani jänne- tai hankosidevammasta oikeaksi. Jos niin on, en tiedä mitä teen. En tiedä onko viimein todella tullut aika pistää koko hevosharrastus puntariin, miettiä miltä siltä tulevaisuudessa haluan ja valmistautua muutoksiin. Vaihtoehdoista mikään vain ei tällä hetkellä tunnu oikealta. Ahdistaa, surettaa, pelottaa. Hetki sitten kaikki oli niin hyvin ja nyt mietin vieläkö meillä on aikaa nauruun, leikkiin ja rakkauteen. Ehkä ajatukset tästä vielä selkenevät, ja ehkä tulen teillekin niistä sitten kertomaan. Kunhan olen valmis, kerännyt itseni vähän vahvemmaksi. Milläpä muulla, kuin tällä itsellään:

♥

Mitä huominen ottaa, antaa,

sitä tänään vielä et voi kantaa.

Eikä ne murheet meihin yllä.