Näillä mennään

Viikko sairaslomaa ja ratsastuksellista takapakkia melkoinen määrä. Vanhan hevosen kanssa pienikin seisahtuminen saattaa tehdä merkittävän loven siihen työhön, mikä hyvän kunnon saavuttamisen sekä ylläpitämisen eteen on tehty, mutta eipä auta itku markkinoilla - eiköhän tämä ruoste tästä oikeanlaisen treenin myötä äkkiä karise.

Nuutti ja Veronika pellolla keskiviikkona. Hyviä pätkiä, mutta pääosin heppa oli aikamoinen mato! Tässä näyttää yllättävän keskittyneeltä...

Tällä hetkellä tuntuu lähinnä siltä, että kaikki takapään, selän ja kaulan lihakset ovat livistäneet ja masu paisunut entisestään. Tukkakin on kasvanut niin, että Nuutti rassukka näyttää ihan peltoon unohdetulta pulliaiselta. Siihen vielä päälle naama täynnä arpia ja iso kasa kohonneita sekä osittain hangattuja ötökänpuremia - kohta on varmaan joku eläinsuojeluviranomainen kyselemässä, että eikö kukaan tätä kapista kaakkia rakasta. Vaikka toista hoivataan ja lellitään minkä ehditään. Eläinlääkärikin kommentoi eilen tikkejä poistaessaan, että tämä taitaa olla oikea mamman mussukka. Nuutti seisoi kiltisti aloillaan, kuunteli ja toimenpiteen jälkeen nyökkäsi muutaman kerran hyväksyvästi. Taitaa poika itsekin tietää olevansa aika tärkeä tyyppi... ;)

Lähtiessään elli kääntyi vielä huikkaamaan, että olehan ihmeessä yhteydessä mikäli on tarvetta vaikkapa raspaukselle tms., tämä kun on niin kiva hevonen. Taas kerran sain olla pienestä ruttukääryleestäni ylpeä kuin mikä, ja hukutin sen tietenkin siltä seisomalta haleihin, pusuihin ja kookosnameihin. Olin jo ehtinyt unohtaa kenelle kenen tuhmalle alter egolle piti hetkeä aiemmin viritellä riimunnaru turvan ympärille kun pellon reunassa oleva risukasa kävelylenkiltä palatessamme huuteli kummia (lue: joku lehti siellä kahisi). Puuh, puuh, pörh, pörh, vastasi Nuutti ja yritti ottaa ritolat. Monta kertaa, oikein pukitellen. Siinä hukkui allekirjoittaneen "perrrrkele!" tuuleen ja soran rahinaan, kunnes yhtäkkiä kaikki pysähtyi. Nuutti, tuuli, aika. Luulin ihailleeni pää pilvissä patsastellutta hevostani ainakin vartin, kunnes tallin pihassa totesin meidän taivaltaneen laitumien reunalta takaisin vain noin 7 minuutissa - välikohtauksineen. Hassu juttu.

Itse pellolla Nuutti on suureksi yllätyksekseni käyttäytynyt oikeinkin nätisti. Vahva se on, mutta pukkiloikkia toistaiseksi 0. Kyllä se vielä ehtii. Tänä vuonna ratsastuskäytössä on pelloista paras: suuri mäkipelto, jossa saa auringonlaskun aikaan aivan ihania kuvia. Hii, parhautta! Pitäisi vain ehtiä sinne juuri oikealla hetkellä, viimeksi kun alkoi jo hämärtää. Vanha kameranrämäni ei niissä olosuhteissa enää loista, mutta no... ihan sama. Ei edes järin harmita - oman suoriutumisemme kun voi vallan loistavasti tiivistää tähän kuvaan:

Siis me ollaan niin nevahööd mistään takapään päällä olemisesta. Eikö takajalat oo ihan ok jos ne roikkuu sukkahousuina perässä...? Ensimmäisen laukan jälkeen siirtymä alas valui, valui ja valui, ja tässä siis komeilee hetki juuri ennen käyntiin putoamista. Ihan kamalaa, hävettää.

No, seuraavalla kerralla skarpimmin. Huomenna meidän oli tarkoitus jälleen kahden viikon tauon jälkeen päästä esteille, mutta arvatkaahan kuka täällä istuu kuumeessa, pää täynnä räkää... No meitsi, tietenkin. Krooninen poskiontelotulehdus on kamalan kiva, tekisi mieli repiä irti koko naama. Onneksi Veronika sanoi voivansa hypätä Nuutin kanssa, niin heppanen sentään pääsee virkistämään mieltään. Sen ratsastettavuus ei tosiaan ole loman jälkeen ollut ihan totuttua luokkaa, mutta se on ihan tuttu juttu - useamman vapaapäivän aikana Nuudeli monesti vain... lässähtää. Siinä saattaa olla virtaa, mutta oikean tuntuman löytäminen on yleensä ensimmäisillä ratsastuskerroilla haastavaa. Välillä tuntuu kuin se olisi ollut lomalla Marsissa ja unohtanut meidän, maa-asukkien välisen tavan kommunikoida ihan tyystin. No, kyllähän se meillä ihmisilläkin maanantai toisinaan viikonlopun jälkeen käynnistyy hitaasti - viikoista puhumattakaan! Pitänee siis antaa vähän armoa. Osaltaan uskon hitusen jähmeähkön liikkumisen myös kielivän kranion tarpeesta, sillä edellisestä käsittelystä on taas ehtinyt vierähtämään tovi jos toinenkin. Selän tuossa jo parisen viikkoa takaperin avasinkin, mutta kokovartalokopelointia on luvassa heti ensi viikon alussa. Loppuviikon pläänit ovat vielä vähän auki, niistä lisää myöhemmin...!

Toivottavasti tämä lenssu tästä pian helpottaa, haluan äkkiä pellolle laukkareenaamaan!

Joko teillä pääsee sänkkäreille?