Sosiaalinen media on viime sunnuntaista lähtien täyttynyt ratsastuskuvista ja niiden yhteyteen liitetystä merkinnästä: #rideforolivia. Jo ennen viikon puolta väliä hashtagiin oli ympäri maailman sitouduttu yli 20 miljoonaa kertaa ja luku on kasvanut jatkuvalla syötöllä. Miettikää mikä voima meissä hevosihmisissä on, kun kerrankin seisomme samalla puolella.
Olivia Inglis oli 17-vuotias australialainen kenttäratsastaja, joka menehtyi jäätyään maastoesteellä kaatuneen hevosensa alle. Hän oli kokenut, hänellä oli kypärä, turvaliivi ja ratsunaan perheen oma kasvatti. Silti kävi näin, miksi?
Koska vahinkoja sattuu. Ratsastusurheilua ei suotta mielletä yhdeksi maailman vaarallisimmista lajeista, sillä vaikka vakavia, kuolemaan johtavia onnettomuuksia tapahtuu verrattain harvoin, on "urheiluvälineemme" monta sataa kiloa painava, kaikesta jalostustyöstä ja koulutuksesta huolimatta omilla aivoillaan ajatteleva ja omien vaistojensa varassa toimiva eläin. Se voi pelästyä, sännätä holtittomasti karkuun ja kaatua kovasta vauhdista, tai ilman se suurempaa dramatiikkaa kompastua rauhassa kävellessään. Suurten massojen liikkuessa riskit ovat aina suuret, ja mielestäni on erittäin hyvä, että tiedostamme sen. Kaikessa karmeudessaan nämä ikävät tapaturmat muistuttavat meitä siitä, että vaikka hevonen kuinka olisi tuttu ja maailman kiltein, ja vaikka kuinka suojaisimme itsemme asiaankuuluvin varustein, mitä vain voi tapahtua, eikä sille voi mitään. Edes kypärä ei välttämättä pelasta, mutta se voi pelastaa - ja siitä mahdollisuudesta kannattaa pitää kiinni.
Kun itse viime keväänä mursin selkäni, lääkäri totesi: "tiedäthän, että tässä olisi voinut käydä todella huonosti". Naurahdin itsekseni. En siksi, ettäkö tilanne olisi mielestäni ollut huvittava, vaan koska tiesin. Todellakin, tiesin. Olen nähnyt lähietäisyydeltä kun hevonen kaatuu ja ratsastaja jää alle, eikä nouse omin avuin. Olen kuullut kuinka hevonen takanani potkaisee toista kohti ja osuu tämän ratsastajaa päähän niin, että kypärä hajoaa kahteen osaan. Olen itse ollut selässä, kun hevonen virhearvioinnin seurauksena menettää tasapainonsa, sulkenut silmäni, kuullut kuinka puomit kolisevat ja miettinyt, että tähänkö tämä kaikki nyt päättyy. Olen murtanut luita, tuntenut kipua ja parannellut lukuisia, rumia mustelmia, mutta enemmän kuin mitään muuta: olen ollut onnekas. Olen ollut onnekas, kun olen jokaisten lukemattomien ilmalentojen jälkeen voinut nousta takaisin ratsaille ja todeta, että kaikkine riskeineen tämä on juuri sitä mikä minulle kuvailee sanaa vapaus.
#rideforolivia on paitsi kaunis osanotto rakkaansa menettäneelle perheelle, myös ääni sellaiselle tapaturmalle, joka tavallisten uutisotsikoiden muodossa olisi luultavasti jättänyt tavoittamatta valtaosan maailman hevosharrastajista. Jos et vielä ole jakanut omaa kuvaasi, suosittelen sen tekemään. Sosiaaliseen mediaan hashtagin alle postatuista kuvista on tarkoitus koota Olivian muistoksi hänen perheelleen suuri mosaiikkiteos, johon - kuka tietää - myös sinun kuvasi voi päätyä.
En voi sanoa kuin kyllä, juuri näin. Itsekin postasin kyseisen kuvan ja sen herättämien ajatusten pohjalta kirjoitin blogiinikin. Musta on hyvä, että ihmiset tiedostavat ja tietävät ja ennen kaikkea muistavat sen, että se oma kultamussukakin on kuitenkin eläin, ei lelu tai kone. Sellainen olento, jonka kanssa voi yllättäen sattua mitä vain.
VastaaPoistaMukava kuulla! Näin juuri, pomminvarmaa tai 100% luotettavaa hevosta ei ole olemassakaan.
PoistaHienosti kirjoitettu postaus ja ihana tuo kuva teistä Nuutin kanssa <3
VastaaPoistaKiitos ❤️ Vitsi mulla on ikävä noihin aikoihin!
PoistaTodella hyvin kirjoitettu❤ Täyttä asiaa, sulla on ollut paljon onnea matkassa 🌠
VastaaPoistaKiitos! Todellakin :)
PoistaMä huomasin miten musta tuli jotenkin paljon arempi oman selkäonnettomuuden jälkeen. Muistan pienen hetken maanneeni maassa keuhkot tyhjänä ja selkä kipeänä miettien että liikkuvatkohan muut ruumiinosani enää. Sekin oli ihan tavallinen tilanne, olin menossa esteelle mutta juuri ennen estettä poni veti liinat kiinni ja kääntyi 90 astetta toiseen suuntaan, joku apinampi ehkä olisi pysynyt kyydissä mutta mä en. Seurauksena ilmalento selkä edellä ilmeisesti puomin päälle, muistikuvat tilanteesta jäi aika hataraksi. Lääkärissä diagnoosiksi murtunut okahaarake, nikamasiirtymä ja revähtäneet selkälihakset, sekä tuttu kommentti "tiedäthän että tässä ois voinu käydä pahemminkin". Puolee vuoteen en sit juossu, hyppiny tai heppaillu ja nyt pelottaa hypätä ja ratsastaa välillä muutenkin.
VastaaPoistaAuts, puomin päälle lentäminen on tosi inhaa! Kurjaa (vaikkakin ymmärrettävää), että onnettomuus on jättänyt takaraivoon pienen peikon :( Mun kohdalle ei onneks vielä oo sattunu semmosta tapaturmaa, jonka seurauksena selkään nousemista tai jotakin tiettyä tilannetta ratsailla pelkäisin. Ennemminkin aina hirvittää se, että jos lennän, niin miten käy vapaana hilluvalle hevoselle..... Nuutti varsinki ku oikee vetää haavereita puoleensa niin pikkusen sieppaa sydämestä kun jossain pellolla näkee sen sekopäänä porhaltavan pois näköpiiristä. Sit juoksee pää kolmantena perään ja vasta tallin pihassa - tai parhaassa tapauksessa vasta kotona - huomaa, että autsista, nyt sattuu... :D
PoistaHyvä kirjoitus!
VastaaPoistaKiitos!
PoistaTää postaus sisältää niin täyttä faktaa! Ratsastus on oikeasti vaarallinen laji, mutta toivon, että saan olla yhtä onnekas elämäni ajan kuin nyt.
VastaaPoistaNiin se on, totta puhut. Mutta joskus ne suurimmat riskit ovat niitä, mitkä tekevät elämästä elämisen arvoisen :) Ei auta kuin tosiaan: toivoa hyvää onnea.
PoistaNormaalisti kun varustat hevosta ja tarkastat samassa että varusteet on ehjät ja kestävät käyttöä. Mutta yllättäin se ohja napsahtaa poikki kuolaimen vierestä. Olin ajamassa hevosta ja tallille on matkaa sieltä mistä tämä tapahtui oli 7km. Onneksi hevonen oli fiksu ja pysähtyi pyynöstäni. Ei kun pois kärryiltä ja taluttamaan hevosta takaisin talliin. Tässä olisi voinut käydä pahemmin jos olisi ollu hevonen joka ei olisi totellut minua heti.
VastaaPoistaHui, tuollaisessa tilanteessa ainekset suurempaankin vahinkoon tosiaan ovat kasassa. Onneksi sait pidettyä hevosen hallinnassa eikä käynyt mitään! Mulla tulee myös mieleen tilanne, jossa esteelle lähestyessäni toisen kuolaimen delta antoi periksi ja ohja irtosi siinä vaiheessa kun Nuutti näki esteen. Ei ollut ihan maailman helpoin hallittava siihen aikaan, joten juu, esteestä vielä selvittiin mutta meno sen jälkeen kävi vähän vaarallisilla vesillä. Yhdestä ohjasta kun ei viitsi kamalasti täydessä laukassa kiskoa tai lentää heppa vielä nurin. Onneksi tämäkin tilanne (joka tosin jo noin lähtökohtaisesti oli melko lailla turvallisemmilla kantimilla kuin teidän!) tosiaan päättyi hyvin, eli maneesin seinään, ja siinä sitten valmentajan kanssa lähinnä naureskeltiin tapahtuneelle :D
PoistaTälläisestä oppineena ole nykyään (ehkä hysteerinen) tarkastan ennen ja jälkeen varusteet. Mutta on niitä muitakin remmejä menny rikki mm. sekki,potkuremmi. Äsken manittujen rikkoutuessa pystyy vielä ajamaan eteen päin mutta varovasti ja ei kiireellä jos on hevonen joka on nuori, kokematon. Monte startissa on minulla mennyt jalustin remmi poikki, mutta maaliin päästiin ja rahoillekkin.
PoistaNo varmasti! Oho, aika hyvin, siinä täytyy jonkun verran jo olla tasapainoa sitten :D
Poista