Kadonneen vyötärön jäljillä

Meidän piti joskus yläkoulussa tai lukiossa äidinkielen kurssilla kirjoittaa muutaman sivun mittainen aine itse täydennettävällä otsikolla "Kadonneen __________ jäljillä" ja tehtävänantona oli yllättää lukija. Arvatkaa kuinka moni kirjoitti teillä tietymättömillä olevasta aarteesta tai onnesta? No, moni. Luovimmat lähtivät jahtaamaan ystävää, sukulaista tai aurinkoa. Itse en meinannut keksiä yhtään mitään. Hevosista oli aina kiva kirjoittaa, mutta Kadonneen pollen jäljillä kuulosti lähinnä arkipäiväiseltä tallireissulta, jossa uljas kavioeläin lopulta löytyy omasta karsinasta tai pihattoponien heinäkasalta. Siitä oli yllätyksellisyys kaukana. Heitin siis ihan läskiksi ja rustasin oman aineeni kera otsikon: "Kadonneen vyötärön jäljillä". Sain siitä hyvän arvosanan, mutta enpä arvannut, että vielä joku päivä tulisin olemaan samassa tilanteessa tarinani päähenkilön kanssa. Että ihan oikeasti pitäisi lähteä sitä vyötäröä metsästämään, mutta piru vie... tässä sitä nyt ollaan.

Tapasin eilen ensimmäistä kertaa elämässäni ihan ihka oikean personal trainerin ja jouduin toteamaan, että edellisestä kerrasta salilla onkin vierähtänyt varmaan pari vuotta. Ei ehkä ihan, mutta melkein. Suunnilleen vuoden verran olen ollut maailman laiskin ihminen. Aika Nuutin loukkaantumisen jälkeen oli epäonninen myös jäljelle jääneiden treenikavereiden suhteen. Elin ratsastuksellista hiljaiseloa monta kuukautta (poislukien sellainen "sunnuntaimaastoilu", mitä nyt en laske mukaan ollenkaan) eikä kiinnostanut sitten muukaan liikkuminen. Ja sen kyllä huomaa. Painan yli 15 kiloa (!!!) enemmän kuin muutama vuosi sitten, ihan järkyttävää! Miten voi terve ihminen päästää itsensä tähän pisteeseen?

Suoraan sanottuna veetuttaa. Kun on koko pienen ikänsä harrastanut, liikkunut ja omistanut ihan ok peruskunnon, sitten yhtäkkiä päättää laiskistua ja heittää kaiken menemään. On helppo olla jälkiviisas ja todeta, että eipä olisi kannattanut, mutta tässä sitä nyt kuitenkin ollaan. Kunto rapistuu tosi nopeasti jos sitä ei ylläpidä ja omalla kohdallani voin ainakin sanoa, että "ylimääräisen" liikkumisen unohtaminen on ollut ihan puhdasta saamattomuutta. Kiire on aina hyvä tekosyy, mutta kun ei se oikeastaan edes ole. Omaan hyvinvointiinsa sijoittamisen kun ei tarvitse viedä montaa tuntia päivässä, vähempikin riittää.

Tiedän  että paino on vain lukema vaa'an näytöllä eikä se kerro kaikkea, ja että olen joskus myös painanut aivan liian vähän, mutta nämä eivät millään lailla muuta sitä tosiasiaa, että nyt on korkea aika pistää asiat taas järjestykseen. Kyllä meikäläisestä hyvinkin muutama kilo (tai no, kyllä ainakin se 10 on tavoitteena.....) liikenee tiputettavaksikin, mutta ennen kaikkea haluan itselleni taas paremman kunnon. Sellaisen, että oikeasti riittää paukkuja mennä ja tehdä. Ratsastajana tuntuu vähän epäreilulta vaatia hevosta toimimaan, jaksamaan ja työskentelemään koko kropallaan, jos itse ei jaksa pitää huolta omastaan. Ratsukko on kuitenkin aina tiimi, jossa molempien työpanos ja kunto vaikuttavat siihen miten homma kokonaisuudessaan toimii.

Haluan kuitenkin teroittaa sitä, että jokainen ihminen on arvokas juuri sellaisena kuin hän on, eikä kenenkään pitäisi joutua pohtimaan itsensä muuttamista yleisten ulkonäköpaineiden vuoksi. Ihan oikeasti. Mutta jos omassa kehossaan ei viihdy, kannattaa asialle tehdä jotakin. Ainakin yrittää. Tiedän, että aina kunto ei ole huono tai äkillisesti huonone ainoastaan laiskuuden takia, mutta hyvin usein voimme halutessamme omilla valinnoillamme muuttaa paljon. En missään nimessä koe oikeudekseni tai minkäänlaiseksi tarpeekseni arvostella muita, heidän elämäänsä tai valintojaan, vaan puhun tässä nyt ihan yksin fiiliksistäni oman tilanteeni suhteen. Siitä, miten haluan omaa elämääni oman, henkilökohtaisen hyvinvointini vuoksi muokata. En niinkään näyttääkseni paremmalta vaan tunteakseni oloni paremmaksi siinä kehossa, jossa tulen mitä luultavimmin asustamaan tämän elämäni loppuun saakka. Kunnes sitten seuraavassa synnyn valaana ja mietin, että vissiin kannatti se salilla ravaaminen.

Tänään on etenkin reisilihaksissa tuntunut, että eilen on tehty muutakin kuin istuttu. Aamulla en meinannut päästä ylös edes vessanpöntöltä ja rappuset tuottavat pieniä vaikeuksia, mutta muuten olo on hyvä. Eilen käytiin pt:n kanssa läpi hyviä liikkeitä, tehtiin vatsoja, punnerruksia, jalkojen nostoja, pystypunnerruksia pienillä käsipainoilla, kyykkyjä kahvakuulien (2 x 6 kg) kanssa sekä leukoja ja ensi tiistaina on sitten pieni kuntotesti. Otan sen ns. lähtötasotestinä ja yritän olla heittämättä hanskoja tiskiin kun ensimmäisten minuuttien jälkeen tekee mieli luovuttaa. Pääsin jo ihailemaan (tai siis kaikkea muuta kuin ihailemaan) omaa Fit 3D body scannerilla otettua kuvaani (ylempänä yhdestä suunnasta otettu, näkee hyvin tuon pömppiksen minkä ihan ensimmäisenä haluaisin hävittää...) sekä kehon koostumuksiani, joista rasvaprosentti näytti iloisesti pyöreää nollaa. Kivaa! Okei, joo, johtunee ehkä jonkinlaisesta virheestä joko mittaustilanteessa tai -laitteessa, mutta ainakin saan vielä hetken kelliä onnellisessa tiedottomuuden tilassa... Totuus nimittäin on varmaan jotain 90%:n luokkaa, vähintään.

Mutta, tästä se kuulkaa lähtee! Uusi elämä. Olen sen verran itsekuriton ihminen, että tuskin pystyn totaalisesti mistään herkuista kieltäytymään, mutta muutoksia on toki luvassa ruokailunkin suhteen. Täytän nyt viikonlopun yli ruokapäiväkirjaa ja tarkastellaan sitä sitten ensi viikolla tulevan rääkin yhteydessä. Ja perhana heti tänään tarjottiin työpaikalla pullaa sekä kakkua!!! Ihan kamalaa, pakko kasvattaa joku selkäranka ja ottaa itseään niskasta kiinni nyt kun vielä varmaan suht pienellä vaivalla saa itsensä kohtuulliseen kuntoon. Jos samalla linjalla jatkaisin, olisi urakka vuoden tai kahden päästä varmasti huomattavan paljon suurempi. Suunnittelin tässä hommaavani kesäksi pyörän ja hurauttavani sillä sitten viiden kilometrin matkan tallille ja takaisin kotiin aina kun Mikkelissä olen. Tai jos en aina niin ainakin useimmiten. Edes joskus. Helsingin päässä pitää sitten ratsastuksen ohella käydä juoksulenkeillä ja salilla. Joskin ihan oikeasti vähän masentaa ajatus siitä, että pitää jatkuvasti seilata kahden kaupungin väliä eikä pääse kunnolla asettumaan kumpaakaan... Kamat on aina väärässä paikassa jne.. Mutta ei auta kitinä, katsotaan mikä on tilanne muutaman kuukauden kuluttua!

"Typeriä kaikki laihutusjutut, minä ainaki tykkään syömisestä paljon enemmän."

Oletteko te tehneet/tekemässä/suunnitelleet tekevänne jonkinlaista elämäntaparemonttia? Miten ja kuinka usein pyritte liikkumaan?

Tuntuu, että tekijä unohti otsaan kirjoittaa: ravistettava ennen käyttöä

Meillä oli tallilla lauantaina koulurataharkat. Mietin pitkään pitäisikö meidän Nuutinkin kanssa osallistua suorittamalla joko raviohjelma tai joku muu helpoin mahdollinen (koska mehän ei tosiaan vielä(kään) ihan hirveästi mitään pientä näpertelyä olla tehty), mutta en sitten ilmoittautunut. Ja hyvä niin, lopputuloksena olisi nimittäin mitä luultavimmin takuuvarmasti ollut julkinen nöyryytys - tavalla tai toisella. Maaliskuu ei koskaan ole ollut meille mikään otollisin kilpailukuukausi, sillä silloin olen lähes poikkeuksetta suorittanut joko yhden tai parhaassa tapauksessa useamman mahaplätsin milloin minnekin. Toisaalta kävi tasan viisi vuotta sitten (kiitos Facebook muistutuksesta) niinkin, että suoritimme kotikisoissa parhaan helppo A-ratamme koskaan! Toki verkassa koettiin vaikeita hetkiä ja pillin soidessa tuli ne tutut lähdöt plus kameliloikat, mutta ei sen niin väliä kun pöytäkirja oli täynnä 6 ja 7. Ensivilkaisulla olisi voinut luulla, että nyt on meillä ihan jonkun ihan muun paperit (eikä vähiten siksi, että Nuutin nimi oli sen yläkulmaan mystisesti vaihtunut Gastellosta Noblesseksi...), mutta käynnistä saadut 3 ja 4 sekä kommentit "riehaantuu", "riemastuu" ja "lähdössä" paljastivat kyseessä olevan ihan se meille kuuluva arvostelu. Voi niitä kultaisia aikoja.

Ehkä mekin joskus vielä ehdimme valkoisten aitojen sisällä pyörähtämään, mutta eilen olisi ollut liian aikaista. Kisahälinän hiljennyttyä nappasin Nuudelin tarhasta ja lompsimme maneesiin suorittamaan "kevyet höntsäilyt" ilman satulaa. Välillä on ihan kiva hakea jännitystä elämään, ja tiedättekös: usein se menee juurikin niin, että sitä saa mitä tilaa. Vaikka en minä kyllä oikeasti varsinaisesti mitään jännitystä tilannut, tarkoitus oli ainoastaan laiskana ihmisenä säästää satulan varustehuoneesta kuskaamisen sekä hevosen selkään nostamisen vaiva (...), mutta tämä taas muistutti siitä, että aina ei kannata mennä sieltä mistä aita on matalin. Koska tyhmästä päästä kärsivät hyvin usein muutkin ruumiinosat.

Ensin alkuun kaikki sujui ihan hyvin ja nätisti - joskin Nuutti tuntui hieman jäykältä ja sain käyttää aika monta kommervenkkiä vetristääkseni ja pehmittääkseni sitä avuille - mutta sillä sekunnilla kun pääsen sanomasta, että no nyt alkaa tuntua paremmalta, heppa päättää ottaa, lähteä ja viskata meikäläisen kanveesiin. "Sinä voitkin mennä muualle sieltä pätemästä", sanoi Nuudeli, mutta kilttinä poikana kuitenkin jäi vierelle odottamaan eikä karauttanut villinä vapauteen. Nauratti niin, etten meinannut ylös päästä. Kameran kanssa kentän keskellä seisseen Kukan sanoin: "mitä ihmettä Nuutti?", tuli taas niin puskista koko homma, etten yhtään osannut varautua!

Antakaa anteeksi kokopunainen vaatetukseni (josta jo Facebookin puolella sain noottia.....), en suunnitellut julkaisevani kuvamateriaalia tältä päivältä.

Tämän pienen välikohtauksen jälkeen kaikki oli taas fine ja päästiin jatkamaan kunnialla loppuun. Illalla polla ja pari vuotta sitten murtunut selkänikama vähän ilmoittelivat itsestään, mutta ei mitään sen suurempaa. Onneksi, sillä eilen meillä oli taas valmennuspäivä! Tallissa totesin Nuutille, että nyt olisi sitten paras käyttäytyä kuten normaalin hevosen kuuluu tai tulee tupenrapinat. Menetetään pian loputkin uskottavuuden rippeet jos sama meno jatkuu. Vaan kuinka ollakaan, viesti meni perille (uhkailu kannattaa aina) ja Nuudeli oli koko tunnin kuin enkeli. Tsemppasi niin hienosti (vaikka välillä toki vähän kismitti kun piti taas muka väistää pohjetta ja asettua ja taipua ja vaikka mitä), että eihän sitä kukaan asioiden todellisesta laidasta tietämätön miksikään pukkihirmuksi uskoisi. Mamman kiltti pieni... ♥

Tunnilla puuhailtiin vähän takaosan väistätystä, sulkua, siirtymisiä askellajien sisällä ja otettiin lopuksi myös muutamat rundit vastalaukkaa! Kerran ratsastin huolimattomasti ja Nuutti rikkoi raville kesken kaiken, mutta muuten rullasi pitkän tauon jälkeen ihan ok. Saa vain todella olla tarkkana oman ratsastuksensa kanssa, sillä heppanen hyvin herkästi leviää jos sille antaa siihen pienenkin mahdollisuuden. Ja tahattomasti annan useammin kuin haluaisin. Sitten saa taas rakentaa koko homman kasaan uudemman kerran, eikä se välttämättä käy ihan sormia napsauttamalla. Vielä.

Alkuverkkaa ja tavoitteena pyöreä hevonen sekä rento kaula.

Kannattaa ratsastaa suu auki ja näyttää apinalta.

Tässä näkyy hyvin yksi suurimmista ongelmistani: vasen jalka. Se on aina ihan miten sattuu.

Hieman ongelmallinen vasen laukka, molemmat kun ollaan vinoja samaan suuntaan. Tiedä sitten kumpaa saa syyttää.....

Oikea laukka on aina ollut meille paljon helpompi, sekin vaatii nyt vain voimaa. (Kiva jättipää-Nuudeli.)

Istu, istu.....!

Möhömahat vastalaukkaympyrällä.

Lopuksi muutamat avot, joista enemmistö oli ihan onnistuneita! Paljon sujuvampia kuin ensimmäisellä tunnilla kuukausi sitten.

Kyllä sitä kehitystä kuitenkin onneksi tapahtuu - hitaasti, mutta varmasti. Kaisakin sanoi, että kerta kerralta paranee ja muoto on jo selkeästi pyöristymään päin! Saatiin taas hyviä käytännön neuvoja mm. etenkin vasemmassa laukassa ulos karkaavien lapojen korjaamiseen sekä volttien ratsastamiseen ja lopulta alkoi jo tuntua siltä, että sitä suoruutta sekä oikeanlaista asetusta ja taivutusta ei ihan jatkuvasti tarvitse vahdata ja tarvittaessa melko pienin avuin saatiin aikaiseksi haluttuja muutoksia. Yksi hyvistä avuista oli pieni raipan kosketus ulkolavalle. Nuutti on raipalle tosi herkkä ja ihan muutaman toiston jälkeen se rupesi itse korjaamaan tosi hyvin aina kun huomasi, että olen aikeissa tuoda kepukan lähelle. Fiksu poika!

Muutamien vaikeampien ratsastuskertojen jälkeen tuntuu hyvältä päästä taas kiinni siihen fiilikseen, että ehkä tästä vielä jotakin tulee ja tuntea satulan alla pieninä häivähdyksinä se muutamien vuosien takainen Nuudeli. Siellä se on, ihan varmasti, jossakin kaiken karvan ja läskin alla. Kumma kyllä, että tuo pukkivaihde ei tunnu ruostuvan koskaan.....

Patukat kaikkensa antaneina.

Rakkain pallero ♥

Kuvista taas kiitokset Kukalle!

Onkos teidän hepoilla kevättä rinnassa?

Sinun vaikka hajoat

Eilen vietettiin maailman runouden päivää. Siitä sain idean kyhäillä Photoshopilla jotakin pientä kivaa yhden itse vuooosia sitten rustailemani liirum laarumin ympärille. Harmi vain, että nämä kaksi tekelettä eivät sitten oikein yhdessä toimineetkaan, eli siitä visiosta! Meinasin jo heittää koko kuvan roskapönttöön, mutta jatkoin kuitenkin itsepintaisesti sen parissa ähertämistä. Kuuntelin - kuten lähestulkoon aina - musiikkia ja varmaan tunnin tuskailtuani listalta pärähti soimaan Happoradion ihana Sinun vaikka hajoat. Tässä vaiheessa olin jo päättänyt unohtaa kaiken maailman tekstit ja keskittyä itse kuvan hiomiseen, mutta koska melkein rupesin itkemään (koska Nuutti ja iso ikävä) niin piti sitten väkipakolla tunkea mukaan pätkä tuosta biisulista. Onhan tuokin tavallaan runoutta, menköön vaikka sen piikkiin! Länttäsin tekstin "ensimmäiseen versioon valmiista kuvasta", jota sitten vielä vähän sörkin auringonpaisteella enkä lopuksi enää tiennyt mikä tallennuksista on paras vai onko niissä oikeastaan edes yhtäkään julkaistavaksi kelpaavaa. Omalla silmällä osaa toisinaan tosi hyvin etsiä pieniä, mitättömiä virheitä, mutta samalla se myös saattaa sokeutua sille mikä kokonaisuudessa todella mättää. En tiedä onko se tässä "liian näkyvä" ratsukko, veteen jäävän viivan omituisuus vai suunnilleen kaikki, mutta saatan tämän kuvan pariin vielä myöhemmin palata. Kuten aika usein teen.

Yritin tästäkin taas keräillä teille vähän vaihe vaiheelta-kuvia, mutta totesin, että eihän hommasta herranen aika mitään tule kun tallennettuja välivaiheita on noin tuhat ja muutokset niiden välillä niin minimaalisia, etten aina itsekään niitä löydä. Yritä siinä sitten miettiä mitkä ovat niitä "tärkeitä" kuvia, kun osaa en edes saa esikatseltua oikeassa koossaan. Pitäisi muistaa projektin edetessä tallentaa vaiheita vaikka ihan omaan kansioonsa niin ei sitten lopuksi tarvitse suurennuslasin kanssa etsiä. Yritän muistaa seuraavalla kerralla! Lähtötilanne kuitenkin onneksi on helppo näyttää.

Kuva © Derek Hatfield, by. Jo alkuperäisenä tosi hieno ja "helppo" lähteä muokkaamaan.

Tältä se ratsukko ensin näytti. Piirsin kuvan polygonal lasso toolia apunani käyttäen, varmaan kolmesta eri kuvasta jalkojen yms. asentoa mallaten. Eikös olekin tytöllä kivat hiukset!

Vähän varjostuksia ja korostuksia. Näiden kanssa ei ole niin tarkkaa jos kuva upotetaan kokonaisuuteen toooosi pienenä. (Huom. hieman pidempi toinen etujalka, erottuu selkeästi tässä kun on eri värinen, heh.)

Siellä sitä sitten juostaan! Tässä tämä kuva siis sellaisena millaiseksi sen alunperin ajattelin jättää. Hienon leimankin tein itselleni tuonne kuvan vasempaan alareunaan.

Aurinkoa. Yksi mun lemppariratkaisuista näitä "taiteellisia" (erittäin...) kuvia väsäillessä. Tässä toki ehkä vähän liian voimakas...?

Sekoitettuna ensimmäistä ja aurinkoista kuvaa.

Tässä samaten, mutta aurinkoista on vähän enemmän.

Mitä tuohon vielä voisi keksiä, ettei olisi noin tyhjä ilman tekstiä? Mikä neljästä "valmiista" on mielestänne sävymaailmaltaan kivoin?

(Oli pakko rajata valinnan mahdollisuus nimenomaan noihin neljään alimpaan, koska muuten olisitte varmaan kaikki ilmoittaneet lemppariksenne joko toisen tai kolmannen kuvan, tiedän, tiedän.)

Kuusisataakiloinen tuholaisongelma

Rehellisyyden nimissä en tiedä paljonko Nuutti tällä hetkellä painaa, mutta oli miten oli, muutama viikko sitten tuo ylikasvuinen termiitti pisteli rikki hienon turkoosin loimensa niin, etten tiedä saako siitä enää käyttöä kestävää ulkoilupukua millään. Meikäläisen ompelijantaidot ainakin ovat sen verran olemattomat, että niiden varaan en uskalla laskea pienintäkään toivon hiventä. Ala-asteella neula oli useammin sormessa kuin kankaanpielessä ja kerrankin peukalon kynnen lävistäneen teräaseen jättämä kraateri muistutti pitkään virheellisin perustein valitusta valinnaisaineesta. Koska puutyön luokka oli täynnä ällöttäviä poikabakteereja, heitin hyvästit unelmilleni silovartisista löylykauhoista ja talouspaperitelineistä, joita veljeni pari vuotta myöhemmin raahasi kotiin samalla kuin vaivoin vääntämäni muhkuraiset ja vinoon leikatut koristetyynyt sekä liian pienet patakintaat lojuivat käyttämättöminä varaston perällä. Nimimerkillä ei lainkaan no ehkä vähän katkera.

Mutta siis, Nuutin kenties tyylikkäin loimi on rikki eikä ehjäksi muutu vaikka kuinka suren. Meidän ensimmäinen Rain Buster, joka pettäneiden kanttien ja saumojen lisäksi repeää myös kankaasta. Jonkinlainen saavutus kai sekin. Olisinhan minä voinut tätä kenties ehkäistä tai hetkisen lykätä jos olisin heti tarrojen repsottaessa tarttunut tuumasta toimeen, mutta myöhäistä itkeä kun kakka on housussa. Onneksi kusti toi uuden loimen parahiksi, heti entisen hajottua ja seuraavalla viikolla Nuudeli saikin ulkoilla siniruudullisessa, miltei samanlaisessa Rain Busterissa. Kyllä se poika siinä kovin tyylikkäältä näytti vaikka ruutukuosi monen mielestä niin kamalan so last season onkin!

"Ihanko tosissasi olet ostanut minulle jonkun epämuodikkaan koltun?"

"No, äkkiäkös minä tätäkin vähän tuunaan."

Siinä missä loimet taas pian, kevään edetessä ovat taakse jäänyttä elämää (Nuutti onkin suurimmaksi osaksi ulkona jo nakuillut), löytyy muuta tuhottavaa kavioiden ulottuvilta ympäri vuoden. Jonkun aikaa sitten otus polki palasiksi ennätysajassa myös mm. Wahlsténilta tilaamani W-Healing Wrapit. Toistamiseen!!! Anna mun kaikki kestää. Jo ensimmäisen käyttökerran jälkeen yksi tarra oli vähän irti ja pari aamua myöhemmin suojat keräiltiin hevosen jaloista tuhannen säpäleinä. En tiedä mitä ihmettä se oikein yön aikana jumppailee ja miksi se ei arvosta huolenpitoani, mutta onneksi suojista saa sisälmykset irti (ne sentään ovat suurin piirtein ehjät, toisin kuin ensimmäisissä) ja käärittyä jalkoihin vaikka pinteleiden kanssa. Koska olisihan elämä pelkkien tarrakuorten kanssa aivan liian helppoa, vai mitä Nuutti?

"Tää on joku kompakysymys."

Eikä tässä suinkaan vielä kaikki. Erittäin etevän tekstiilituholaisen lisäksi herra huithapeli on taitava avaamaan itselleen ovia ja portteja - myös sinne, mihin niitä ei oikeastaan ole edes suunniteltu. Viime viikolla vastaanotin tallikaverilta kuvan, jossa hevoseni on juuri suurella itsevarmuudella painellut omasta tarhastaan aitojen läpi vastapäätä ulkoilevan Myffi-tamman luokse. Sinnikkäästi kuulemma pyrki tekemään tuttavuutta, vaikka lähentelyn uhriksi joutunut neitokainen oli tehnyt selväksi, ettei ole kiinnostunut poikaystävästä. Nuutille viesti tuskin meni perille, tuumasi varmaan vain, että rakkaudestahan se hevonen potkii! Tässä vaiheessa - kun Jenni jo useamman kerran on joutunut aitaa Nuutin jäljiltä nikkaroimaan (hävettää...) - tuntuu vähän vedätykseltä se puolen vuoden takainen mainospuhe "tosi mutkattomasta ja hyvätapaisesta" hevosesta.....

Vaikka onhan Nuudeli yleisesti ottaen oikeasti tosi simppeli, määrätietoisissa näpeissä suunnilleen maailman helpoin käsiteltävä. Kunhan jäät sulavat, pitää pistää tarhakaveriasia tulille uudemman kerran. Piti tehdä se jo kun edelliset jäätiköt jäivät uuden lumen alle, mutta siinä tuli sitten kaikkea muuta mikä vähän sotki suunnitelmia eikä näillä keleillä ei ole järin hyvä idea laittaa kahta vilperiä pitkän tauon jälkeen samaan tilaan tai saadaan pian paikkailla muutakin kuin loimia tai aidanpätkiä. Onneksi kohta on kesä!!! Silloin elämä on monesti niin helppoa.

"Kuka sano kesä?!"

Minkälaisia tuholaisia teiltä löytyy? Vai kuulutteko kenties niihin, jotka omistavat viisaita tai muuten vain taitavia eläimiä ja onnistuvat jättämään loimia sun muita perintönä hevoselta toiselle?

Kuvakulmia ja muokkauksia

Jokunen teistä on saattanut huomata, että tykkään häärätä Photoshopin kanssa ja muokkailla kuvia sekä väsäillä niiden pohjalta (tai toisinaan myös ihan tyhjästä) erilaisia teoksia. Ei mitään kovin korkealentoista, mutta sellaista pientä kivaa. Bannerit ovat yksi, minkä tekemistä rakastan, mutta olen niin auttamattoman pikkutarkka, että yhteen kuluu aikaa ihan tuhottomasti! Tämä on syy siihen, miksi niiden vaihtuvuus täällä melko vähäistä onkin, mutta ehkä taas pian olisi aika uudelle... Tänään kuitenkin otin käsittelyyn muutamia pari viikkoa sitten räpsimiäni otoksia Nuutista. Olette joskus toivoneet näistä muokkailuhommeleista vaihe vaiheelta-kuvia, joten tässä nyt jotakin sinne suuntaan. Toisinaan aivan tavallisistakin kuvista on pienellä vaivalla mahdollista saada aika näyttäviä! (Huomaattehan, että mobiililaitteella kuvat ovat värikkäämpiä ja kirkkaampia kuin tietokoneella, jolla nämä luonnollisestikin olen muokannut. Siitä syystä raakakuvat näyttävät puhelimella todellisuutta paremmilta).

Kuva nro. 1:

Tässä alkuperäinen, täysin muokkaamaton (ainoastaan pienennetty) raakakuva. 1/1000 s, f/4.0 ja ISO 400.

Kontrastia lisätty, vähän liikaa. Photarissa vielä näytti ookoolta. Ei omaan silmään ihan toimi kun kuva on niin "epätasapainossa".

Taivasta täytetty hieman, sivutuotoksena kylläisemmät värit. Niitä pitäisi vielä säädellä, nyt Nuudeli on vähän liian tomaatti.

En sitten jaksanut sitä tehdä, joten jatkoin leikittelemällä HRD Toning-työkalulla. Tässä venkslattu värejä, sävyjä, yksityiskohtia ja no... melkein kaikkea. Lopputuloksena hieman dramaattisempi tunnelma.

Kunnes sitten päätin palata alkuperäiseen kuvaan ja muokata sen "normaalisti". Tässä siis otos sellaisenaan kun sen tavalliseen postaukseen julkaisisin. Lisäsin vain kontrastia (hillitysti), that's all. Mitä vähemmän tarvitsee muokkailla, sitä parempi!

Kuva nro. 2:

Alkuperäinen, samoilla asetuksilla kuin edellinen.

Kontrastia lisätty.

Vähän HDR Toning toolia ja värikylläisyyttä jokunen pykälä alaspäin.

Jonka päälle sitten haaleaa Cinemascopea antamaan kuvaan ripaus sellaista vanhan kunnon filmikameran tuntua.

Ja vielä vähän lisää filliä sekä valoisuutta. Värisävyä olisi tässäkin voinut hitusen vielä muuttaa, mutta äh... olkoon!

Kuva nro. 3:

Tämä on mielestäni jo raakakuvana ihan ok, vähän toki väritön, mutta ei niin kamala!

Muutama napsu kontrastia vain. Tätä en jaksanut hinkata.

Kuva nro. 4:

Tässä vaiheessa en vielä arvannut miten kivan tästäkin saisi!

Vähän kontrastia, värit ja kaikki iiihan pepullaan.

Taivasta etsiessä Nuutin nassula meni vähän tummaksi.

Sitä koitin sitten ratkaista varjoja ja korostuksia räpläämällä. Ei toiminut!

Tyydyin siis siirtymään eteenpäin hieman pimeällä kuvalla, johon lisäsin ripauksen kontrastia.

Huomaatteko eroa edelliseen? Kymmenen pistettä mikäli kyllä! Ainoa muutos nimittäin on minimaalinen ja se sijaitsee Nuutin silmässä. Takareunasta hivenen pilkottanut valkuainen häiritsi ja oli pakko polttaa se pois.

Sitten vähän lisää sinistä ja punaista sekä varjoa reunoihin.

Ja auringonpaistetta! Siirtelin "aurinkoa" (= haaleaa, hohtavaa sivellintä) varmaan 20 eri paikkaan, mutta tämän lisäksi vain alla olevat kolme pääsivät jatkoon.

Pitkän harkinnan jälkeen päätin, että tämä on näistä paras, mutta ajattelin näyttää teille muutkin.

Aurinko on edellisistä poiketen Nuutin edessä, mikä on mielestäni kiva, mutta kaula jää vähän liian tummaksi.

Tämän muokkaamista olisi pitänyt ehkä jatkaa vähän pidemmälle, mutta tykkään laskevan auringon vaikutelmasta.

Tähän omaan lemppariin lisäsin vielä pienen tekstin. Olisin halunnut sen jotenkin joko osittain tai kokonaan Nuudelin päälle, mutta se ei ehkä oikein toimi...

Vaaleat kirjaimet ainakin hukkuvat kokonaisuuteen, vai mitä?

Puoli tuntia käänneltyäni ja väänneltyäni päädyin siis tähän. Valmis kokonaisuus, jee!

Lopuksi päätin vielä palata kuvaan, jonka kanssa jo aiemmin luovutin. Tähänkin kun lisäsi auringonpaistetta niin johan toimii!

Melkein samanlainen kuva tuon nro. 2:sen kanssa, mutta tässä ei näy taustalla olevia taloja!

Kontrastia lisäämällä ojasta allikkoon.

Vähän taas kaivelin taivasta esiin. Aika paljon vaikuttaa tunnelmaan, vai mitä?

Voilà! Unohdin muokata pois tuon Nuudelin turvassa olevan räkäklimpin. Joka oikeasti on kyllä lunta, mutta kuitenkin. Häiritsee!

Mitä piditte? Haluaisitteko lukea tällaisia postauksia myös jatkossa? Mikä kuvista oli mielestänne paras?