Nopsa on nopsa

Jos en jo edellisessä postauksessa tarpeeksi hehkuttanut viime viikonloppua, niin tässä tulee nyt vähän lisää. Sunnuntaina nimittäin pääsin kiipeämään tallimme omistajan silmäterän, kertakaikkisen hurmaavan Nopsa-herran selkään ja voi sitä onnea kun sai palloilla ympäriinsä ihka-aidon suomalaisen kanssa! Ei kyllä voinut muuta kuin hymyillä.

Tässä tosin vähän keskittynyt ilme.

Nopsa on entinen juoksija ja ratsuna vielä hieman raakile, mutta kovin positiivinen sekä yritteliäs. Ja maailman kiltein. Malliltaan myös tosi kiva, luonnostaan melko ryhdikäs ja kompakti. Ravissa se osaa kulkea hetkittäin oikeinkin nätisti, mutta laukka on vielä aika voimatonta ja tarvitsee vauhtia. Rattikin saattaa välillä toimia vähän niin ja näin, joten hereillä saa olla! Laukat kuitenkin nousevat jo huomattavasti paremmin kuin jokunen kuukausi sitten kun hevosta ensimmäisiä kertoja töissä näin. Vasemmassa kierroksessa tulee alle herkemmin kiitoravia, mutta oikeallehan tyyppi pomppasi nelistämään salamana saman tien kun avut annoin! Kärsivällisellä laitolla tästä voi vielä tulla vaikka kuinka kiva.

Mitään kovin ihmeellistä emme puuhanneet. Vähän vain tunnustelin minkälainen hevonen on kyseessä ja miten sitä ehkä kannattaa ratsastaa. Totesin heti, että ääniapuja kuuntelee hyvin ja ravi keventäen on hetkittäin haastavaa. Silloin Nopsa herkemmin lähtee kipittelemään, kun taas harjoitusravissa sen saa pidettyä pääosin ihan hyvässä tahdissa. Tai sitten vain huomaamattani sitä keventäen vähän hätyyttelin, vaikka kovasti hiiiiidasta tempoa ja matalaa ylös-alas-liikettä ajattelinkin. Laukassa taas kevyessä istunnassa oli helpompaa.

Jihuu!

Laukkatykitysten jälkeen sitä oltiinkin niin hienoa poikaa, että oksat pois.

Nopsan kanssa mietin tismalleen samoja asioita kuin Pimun ja Pantsunkin selässä, joskin vain vähän toisin päin. Siinä missä ei niin eteenpäinpyrkivää hevosta pitää ratsastaa herkäksi jalalle turruttamatta sitä jatkuvalla jumppaamisella, tulee vauhdikkaamman ja herkästi pidätteiden läpi juoksevan kanssa kiinnittää huomio samalla tavalla niihin pidättäviin apuihin. Nekään eivät saa jäädä päälle, sillä vetokilpailun hevonen kyllä voittaa - ennemmin tai myöhemmin. Tehottoman käsijarru päällä jurnuttamisen sijasta sille pitää kertoa, että pienempäänkin pidätteeseen tulee reagoida. Jos reaktiota ei kuulu, pitää kertoa selkeämmin, ja jos ei vieläkään, niin sitten on jo korkea aika tehdä radikaaleja muutoksia. Se, että ainoastaan paukuttaa pohkeella tai vetää ohjista vaatimatta hevosta todella kuuntelemaan ei johda yhtään mihinkään.

Pitää kuitenkin muistaa, että väkivalta ei saa olla ratkaisu. Koska se ei ole ratkaisu, ikinä. Voimalla sekä tarpeeksi jämerällä varustuksella voi tiettyyn pisteeseen saakka hallita, mutta loppuviimein yhteisymmärrys perustuu ihan muihin juttuihin. Määrätietoisuus ei tarkoita sitä, että hevosta pitää satuttaa tai pelotella, vaan ainoastaan portaittain paineistamalla ohjata kohti onnistumisia, jolloin sitä myös pääsee kiittämään. Toivottua käytöstä vahvistamalla hevonen pikkuhiljaa oppii ymmärtämään mitä siltä halutaan, se rupeaa janoamaan onnistumisia ja niihin tarvittavan paineen määrä pienenee. Näin karkeasti sanottuna. Ei se nuorten tai muuten vain raakojen ratsastaminen mitään rakettitiedettä ole, mutta vaatii kärsivällisyyttä, tiukkoja rajoja, oikeudenmukaisuutta sekä lukemattomia toistoja, toistoja ja toistoja. Sitten sitä yhtäkkiä jonakin päivänä huomaa, että kappas keppanaa, tämähän toimii!

Toinen niin mielissään kiitoksista ♥

Nopsakin kun niin näppärästi kuuntelee ääntä, niin siihen on hyvä yhdistää istunnan avut ja tätä kautta ikään kuin pientä oikopolkua pitkin päästä kohti nopeampaa reagointia. Vaikka eihän se tavallaan mikään oikopolku ole, sillä jossakin vaiheessa tuo kuuliaisuus äänellekin on rakennettu, mutta ymmärtänette mitä tarkoitan. Että se ääni on hyvä apuväline. Työmaata riittää, mutta hiljaa hyvä tulee ja hei: tärkeintä, että on kivaa!

Kaikki kuvat © Kukka, kiitos!
Eikös vain olekin poni kaunis kuin karkki?