Klinikalla

Jokohan sitä uskaltaisi hengittää? Viime viikon unisaldo jäi aika vähäiseksi, sillä mulla on monen muun lailla tapana öisin murehtia tulevaa. Viimeyö ei tehnyt poikkeusta, sillä unten mailla vietin hetkiä tasan 0. Nolla, en siis nukkunut lainkaan. Väsytti, mutten vain saanut unen päästä kiinni. Fiilikset olivat niin ristiriitaiset, yritin olla ajattelematta liikaa, mutta silti harhailin epätoivon rajamailla. Epätietoisuus pelottaa aina.

Herätyskello rupesi huutamaan klo 4.30. Oksetti. Auton käynnistäessäni kaikui radiosta ironisesti "voiko ihanammin päivä enää alkaa, onko ihanampaa aamua kuin tää !"... No voi kuule eiköhän. Tallilla olin kuuden maissa, kirpeän syysaamun ensi säteet piilottelivat vielä puiden latvojen takana. Tallin hämärässä hiljaisuudessa oli helppo itkeä kasvot maailman rakkaimman hepan harjaan upotettuina.

Linda saapui paikalle puoli seiskan pintaan, hän oli ystävällisesti lupautunut mukaan apukädeksi. Heppa-auto oli laitettu kuntoon Sofian kanssa jo edellisenä iltana, joten sitä ei tarvinnut stressata. Saatiin siis tosiaan lainata tallikavereiden pikku heppistä, jonka ajamiseen ei vaadita kuin B -kortti. Kiitos vielä suuresti siitä !

Klo 6.58, lähdettiin huristelemaan kohti Hyvinkäätä. Aluksi oli ajaminen hieman hakusessa, sillä tämähän oli ensimmäinen kerta kun hevosta kuskasin. Piti muistaa rauhalliset liikkeelle lähdöt, pitkät jarrutukset ja riittävän hidas vauhti kaarteissa. Mielestäni onnistuin ihan kohtalaisesti ! ... kanssa-autoilijoiden mielipiteistä en kyllä menisi takuuseen...

"Hei, meitsi on redi ! Let's mennään !"

Hyvinkäällä kello 8.14. Aamupala jäi kiireen vuoksi syömättä, joten Linda tarjosi karkkipussistaan naperoita. Söin niitä viisi kappaletta ja uskoin oksentavani. Jännitti, pelotti. Potilastoimiston kautta Nuudeli ulos ja suoraan surman suuhun vain.........

"Pitkästä aikaa, mä en tienny onko tätä enää edes olemassa !", Mäkelä tervehti. Totta mooses Nuutti on olemassa, aina ja ikuisesti. Jos ei muualla, niin kaikkien (tai ainakin mun) sydämessä ♥ Eläinlääkäri kyseli kuinka sen kanssa ovat vuodet menneet. Kerroin, että hyvin. Oikea takanen ei ole toipumisen jälkeen oireillut lainkaan. Mikäs meitä sitten vaivaa?

Kerroin Nuutin alkaneen about kuukausi takaperin liikkua omituisesti, tuntui kuin liitovaihe olisi kokonaan liikkeistä kadonnut. Ottanut jalat alleen, livistänyt. Mäkelä kopeiloi Nuutin läpi ja tunnusteli myös vasemman etusen - se on se mun mörkö. Siitä on jänne hieman kohonnut. Konkreettinen epäkohta, jonka olemassaolo ahdistaa mua. Jalassa ei kuitenkaan mitään akuuttia ole, saattaa olla vanha tukisidevamma kuulemma. Ei palpaatioarkuutta (= ei reagointia puristelulle). Ehkä saan taas mielenrauhan itselleni tämän suhteen.

Kopeloinnin jälkeen tepasteltiin käytävää pitkin, käännettiin pieniä ympyröitä ja ihmeteltiin. Sitten sama ravissa, ja sen perään ulos liinan päähän. Nuutti oli kuin täi tervassa, se ei oikein juoksutuksesta intoile (paitsi pellolla). Paljon kivempaa on juosta ihan vapaana ! Suostui heppanen kuitenkin askellajit näyttämään, vaikka ei sitä olisi juuri muu kuin kavereille hirnuminen kiinnostanut...

Mäkelän mukaan oikea takanen oli "lievästi löysä". Käski siis selkeämmän reaktion toivossa pistämään satulan selkään ja hyppäämään kyytiin. Siinä vaiheessa oireilu tosiaan voimistui. Eläinlääkäri sanoi, että sulkee vanhan jännevamman (joka siis oli samassa jalassa) pois mielestään kokonaan ja puuduttaa otj kinnernivelen. Odotettiin 10 minuuttia ja suunnattiin sitten takaisin kentälle. Nuutti oli edelleen aika jännittynyt ja pohkeen takana ("hirn hör kaverit !"), mutta TÄYSIN erilainen liikkumiseltaan. Ei epämääräisyyttä, vain pientä "laiskuutta" havaittavissa.

"Äiti auta tuhmat ihmiset yrittävät varastaa minun nenäni !!"

"Ei ! Tää on joku salaliitto, ootte kaikki mukana tässä juonessa !"

"Oisko sulla niitä karkkeja taskussa niin voisin harkita leppymistä..."

"Ei karkkia, ei hymyä." Onneksi sentään toisella on kivaa ;)

"Mitä möllötät siinä !"

"Hoi kamut ootteks te kuuroi vai sokeita !"

Mäkelä käski ratsastaa hevosta kentällä normaalisti viiden minuutin ajan, sillä se ei ollut heti ihan "hereillä". Oli siis vielä hieman jähmeä. Joo, tää on vähän dieseli...... Tein laukannostoja ja siirtymisiä ravi - käynti - ravi. Heppa tuli vähän paremmin kuulolle, muttei silti missään nimessä ollut parhaimmillaan. Ei kai sitä nyt tosin noin äkkiseltään vieraassa paikassa voi parhaimmillaan ollakaan... Eläinlääkäri oli kuitenkin sitä mieltä, ettei enempää puuduteta, mutta röntgen -kuvat voisi kintereistä ottaa.

Saiskohan sitä istuntaa vielä vähän enemmän vinkkeliin? God... Mut huomatkaa mun iloiset Tipi -sukat !

Seuraavaksi suunnattiin siis takaisin sisälle ja heitettiin satula autoon. Nuutti sai rauhoittavaa ja meille puettiin Lindan kanssa tyylikkäät siniset lötköpuvut. Röntgen -sali oli aika jännä paikka, en ole koskaan ennen ollut mukana kuvia ottamassa ! Linda sai pidellä kasettia (skannattavan alueen taustalle laitettava musta taulu) ja minä puolestani Nuutin ainakin 100 kiloa painavaa päätä. Ressukka oli ihan out.

Jonossa röntgeniin, Nunuupeli rauhoittavan saaneena jaksoi kuitenkin vähän ihmetellä laitteiden siirtelyä.

Kuvia otettiin 10 kappaletta, ja niistä löydettiin otj kintereen ulkosivulla pieni luunsiru puikkoluun yläkärjen kohdalla ("merkityksetön sivulöydös", luultavasti kolhu laitumelta), muuten kuvissa ei ollut mitään erikoista. Eli hyvät nivelet tuon ikäiseksi. Kuvien jälkeen marssittiin (tai no... laahustettiin lähinnä, Nuutti ei olisi millään halunnut siirtyä...) vielä ultrattavaksi. Mäkelä halusi varmuuden vuoksi vielä tutkia oikean takasen hankositeen. Ilo oli suuri, kun hän ilmoitti kaiken olevan kunnossa. Oli ihana katsoa ehyttä hankosidettä, kun joskus muinoin samalla paikalla näkyi ainoastaan suuri reikä.

Nuunuuta nukuttaa.

Lopullinen diagnoosi: otj kinnerniveltulehdus. Nivel lääkittiin kortisonilla. Lisäksi eläinlääkäri antoi kengitysohjeeksi seuraavaa: "takasiin ulkoa leveämpi ja pidempi kenkä (esim. nroa isompi GP kenkä)", eli kengittäjälle pitää laitella viestiä. Kengityksen yhteydessä aloitetaan lisäksi Metacam -kuuri. Hoito-ohjeina oli kävelyä maasta tai selästä käsin ja viikon kuluttua kengityksestä paluu normaaliin liikuntaan. JES ! Mä kun olin varautunut siihen pahimpaan.....

Hyvinkään Hevossairaalan suuntaan jälleen kerran suuret kiitokset hyvästä palvelusta. Ollaan kyseisellä klinikalla vierailtu lukuisia kertoja, ja aina ollaan oltu enemmän kuin tyytyväisiä. Erityiskiitokset Mäkelälle, joka on meidän eläinlääkärinä toiminut !

Nuutti kotimatkalla. "Tääl on surkee ruokatarjoilu !!"

Tallilla oltiin takaisin puolilta päivin ja Linda lähti saman tien kiireen vilkkaa töihin, reipas ! Itse jäin laittelemaan kamat kasaan ja siivoamaan auton, Nuuttiakin piti tietysti kovin rapsutella; oli se niin hieno poika ! Kovasti keräsi taas kehuja käytöksestään, "tämä vaikuttaa tosi täysipäiseltä ja mutkattomalta tapaukselta". Nooo, on Nuutillakin ne omat mutkansa, mutta pääosin se on super fiksu pieni mies, josta ei voi muuta kuin olla ylpeä ! Maailman hienoin ♥

Päivällä kävin kotona ottamassa pienet torkut, syömässä ja hakemassa siskon koulusta. Illalla suuntasin tallille vielä uudemman kerran, sillä siskolla oli tunti ja Nuuttilaiselle oli määrätty tämä päivä karsinalepoilua. Piti siis tietenkin mennä järkkäämään ukkelille edes vähän ohjelmaa myös iltapäiväksi. Oltiin vähän tuhmia eikä ihan karsinaan tyydytty, vaan tallustettiin tallin pihalle ruohikkoa mutustamaan. Tämä tyttö on tällä hetkellä maailman onnellisin ♥ Toivottavasti teillä muilla on ollut edes puoliksi yhtä mahtava maanantai ! Oikein hyvää viikon jatkoa kaikille :)