Voihan sanonkomikä...

Joskus vaan tekis mieli luovuttaa, viskata lapaset tiskiin ja kadota sitten jonnekin omaan mutaiseen koloonsa itkemään. Ei vaan kerta toisensa perään jaksais pettyä uudelleen ja uudelleen, ei kukaan jaksa. Miksei elämä vois olla helppoa? Edes välillä, vähän kauemmin kuin pienen hetken? Aina kun luulee, että asiat alkais taas sujumaan, niin matto vedetään jalkojen alta ja sitä lennähtää pyrstölleen. Ei se välttämättä pysäytä, mutta tuntuu kurjalta kuitenkin. Tekis vaan mieli riehua ja huutaa. Saamarin saamari.

Meillä oli tänään kotitallilla koulukisat, mutta eipä kovin pitkälle pötkitty. Syyn kaiketi arvannettekin. Miksi kaikki aina leviää käsiin? Miksi, miksi, miksi... Tässä ei ihan oikeesti oo mitään järkeä, ei elämässä eikä varsinkaan hevosen omistamisessa.......... !

Mä luulen, että on fiksumpaa päättää kirjoittaminen tältä erää suunnilleen tähän. Tuntuu, että tarvitsen aikalisän. Mun pitää ainakin ensimmäiseksi vähän rauhoittua. Mä en nyt tiedä onko tämä sitä samaa otj kinnerniveltulehduksen oireilua (tosin nyt laukka on hyvä, viimeksi tämän tulehduksen havaitsi juuri selkeiten siitä kun laukka oli "maahan sidottua". Tällä kertaa vain ravi jähmeää...), vai onko tämä joku ihan muu juttu muista syistä. En tiedä. Ota näistä nyt selvää piru vie...

Ei kai tässä muu auta kuin jatkaa kontaten eteen päin, ja katsoa josko sitä sitten vaikka joku päivä uskaltaisi taas yrittää jaloilleen ! On näistä vaikeuksista ja takapakeista ennenkin noustu, ehkä tulevalla viikolla olen viisaampi tämänkin suhteen.

Loppuun vielä pakko antaa suurta kiitosta tätä päivää piristäneille ihanille ihmisille (erityisesti Essille) sekä muille otuksille, eihän tästä olisi muuten mitään tullut... :) Vitsi meidän tallilla on kyllä ihan huippu yhteishenki, se on niin hienoa kun kaikki tsemppaa toisiaan ja myötäelää mukana niin onnistumisissa kuin vastoinkäymisissäkin. Olette mahtavia ! ♥

Yksi piristäjä: poni joka kuskasi mua pitkin tallin pihaa....... :) Oonko muuten aika landespeden näkönen.