Maailmassa monta on ihmeellistä asiaa

Tämän viikon kauniina tiistaipäivänä Nuutti sai alleen kesämonot. Seuraavana aamuna ulos katsoessani meinasin ruveta huutamaan kun maisema oli kuin suoraan entisaikojen joulukortista. Ilman sitä punaista tupaa, lumilyhtyä ja sametinsinisen tähtitaivaan alla leikkiviä lapsia. Eikä näkynyt punatulkkujakaan, ei tonttuja eikä kuunvalossa lentäviä poroja, mutta maa oli valkoinen. Kehvelin takatalvi, eikö sulla ole harrastusta? Kun joku ulkomaalainen seuraavan kerran kysyy minkälainen kevät teillä siellä Suomessa on, rupean laulamaan: on kylmät paukkuvat pakkaset ja tuimat Pohjolan tuuloset...

"Joo ja tääl tulee aina kauheet korkkarit." Kaikki postauksen kuvat reilun kuukauden takaa.

Hokkien ruuvailu sai kuitenkin jäädä, sillä pakkasta oli ainoastaan torstaina (parhaimmillaan pari astetta), eivätkä pohjat missään vaiheessa menneet siihen kuntoon etteikö ilman nastoja olisi pystyssä pysytty. Tuuli oli vietävä, mutta tarhat ja tallin piha pysyivät pitävässä kunnossa. Tämän Nuutti päätti todistaa vetämällä taluttaessa taas sellaista tasajalkaloikkaa, että heikompaa olisi hirvittänyt. Juuri kun siinä narun jatkeena kompuroidessani mietin tasapainoni rippeiden olevan mennyttä ihan pian ja valmistauduin pannuttamaan villin hevoseni menoa suorastaan ihaillen katsovien pihattovarsojen eteen, pysähtyi Nuudeli kuin seinään. Maistellakseen maahan pudonnutta heinätuppoa, tietenkin. Hieman nolona vilkuilin ympärilleni mahdollisia silminnäkijöitä etsien, mutta onnekseni piha näytti autiolta. Meidän pieni tanssiesityksemme siis lienee jääneen ainoastaan minun sekä kuuden kaviokkaan väliseksi salaisuudeksi - ellei itseensä tyytyväinen Nuutti sitten ole liikkeistään kavereilleen kerskunut.....

Viimeistään tänään muutama plusaste ja taivaalta vuolaana virtana tippunut vesi ovat vieneet viimeisetkin lumet mennessään, eikä lisää toivottavasti enää tulekaan. Haluan takaisin ne aurinkoiset kevätpäivät, joiden aikana kesä tuntui odottelevan ihan nurkan takana. Nuutti taisi käsittää tämän kirjaimellisesti, sillä se karkasi tiistaina kaksi kertaa tallin kupeessa olevalle ruohopläntille, jossa aina kesäisin ratsastuksien jälkeen norkoilemme. Se on kevään merkki se. Nurkan taakse vilahti vain muutama häntäjouhi, kun kipitin karkurin perään. Siellähän se sitten etsiskeli kesää minkä ehti, käveli ruohotupsulta toiselle ja mietti miksi nurmikko maistuu näin kummalliselta. Naurahdin ja kyykistyin ruohikon reunalle. Taskusta kaivamaani porkkanaa äänekkäästi haukatessani Nuutti tuumasi, että no nyt taitaa mammalla olla paremmat herkut ja tassutteli luokseni vaatimaan palkkiota antautumisestaan.

"Juu pitäähän sitä palkka saada."

"En mä muuten ois tullu."

Ensi viikolla tiedän saanko omia tuntojani kuunnellen nousta hevosen selkään, vai joudunko kökkimään maan tasalla vielä pidempään. Selän särky on nyt ihan muutamien päivien sisällä vähentynyt huomattavasti, joten fiilis on varsin positiivinen. Ainoastaan vatsallaan makaaminen on edelleen osoittautunut täysin mahdottomaksi asennoksi. Nuutin kanssa olemme - yllätys, yllätys - tehneet lähes päivittäin talutuslenkkejä, ja niiden aikana kohdanneet vaikka mitä jännää. Kuten metsätarhaan siirtyneet lehmät, pari jänistä, pusikoissa samoilevia ihmisiä sekä pelottavan kiven. Kiven, jonka ohi Nuutti on kaikkien näiden melkein kahdeksan vuoden aikana kävellyt varmaan noin sata miljoonaa kertaa. Se on aina välillä tosi omituinen. Yhdellä lenkillä voimakas tuulenpuuska viskasi Nuutin päähän (napakymppinä suoraan korvien väliin) pienen risun, jonka jälkeen heppanen näki mörköjä ihan joka paikassa. Aivan kuin se olisi ollut vakuuttunut oksan olleen osa niiden suurta hyökkäystä.

"Kyllä vain, ovat ne ennenkin pommittaneet !"

"Ihan ihmeellisiä, häiriintyneitä olioita."

"Siellä niitä taas menee, ainakin kaksi näin !"

"No ettehän te tietenkään huomanneet ku ootte vaan ihmisiä !"

"Herranjestas nyt tuolla juoksi puiden takana iso lauma !"

"Niitä oli ainaki 36 !"

"Saatto olla enemmänki ku en ehtiny laskee kunnolla !"

"Ole nyt hiljaa äiti mulla on laskutoimitukset kesken !"

Rakennekuvakin taas oikeaoppisesti etuosa alamäkeen..... Pitkäkorvan päässä raksuttaa edelleen.

Kenotuslinjalla jatkettiin loppuun saakka, hoho...

Vähän piti taas muokkailla.

Tämän postauksen kuvat ovat tosiaan helmikuun lopulla muutamaa päivää ennen tätä selkäepisodia suorittamaltamme kävelylenkiltä, kaikista kiitokset Sofialle ! Suurimmassa osaa otoksista esiintyvä "olen vähän tahvo" -ilme on kuluneina päivinä ollut niin tuttu, että nämä sopivat mielestäni tähän vallan mainiosti. Vaan osaa tämä pieni hukkakuuppa näyttää välillä ihan viisaaltakin, eikös?

Mitä teidän hevosillanne on - kenties vuodesta toiseen - tapana ihmetellä?