Huipulla

Alkuviikon aivan superisti menneiden treenien (postauksia tulossa miljoona kunhan ehdin rustailemaan...!) jälkeen Nuutti sai eilen nauttia vapaapäivästään pienen taluttaen suoritetun vuorikiipeilyn merkeissä. Toisin sanoen kävimme siis tallin vieressä sijaitsevilla kallioilla. Veronika lähti mukaan näyttämään meille muutamat uudet maastopolut, joten pystyin ulkoistamaan hommani taluttajana ja räpsimään kuvia minkä rämpimiseltäni ehdin. Vähän olivat asetukset päin honkia, mutta onneksi reilun 800:n kuvan seasta sentään jokunen julkaisukelpoinen löytyi...

"Jahas, tää on ihan uus reitti mulle!"

"Jos nyt kehtaisin nii nappaisin kyl vähä matkaevästä."

"Ollaaks me kohta perillä?"

"Kyllä mäki kuulkaa kahdella jalalla menisin täällä tosi sulavasti mutta ku mulla on näitä koipia vähä enemmän!"

Ylhäällä olo oli kuin koko maailman huipulla. Ei ristin sielua missään, ainoastaan metsää ja peltoa silmänkantamattomiin. Nuutin mielestä maisemat olivat ihan yhdentekeviä ja muutaman nopean poseerauksen jälkeen se olisi halunnut vain pussailla. Koska sillähän tienaa herkkuja ihan luvattoman helposti. Kyllä se ihmisluonto vain on huuli pitkänä kurottelevan turpaeläimen edessä niin heikko, niin heikko...

Tätä muokkaan paremmaksi kunhan taas saan Photoshopin pelaamaan...

Hölmö muuli ♥

Toisinaan sitä havahtuu miettimään, miten onnekas onkaan kun saa elää juuri tätä elämää ja nauttia juuri näistä hetkistä. Vaikka kaikki ei olekaan täydellisesti, on jokseenkin voimaannuttavaa tajuta miten on onnistunut keräämään ympärilleen ne asiat ja ihmiset, joilla on kyky kääntää vastatuuli myötäiseksi ja saada hymy huulille, vaikka vielä hetki sitten uupumus on tuntunut ylitsepääsemättömältä. Se on ihmeellistä. Olen kiitollinen siitä, että elämä on kuljettanut mukanaan juuri tähän missä tänään ollaan, ja mitä ikinä vastaan tulee, tiedän selviäväni. Koska en ole yksin. Se on kuulkaas niin, että tältä todella tuntuu olla huipulla! ♥

Veronika ja Nuudelispuudelis, ja ehkä ensimmäinen onnistunut ottamani siluettikuva ever!

Oikein hyvää viikonloppua kaikille! :)

Meirän koutsi on velho

Onhan se ilmeisen helppoa kun osaa. Veronika kapusi keskiviikkona Nuutin selkään ja voihan hittolainen miten hienona pieni heppaseni ympäri maneesia painelikaan. En meinannut uskoa silmiäni, se oli niiin... no, upea!

Nuutti tuumaa, että jahas... hommiin joutuu.

Siis tottahan Nuutti on upea, kyllä minä sen tiedän, mutta harva saa sitä liikkumaan noin. Noin, että se oikeasti tekee hommia, mutta pysyy kuitenkin tyytyväisenä. Se ei nimittäin aina ole ihan helppo nakki - tämän ovat todenneet muiden muassa monet toinen toistaan kokeneemmat ammattivalmentajatkin. Eräs sanoi osuvasti, että "tämä taitaa olla sellainen hevonen, jonka kanssa kemiat joko kohtaavat tai sitten eivät". Kun Nuutin kanssa pääsee samalle aaltopituudelle, se toimii kuin ajatus, mutta herneen nenään vetäessään hevosesta saattaa sekunnin murto-osassa tulla ratsastajan pahin painajainen. Ihan tosi, siinä vaiheessa ei välttämättä naurata. Alkuaikoina sain muutamaan kertaan kuulla, kuinka nyt on hommattu nuorelle, kokemattomalle likalle liian luupäinen hevonen, mutta jokin uskon, toivon ja rakkauden kipinä sai meidät viittaamaan kintaalla kehoituksiin palauttaa lempein silmin, niin viattoman näköisenä ympärilleen pällistelevä rautias läsinaama takaisin entiselle omistajalleen. Se ei missään vaiheessa ollut vaihtoehto.

Tuntuu vähän hassulta, että itse olen yli kahdeksan vuoden ajan (josta tosin varmaan puolet on kulunut sairaslomaillen, eh...) etsiskellyt hevosen nappuloita ja sitten ratsaille nousee joku, joka saa homman pelaamaan parissa hassussa minuutissa. Ratsastin itse alku- ja loppuverkat, joten pääsin hyvin kokemaan sen eron, mikä Nuutissa Veronikan aikana tapahtui. Ukkeli oli alusta saakka mukana reippaalla asenteella, ja se on muutaman viimeisen viikon aikana ollut ratsastettavuudeltaan aika hyvä, mutta tapa millä liike lopuksi kulki... se oli aika wouu!

Meinasin valehtelematta ruveta itkemään kun toinen oli niin käsittämättömän komea!

Juu-u, kyllähän sitä ryhtiä ja kokoamisastetta löytyy.

Takapää ♥ 

Tyytyväinen pieni eläin.

Keskiravit irtosivat ihan tuosta noin vain, alaspäin tehtävät siirtymiset olivat takaosan päällä ja kuulkaas vasenkin laukka pyöri niin, etten ollut uskoa sitä todeksi lainkaan. Sehän on meille se heikompi (varmaankin koska Nuutin leikattu takanen on siinä ns. kantavana jalkana) eikä varmasti koskaan tule oikean tasolle yltämään, mutta ei se selvästikään missään nimessä mahdoton kehitettävä ole. Olin niin ihmeissäni, että hyvä kun satulassa pysyin. Siinä silkan epäuskon vallassa ympäriinsä loppuverkkaillessani kysyin Veronikalta, että mikä ihme sä oikein olet? Shamaani? Velho? Avaruusolio? Mitä kummaa oikein teet täällä selässä?

Vastaus kuului, että pidän pohkeen kiinni ja ratsastan. Juu, no, ilmeisesti! Treenituokion päätteeksi olin yhtä hymyä, ja kaiken päälle mieltäni lämmitti suuresti kuulla, että Veronika tykkäsi Nuutista. Suurin osa sillä ratsastaneista ei hingu selkään toista kertaa. En sinällään ihmettele - ukkeli osaa sille päälle sattuessaan todella olla vaikea - mutta onhan se silti vähän sääli. Haluaisin, että jokainen sen kyytiin kömpivä saisi edes pienen maistiaisen siitä hevosesta, joka kaikkine puutteineen sekä kommervenkkeineen on mulle se koko maailman ykkönen.

Katsokaa nyt sitä! Omaa könötystäni lukuun ottamatta tykkään tästä kuvasta niiiiin paljon!

Tälle päivälle olisi suunnitteilla pistää Veronika selkään uudemman kerran, virittelemään Nuudeli buenoksi huomisen estetuntia varten. Joten... to be continued!

"Veronikan mielestä oon tosi hieno ja se kyllä tietää mistä puhuu!"

Onko teidänkin valmentajillanne näitä yliluonnollisia kykyjä?

Vaikeinta on itsensä voittaa

Hieman rennommissa merkeissä vietetyn viime viikon jälkeen treeni-into on taas huipussaan. Tiistaina meillä oli estevalmennus, joka omalta osaltani meni kyllä vähän aika tavalla penkin alle. Olin pihalla kuin lumiukko ja sähläsin minkä ehdin. En tiedä, ehkä nälkä kasvaa syödessä. Viimeksi pystyin pistämään surkeuteni ensimmäisen kerran piikkiin ja antamaan itselleni anteeksi, mutta tällä kertaa tilanne oli toinen. Koska kyllähän sitä nyt herranen aika olisi pitänyt reilussa viikossa pelkällä tahdonvoimalla vähintään maailmanluokan esteratsastajaksi oppia...

Juu-u, no, hauskaa oli kaikesta huolimatta! Vähän (ihan pikkusen vain...) jännitti taas, mutta kaipa se on vielä ihan luonnollista. Enää en kuitenkaan ollut ihan varma kuolevani hetkenä minä hyvänsä. Nuutti tuntui alusta saakka aika kivalta, joskin se olisi saanut olla vähän nopeampi niin jalalle, kädelle kuin istunnallekin. Vaan ei voi hevosta moittia, jos pilotti ei hoida omaa tonttiaan...

Tai ehkäpä oikeammin sanottuna tunkee hevosen tontille. Kyllä siinä on vaikea ihan kenen tahansa tehdä hommia, kun toinen huohottaa niskaan ja vailla parempaa osaamista käskyttää miten sattuu. Suomeksi sanottuna: sekoilin paljon. Milloin tuuppasin, milloin unohduin matkustamaan. Muistin Veronikan neuvot hetken, kunnes annoin koko pakan taas levitä käsiin. Uudelleen ja uudelleen. Ensimmäisen puomiharjoituksen (laukkaa ympyrällä puomin yli) aikana yritin psyykata itseäni parempaan suoritukseen miettimällä, että kyllä nyt jumankekka apinakin ratsastaisi paremmin. En tiedä toimiko se, vai tuliko olo entistä epätoivoisemmaksi, mutta ei sen niin väliä - onhan meillä edelleenkin huippuakin huipumpi valmentaja.

Siis ihan totta. Veronika jaksaa aina tsempata vaikka kuinka urpoilen ja epäonnistumisten sattuessa vikisen kuinka en osaa, pysty enkä kykene. Tähän ajatusmaailmaan jumahtaminen on ehkä juurikin se suurin syy siihen, miksi esteet ylipäänsä aikoinaan, "uudelleen aloitettuamme" vähitellen jäivät pois päiväjärjestyksestä - lannistavilla aatteilla kun usein on tapana voimistua, jos niiden kanssa jää yksin. Tai jos ei saa oikeanlaista apua, mikä on käytännössä ihan sama asia. Maailma on täynnä hyviä valmentajia, mutta niiden joukosta jokaisen pitäisi löytää ne, jotka istuvat juuri niihin omiin tarpeisiin, sillä kaikki eivät vain sovi kaikille. Tiedän henkilökohtaisesti, miten vaikealta sen myöntäminen saattaa tietyn paineen alla tuntua, mutta pidemmällä tähtäimellä epäsopivaan valmennussuhteeseen jäädessään tekee ainoastaan karhunpalveluksen itselleen. Nimimerkillä kokemusta on...

Tukat takussa kiidämme.

Diagonaalia pienen kavaletin yli ja könötys on kohdallaan. Älkää huoliko, sain kyllä noottia.

Kesämahakin nousi yli, joka kerta!

Molemmat ryhdikkäinä odottamassa jumppasarjan korotusta. Piti katsoa pois, etten rupeaisi jänistämään. Mutta hei, viimeinen okseri oli lopuksi kuulemma 90cm pinnassa, ellei ylikin! Se näytti talon kokoiselta.

Meillä on tällä hetkellä aika onnellinen tilanne, kun kotikoutsimme ovat kumpikin juuri sellaisia, jotka itse näen en ainoastaan hyvinä, vaan aivan loistavina valmentajina. Sellaisina, joiden kanssa pääsee ylittämään itsensä kerta toisensa jälkeen. Erityisesti esteillä tarvitsen kentälle ihmisen, joka ei ainoastaan sano, että noni, hyppää nämä, vaan ymmärtää suurimpien ongelmien olevan siellä henkisellä puolella. Ei sillä, etteikö ratsastus noin teknisestikin jättäisi toivomisen varaa, mutta ehkäpä se siitä sitten kun pää on mukana. Haluan uskoa, että se tulee sydämen perässä.

Eilisen treenit koostuivat jumppasarjasta, pienestä vinohypystä ja kaarevasta suhteutetusta muistaakseni 21 metrin välillä. Viimeinen rata oli ihan okei, mutta mieltäni jäi painamaan se, etten kertaakaan saanut Nuuttia suhteutetulle vasemmassa laukassa kuten oikeassa. Ok, se on meille heikompi suunta, mutta sitä suuremmalla syyllä mun olisi pitänyt ratsastaa paljon paremmin. Tehdä ratkaisut aikaisemmin. Kuten Veronika edelleen painotti: se laukka rakennetaan jo kauan ennen estettä, jotta viimeiset askeleet päästään vain istumaan ja odottamaan. Olet hevoselle epäreilu, jos hetkeä ennen estettä hyökkäät sen kimppuun. Sain tulla pelkän linjan vielä uudemman kerran, ja suhteutetun väliin vastaanotin neuvon keskittyä huolellisemmin toiselle esteelle tekemääni tiehen. Käytännössä Veronika siis halusi, että ratsastan Nuutille tilaa kääntämällä hieman tavanomaisesti harrastamaani oikoreittiä myöhemmin. Arvatkaa mitä tapahtui kun kuuntelin, uskoin ja ratsastin? No, niin... kaikki onnistui. Ja olipa vaan ihan sairaan kivaa!

Se henkinen käsijarru on paha, mutta uskon vakaasti, että siitä vielä joku kaunis päivä päästään ihan kokonaan. Jos ei näillä avuilla, niin ei sitten millään. Kuulostaa varmaan vähän kliseiseltä, mutta Veronika on ehkä parasta mitä meille Nuutin kanssa on pitkään aikaan tapahtunut - me ollaan jotenkin... niin elossa taas! ♥

Tunnin päätteeksi maailman parhaimmalle estenuudelille vähän pullaa! Muut kuvat © Linda-Timppa, tämä salaotos © itse mestarikoutsi Veronika. Kiitos!

Seuraavaa estetuntia odotellessa...!
Ihanaa (nähtävästi pääosin sateista...) viikon jatkoa kaikille :)

Elossa ollaan!

Apua, päivät kuluvat ihan kamalaa vauhtia. Astetta rankemman työviikon sekä siitä aiheutuneen yleisen uupumuksen johdosta Nuutti on saanut viettää melkoisen leppoisaa elämää. Päivät laitumella, illalla maastoon ja yöksi talliin nukkumaan. Olemme me pari kertaa kentälläkin pyörähtäneet - lähinnä tosin ihmettelemässä, että mitähän kummaa siellä teemme. Ei edes esteitä mailla halmeilla, pah...

Nuutti on ollut viime viikon hyppypuuhista ilmeisesti aivan yhtä fiiliksissä kuin meikäkin, sillä maastoreissuilla se on yrittänyt punkea itsensä väkisin joka ikiselle vastaan tuleelle maastoesteelle - tai mille tahansa niitä muistuttavalle. Hiekkatien loppua laukatessamme heppa on ottanut asiakseen hypätä erään poikittain tien pinnasta pilkistävän kiven yli ja karauttaa sen jälkeen eteen kahta kovemmin. Meillä on ollut niin hauskaa. Lisäksi yhtenä päivänä irtojuostessaan otus laukkasi varmaan 10 kierrosta pääty-ympyrällä, jotta pääsi loikkaamaan uralle, keskelle kentän lyhyttä sivua tippuneen oksanpätkän. Se säntäsi perimmäisestä kulmasta tukka tanassa, singahti risun yli ja kaarsi korvat töttöröllä uusintakierrokselle. En muista milloin pika-Nuudeli viimeksi olisi noin pikaisena juossut, mutta no, kai sitä voisi vähemmästäkin riemastua.

Video, jonka Susanna Niemi (@idasusannna) julkaisi 18. 07ta 2015 klo 11.21 PDT

(linkki videoon)

Ja niinhän se aina menee, että kamera on ihan muualla silloin kun tapahtuu. Lisäilin tähän nyt kuitenkin jokusen kuvan eräistä toisista vähän lamemmista irtoiluista muutaman viikon takaa, kun näitä eilen Photoshopin viimeinkin kuolleista noustua muokkailin.

Yleensähän se on lähinnä tätä.

Kunnes sitten vähän liidellään.

Peittäkääpä vaikka sormellanne ensin toinen puoli Nuutin naamasta, sitten toinen. Siinä ovat sopivasti ne siinä asuvat kaksi eri hevosta: suloinen malli-Nuudeli ja muulimainen mulkosilmä-Nuudeli.

Ensi viikolla olen taas maailman onnellisin kun saan Nuudelin lisäksi pitää huolen Usvasta ja Neppiksestä. Onneksi sain tällä viikolla tienattua itselleni töissä pari plussatuntia, jotka voin tarpeen vaatiessa käyttää, ettei joka päivä ihan sinne puolille öin menisi... ;) Mutta hei, kyllä, aktivoitumista on tiedossa. Tämä hetkisen horros nimittäin ei johtunut niinkään ajanpuutteesta (vaikka eipä sitä vapaata ihan kamalasti missään nimessä ole...), vaan tosiaan tuon Photarin temppuilusta. Kiitos ja kuitti, palaillaan mahdollisimman pian! Loppuun vielä matskua häshtägeillä #diippii ja #erittäinartsyy.

Kumpi muokkauksista toimii mielestäsi paremmin?

Ensimmäinen estevalmennus ikuisuuksiin!

Kääk, tyhmät tekniset ongelmat ovat tehneet postailuun ihan tuhottoman tauon. Photoshop ei ole sitten viime viikon perjantain suostunut yhteistyöhön pienintäkään vähää ja konekin sammuillut parhaimmillaan kahden minuutin välein, mutta yritän vielä tämän päivän aikana saada homman taas rullaamaan.

Anyhow, meillä oli Nuutin kanssa torstaina estevalmennus! Voin sanoa, että ihan vain hitusen (lue: aika sikana) jännitti. Hyppäämisestä on kisaradat sekä niiden myötä myös säännöllisen valmentautumisen  monta vuotta sitten jätettyämme tullut pienoinen peikko, jonka nujertaminen ilman apuvoimia on tuntunut lievästi sanottuna mahdottomalta urakalta. Jokainen epäonnistuminen on syönyt itsevarmuutta entisestään, enkä rehellisesti sanottuna ole enää pitkään, pitkään aikaan muistanut miksi joskus olin olevinani esteratsastaja. Se tunne, kun todella ihan aidosti nautit hyppäämisestä ja haluat esteille (muutoinkin kuin velvollisuudentunnosta kyseistä puuhaa rakastavaa hevostasi kohtaan) on tuntunut aika kaukaiselta.

Kunnes torstaina koin sen taas. Olemme löytäneet meille aivan mahtavan estevalmentajan, jonka ansiosta kaikki ahdistus ja vastahankainen epävarmuus tunnin aikana väistyivät puhtaan riemun tieltä. Veronika on vaativa, mutta tavattoman reilu ja rohkaiseva. Hän ei kertaakaan pistänyt meitä liian vaikeaan paikkaan tai jättänyt yksin oman onnemme nojaan, vaan oli jatkuvasti mukana tukena ja turvana; käski hengittää, neuvoi mitä pitää korjata, ja ennen kaikkea miten se tapahtuu. Kukaan kun ei tee mitään kommenteilla mallia "ratsasta paremmin", jos hänelle ei kerrota mitä ihmettä se käytännössä tarkoittaa.

Veronika keskittyi todella paljon siihen, että hevoset ovat rehellisesti kuulolla ja reagoivat nopeasti kun niiltä jotakin pyytää. Alkuverkkojen jälkeen aloitimme ravipuomeilla, jotka ensimmäisen kerran jälkeen tultiin voltin kautta avotaivutuksessa. Nuutti yritti vaihteen vuoksi sliirailla vasemman pohkeen läpi, mutta oli ilmeisesti niin fiiliksissä, ettei muistanut vetää hernettä nenään vaikka muutaman kerran vähän jalalla napautin. Puomeilta siirryimme kahdelle kaarevalle uralle sijoitetulle kavaletille, jotka tultiin ensin pyöreämmin neljällä normaalilla/pienemmällä laukalla ja tämän sujuessa suuremmin sekä suoremmin kolmella. Ensimmäiset kerrat olin aivan ulapalla kun käsitys Nuutin laukan koosta oli hippasen unholan uumenissa, mutta muutaman toiston jälkeen alkoi allekirjoittanuttakin jo vähän hymyilyttää... Hevonenhan oli hokannut homman jo aikaa sitten!

Hieman isommassa laukassa oli hyvä jatkaa jumppasarjalle, johon sai tulla ihan ilman himmailua. Veronika painotti sitä, että laukan pitää(!) edetä ja säilyä kaarteen läpi aktiivisena takaosan päällä, sillä sitä ei enää muutamaa askelta ennen estettä rakenneta. Eihän sitä ehdi. Kolmen viimeisen askeleen aikana ei saa eikä voi tehdä mitään radikaalia, sillä siinä vaiheessa ollaan jo auttamatta myöhässä. Ei ohjissa roikkumista tai tuuppaamista, vaan takapuoli satulaan, pohje kiinni ja rauha. Odotetaan ja annetaan hevosen hoitaa hommansa. Ihan iisiä, eikös vain? No joo, ei aina...

Oma ongelmani on se, että "hyökkään" niin hypyssä kuin jo ennen estettä ylävartaloni kanssa liikaa eteen - edelleen. Muutenkin sähellän ihan mitä sattuu. Kappas kun eivät ole ongelmat tässä muutaman vuoden surkeanpuoleisen treenaamisen aikana poistuneet, tosi kumma juttu..... Tämän vuoksi Veronika käski estettä lähestyessä ajattelemaan kenttäratsastajien käyttämää ns. turvaistuntaa, eli yksinkertaisesti ylävartaloa huomattavasti taaemmas. Näin Nuutti ei niin herkästi valu pitkäksi kuin nälkävuosi ja sen tehtävä erityisesti estekorkeuden ehkä sitten joskus kasvaessa helpottuu.

Lopuksi tulimme muutaman kerran pientä neljän esteen tehtävää, johon kuului ensin suora ja sen jälkeen kaareva suhteutettu. Suora sujuvat viisi laukkaa ja kaareva samanlaiset neljä, anti mennä. Tämä vähän jänskätti, sillä suorat suhteutetut ovat erilaisten sattumien vuoksi jääneet hitusen kummittelemaan - kaarevalla kun sentään vähän voi sen ratsastettavan tien kanssa pelailla. Nuutti osaa sille päälle sattuessaan olla aika vahva ja kun se näkee kaukaa mille esteelle seuraavaksi suunnataan, saattaa laukan säätely käydä melkoiseksi mahdottomuudeksi. Sitten kun se aikoinaan on pidätteistä välitämättä painanut täyttä höökää jonkun ison okserin yli valtavalla kamikaze-loikalla ja ladannut sen jälkeen pienen junnu-meikäläisen tonttiin niin eipä ole kamalasti aina naurattanut. Eivätkä ne tippumiset edes mitään, mutta esteen sekaan en mielelläni menisi..... Onneksi tämä suora oli nyt mukavat 21 metriä, eli tosiaan meille juuri passeli viidelle laukalle, ja onnistui jokaisella kerralla aika nappiin. Ensimmäisellä kerralla koko neljän esteen pätkän tultuamme taisimme ottaa kaarevalle yhden ylimääräisen miniaskeleen, joten pääsimme saman tien uusintakierrokselle. Suoran sisään oli juuri hetkeä aiemmin tullut hieman iso hyppy (johon kerrankin pääsin mukaan, ohho!), minkä herättämänä viimein tajusin, että ei hitto miten kivaa tämä on! Viimeisellä kerralla Veronika käski ratsastamaan suoran samalla tavalla ja paremman käännöksen tehdäksemme katsomaan diagonaalilla olevaa kaarevan ensimmäistä hyvissä ajoin heti edellisen esteen jälkeen. Heppa kuulolle, suoraksi, ja viimein ristilaukan vaihdettuamme Nuutti ampaisi vihreälle (vai olikohan se sittenkin sininen...?) pystylle ja tykitti oikein hyvät neljä seuraavalle esteelle. Vitsi mikä fiilis, me melkein lennettiin!

Olen edelleen niin onnellinen, etten tiedä mitä enää sanoa. En tiedä onko hyppääminen ikinä, koskaan ollut noin kivaa! Nämä ovat niitä hetkiä kun tämä laji maksaa takaisin kaikki epätoivon kyyneleet ja sitä tajuaa, että jokainen tähän pisteeseen johdattanut valinta on ollut juuri se oikea. Kuten jo Facebookin puolellekin kirjoitin: onni = paras heppa + paras valmentaja. Ilman näitä kahta en tässä riemuitsisi. En olisi uskonut, että koskaan enää tulemme esteillä valmentautumaan, mutta onneksi, onneksi tässä kävi näin! Tästä pieni kiitos Saralle, jonka ansiosta tallimme työntekijänä lopettaneelle Veronikalle vähän haikeissa fiiliksissä heitetty "voisit tulla meitäkin sitten joskus valmentamaan..." ei jäänyt ainoastaan ajatuksen tasolle. Tämä on vaan niin huisia. Eilen puhuimme hieman varoen jo pienistä kisoistakin, mutta no... katsotaan, katsotaan. Kukapa sitä tietää mihin tässä vielä päädytään... :)

Jos joku Uudenmaan alueella (tai miksei ehkä vähän kauempanakin) etsii valmentajaa, joka oikeasti on läsnä, tekee todella hyviä tehtäviä ja valmentaa kaikkia ratsukoita hyvin yksilöllisesti niin tässäpä kuulkaa olisi. Mun kautta saa yhteystietoja, jos ihan totta kiinnostaa. Voin ihan suoraan kertoa sen verran, etten ikimaailmassa olisi uskonut kenenkään saavan esteiden suhteen melko syvissä pohjamudissa rypenyttä itseluottamustani plussan puolelle niin, että voisin ensimmäisen tunnin jälkeen sanoa jännityksen lopulta unohtuneen ihan täysin. En ikinä, oikeasti. Mutta niin se Veronika vain teki ihmeitä, enkä millään, mitenkään päin malttaisi odottaa seuraavaa pomppuilukertaa! Olen saanut myös ainakin yhden kotitehtävän, mitä pitää joku päivä kavaletin avulla tehdä, ja Veronika sanoi, että aina saa laittaa viestiä jos tuntuu, ettei esim. itsenäisiin puomiharjoituksiin löydy ideaa - hän kyllä neuvoo ja piirtää vaikka mallikuvan päälle. Hitsin pimpulat sentään, meistähän tulee Nuudelin kanssa kohta esteratsukko ihan uudemman kerran...!

Pretty much maailman onnellisin hevonen tunnin loputtua. Ja selässä se onnellisin ratsastaja, tietenkin. Taustalla näkyy meidän reenit, eli vasemmalla jumppa ja oikealla kumpikin suhteutettu. Ensin siis tultiin ovelta vihreä pysty, sitten tuo sinikeltainen, käännettiin oikealle tuolle keskellä maneesia olevalle pystylle ja siitä uudemman kerran ensimmäisenä hypätylle.

Kuva- tai videomateriaalia ei tunnista valitettavasti tuota puhelinräpsyä lukuun ottamatta ole, sillä noh... en edes kysynyt ketään kuvaamaan. Olin niin hädissäni, että halusin jättää kaikki ylimääräiset stressitekijät pois ja keskittyä itseni psyykkaamiseen. Ehkä seuraavalla sitten, hui...!

Pala heppatytön unelmaa

Huh mikä viikko...! Tämä on ensimmäinen ilta kun todella ehdin koneen ääreen, sillä pääsin tänään lähtemään tallilta jo vähän kymmenen jälkeen. Se on melkein parisen tuntia aikaisemmin kuin edeltävinä päivinä. Onneksi meidän tallilla ei ole sulkemisaikaa!

Aloitin maanantaina uudessa työpaikassa ja päivät ovat olleet melko intensiivisiä. Ei tarvitse pelätä, ettäkö joutuisi peukaloitaan pyörittelemään. Tänään tosin vietimme harvinaisen pitkän ruokatauon kun kyhäsimme itsellemme pienen terassin ja nautimme siinä ruokailun ohessa yhdessä tuumin pullollisen Freixenetiä. Voisi kai sitä duunissa kurjempaakin olla... ;) Tämän viikon olen saanut olla onnellinen myös hevosrintamalla, sillä hoidettavanani on Nuutin lisäksi ollut tallikaverin ihana fwb-tamma Zafi, sekä Usvan perheen supersympaattinen Neppis-poni. Aivan huippua! Ja kyllä muuten tietää jotain tehneensä, kun lihakset päivän päätteeksi kuorossa laulavat hoosiannaa sekä rukoilevat armokuolemaa...

Poitsut ♥

Siskoni oli maanantaina mukana tallilla ja kuvaili ahkerasti touhuiluni kaikkien kolmen kaviokkaan kanssa. Ensimmäisenä oli vuorossa pikkutamma Z, johon olen ihastunut rakastunut oikein olan takaa. Siinä on paljon samaa kuin jokusen kerran ratsastamassani Lotassa. Molemmat omaavat melkoiset menohalut, mutta ovat kuitenkin perusluonteeltaan tavattoman selväpäisiä. Ihania sähikäisiä. Ja tammoja, tottakai. Kelatkaa, että jotain saman kaltaista meikäläinenkin silloin aikoinaan etsi. Sitten vastaan tuli Nuutti, sekopäinen (vitsi, vitsi) dieseli, joka iski suoraan sydämeen. Ja loppu onkin historiaa.

Zafi on tosiaan siis 7-vuotias pieni estetamma, jonka taustalta löytyvät mm. esteoriit Contendro I ja Pyrrhus III. Sillä on isot ja laadukkaat liikkeet, mutta toisinaa neiti haluaisi vähän reippailla pois ratsastajan alta. Omistajansa loman ajan Zafillakin on vähän kevyempi viikko-ohjelma, joten ratsastukset kentällä ovat sisältäneet ainoastaan rentsiä keventelyä. Vähän siirtymisiä, ympyräkahdeksikkoa ja iiiiisoa laukkaa. Muuten olemme juosseet liinan päässä (kumpikin, eh.....), ja käyneet maastoilemassa. Eilen tuntui kyllä pelto melko pieneltä, kun tamma tuulispäänä tykitti suoran alusta loppuun ihan muutamassa hassussa sekunnissa. Mietin miten ihmeessä se onnistuu tuollaisessa vauhdissa hallitsemaan kaikki neljä jalkaansa ilman yhtään stiplua, mutta no; ihan hyvin näemmä. Niin siistiä!

Kaikki kuvat siis maanantailta. © Jonna, kiitos!

♥

Viikon toinenkin lainaratsu, Neppula, on aivan mahtava tapaus: kaunis kuin karkki, niin sisältä kuin ulkoa. 9-vuotias poniruuna on luonteeltaan vähän arka, mutta luottamus ihmistä kohtaan on kasvanut ihan valtavasti siitä mitä se alkujaan oli. Selkään pääsee tätä nykyä helposti ilman kiinnipitäjää ja vesiboksiinkin mennään suhteellisen siivosti. Tästä tulee vielä kaunis perhonen, jahka pääsee kunnolla ulos kotelostaan!

Myös Neppula on viettänyt tällä viikolla pienimuotoista treenilomaa, eli maanantain kenttähöntsäilyn jälkeen ruuna on saanut maastoilla tai olla laitumella vain. Tänään kävimme pellolla ravailemassa ja siirryimme siitä metsän kautta yläkentälle varmaan 10-15 minuutiksi. Poni oli jo maanantaina tosi mukava, mutta tänään tunsin löytäväni siihen kasapäin uusia nappuloita. Vitsi miten kiva tosiaan tämäkin karvanaama, kyllä vaan on etuoikeutettu olo kun saa näin mahtavien hevosten kansa puuhata! Suuri kiitos ihanille omistajille, tähänhän voisi ihan tottua... ♥

Huippu Nebu! ♥

Nuutin kuvat eivät maanantaina oikein onnistuneet, sillä ilma muuttui siinä klo 22-23 välillä hämärän sumuiseksi. Harmi sinänsä, sillä heppanen oli tavattoman miellyttävällä tuulella! Hieman väsy, mutta kovin pehmeä joka suuntaan. Muina päivinä olemme käyneet maastossa - lukuun ottamatta tiistaita, jolloin otus oli sen karsinalle tullessani jo lappeellaan ottamassa lepiä. Kävin siis syöttämässä sille muutaman porkkanan ja annoin jatkaa uniaan. Huomenna käydään koko koplan kanssa samoilemassa pitkin pieniä metsäpolkuja ja samoissa maisemissa kuluu varmaan koko muukin loppuviikko, ellei sitten sunnuntaina ehditä Nuudelin kanssa hyppyhommiin. Koska mehän olemme päättäneet ruveta jälleen valmentautumaan siinäkin puuhassa, iiks!

Epätoivoinen pelastusyritys edes yhdestä kuvasta... Tämäkin oli tosiaan alkujaan aiika musta.

Mahtavaa viikonloppua kaikille, muistakaahan varsinkin lomalaiset nauttia upeista ilmoista nyt kun lämpöä viimeinkin piisaa!