Ensimmäinen estevalmennus ikuisuuksiin!

Kääk, tyhmät tekniset ongelmat ovat tehneet postailuun ihan tuhottoman tauon. Photoshop ei ole sitten viime viikon perjantain suostunut yhteistyöhön pienintäkään vähää ja konekin sammuillut parhaimmillaan kahden minuutin välein, mutta yritän vielä tämän päivän aikana saada homman taas rullaamaan.

Anyhow, meillä oli Nuutin kanssa torstaina estevalmennus! Voin sanoa, että ihan vain hitusen (lue: aika sikana) jännitti. Hyppäämisestä on kisaradat sekä niiden myötä myös säännöllisen valmentautumisen  monta vuotta sitten jätettyämme tullut pienoinen peikko, jonka nujertaminen ilman apuvoimia on tuntunut lievästi sanottuna mahdottomalta urakalta. Jokainen epäonnistuminen on syönyt itsevarmuutta entisestään, enkä rehellisesti sanottuna ole enää pitkään, pitkään aikaan muistanut miksi joskus olin olevinani esteratsastaja. Se tunne, kun todella ihan aidosti nautit hyppäämisestä ja haluat esteille (muutoinkin kuin velvollisuudentunnosta kyseistä puuhaa rakastavaa hevostasi kohtaan) on tuntunut aika kaukaiselta.

Kunnes torstaina koin sen taas. Olemme löytäneet meille aivan mahtavan estevalmentajan, jonka ansiosta kaikki ahdistus ja vastahankainen epävarmuus tunnin aikana väistyivät puhtaan riemun tieltä. Veronika on vaativa, mutta tavattoman reilu ja rohkaiseva. Hän ei kertaakaan pistänyt meitä liian vaikeaan paikkaan tai jättänyt yksin oman onnemme nojaan, vaan oli jatkuvasti mukana tukena ja turvana; käski hengittää, neuvoi mitä pitää korjata, ja ennen kaikkea miten se tapahtuu. Kukaan kun ei tee mitään kommenteilla mallia "ratsasta paremmin", jos hänelle ei kerrota mitä ihmettä se käytännössä tarkoittaa.

Veronika keskittyi todella paljon siihen, että hevoset ovat rehellisesti kuulolla ja reagoivat nopeasti kun niiltä jotakin pyytää. Alkuverkkojen jälkeen aloitimme ravipuomeilla, jotka ensimmäisen kerran jälkeen tultiin voltin kautta avotaivutuksessa. Nuutti yritti vaihteen vuoksi sliirailla vasemman pohkeen läpi, mutta oli ilmeisesti niin fiiliksissä, ettei muistanut vetää hernettä nenään vaikka muutaman kerran vähän jalalla napautin. Puomeilta siirryimme kahdelle kaarevalle uralle sijoitetulle kavaletille, jotka tultiin ensin pyöreämmin neljällä normaalilla/pienemmällä laukalla ja tämän sujuessa suuremmin sekä suoremmin kolmella. Ensimmäiset kerrat olin aivan ulapalla kun käsitys Nuutin laukan koosta oli hippasen unholan uumenissa, mutta muutaman toiston jälkeen alkoi allekirjoittanuttakin jo vähän hymyilyttää... Hevonenhan oli hokannut homman jo aikaa sitten!

Hieman isommassa laukassa oli hyvä jatkaa jumppasarjalle, johon sai tulla ihan ilman himmailua. Veronika painotti sitä, että laukan pitää(!) edetä ja säilyä kaarteen läpi aktiivisena takaosan päällä, sillä sitä ei enää muutamaa askelta ennen estettä rakenneta. Eihän sitä ehdi. Kolmen viimeisen askeleen aikana ei saa eikä voi tehdä mitään radikaalia, sillä siinä vaiheessa ollaan jo auttamatta myöhässä. Ei ohjissa roikkumista tai tuuppaamista, vaan takapuoli satulaan, pohje kiinni ja rauha. Odotetaan ja annetaan hevosen hoitaa hommansa. Ihan iisiä, eikös vain? No joo, ei aina...

Oma ongelmani on se, että "hyökkään" niin hypyssä kuin jo ennen estettä ylävartaloni kanssa liikaa eteen - edelleen. Muutenkin sähellän ihan mitä sattuu. Kappas kun eivät ole ongelmat tässä muutaman vuoden surkeanpuoleisen treenaamisen aikana poistuneet, tosi kumma juttu..... Tämän vuoksi Veronika käski estettä lähestyessä ajattelemaan kenttäratsastajien käyttämää ns. turvaistuntaa, eli yksinkertaisesti ylävartaloa huomattavasti taaemmas. Näin Nuutti ei niin herkästi valu pitkäksi kuin nälkävuosi ja sen tehtävä erityisesti estekorkeuden ehkä sitten joskus kasvaessa helpottuu.

Lopuksi tulimme muutaman kerran pientä neljän esteen tehtävää, johon kuului ensin suora ja sen jälkeen kaareva suhteutettu. Suora sujuvat viisi laukkaa ja kaareva samanlaiset neljä, anti mennä. Tämä vähän jänskätti, sillä suorat suhteutetut ovat erilaisten sattumien vuoksi jääneet hitusen kummittelemaan - kaarevalla kun sentään vähän voi sen ratsastettavan tien kanssa pelailla. Nuutti osaa sille päälle sattuessaan olla aika vahva ja kun se näkee kaukaa mille esteelle seuraavaksi suunnataan, saattaa laukan säätely käydä melkoiseksi mahdottomuudeksi. Sitten kun se aikoinaan on pidätteistä välitämättä painanut täyttä höökää jonkun ison okserin yli valtavalla kamikaze-loikalla ja ladannut sen jälkeen pienen junnu-meikäläisen tonttiin niin eipä ole kamalasti aina naurattanut. Eivätkä ne tippumiset edes mitään, mutta esteen sekaan en mielelläni menisi..... Onneksi tämä suora oli nyt mukavat 21 metriä, eli tosiaan meille juuri passeli viidelle laukalle, ja onnistui jokaisella kerralla aika nappiin. Ensimmäisellä kerralla koko neljän esteen pätkän tultuamme taisimme ottaa kaarevalle yhden ylimääräisen miniaskeleen, joten pääsimme saman tien uusintakierrokselle. Suoran sisään oli juuri hetkeä aiemmin tullut hieman iso hyppy (johon kerrankin pääsin mukaan, ohho!), minkä herättämänä viimein tajusin, että ei hitto miten kivaa tämä on! Viimeisellä kerralla Veronika käski ratsastamaan suoran samalla tavalla ja paremman käännöksen tehdäksemme katsomaan diagonaalilla olevaa kaarevan ensimmäistä hyvissä ajoin heti edellisen esteen jälkeen. Heppa kuulolle, suoraksi, ja viimein ristilaukan vaihdettuamme Nuutti ampaisi vihreälle (vai olikohan se sittenkin sininen...?) pystylle ja tykitti oikein hyvät neljä seuraavalle esteelle. Vitsi mikä fiilis, me melkein lennettiin!

Olen edelleen niin onnellinen, etten tiedä mitä enää sanoa. En tiedä onko hyppääminen ikinä, koskaan ollut noin kivaa! Nämä ovat niitä hetkiä kun tämä laji maksaa takaisin kaikki epätoivon kyyneleet ja sitä tajuaa, että jokainen tähän pisteeseen johdattanut valinta on ollut juuri se oikea. Kuten jo Facebookin puolellekin kirjoitin: onni = paras heppa + paras valmentaja. Ilman näitä kahta en tässä riemuitsisi. En olisi uskonut, että koskaan enää tulemme esteillä valmentautumaan, mutta onneksi, onneksi tässä kävi näin! Tästä pieni kiitos Saralle, jonka ansiosta tallimme työntekijänä lopettaneelle Veronikalle vähän haikeissa fiiliksissä heitetty "voisit tulla meitäkin sitten joskus valmentamaan..." ei jäänyt ainoastaan ajatuksen tasolle. Tämä on vaan niin huisia. Eilen puhuimme hieman varoen jo pienistä kisoistakin, mutta no... katsotaan, katsotaan. Kukapa sitä tietää mihin tässä vielä päädytään... :)

Jos joku Uudenmaan alueella (tai miksei ehkä vähän kauempanakin) etsii valmentajaa, joka oikeasti on läsnä, tekee todella hyviä tehtäviä ja valmentaa kaikkia ratsukoita hyvin yksilöllisesti niin tässäpä kuulkaa olisi. Mun kautta saa yhteystietoja, jos ihan totta kiinnostaa. Voin ihan suoraan kertoa sen verran, etten ikimaailmassa olisi uskonut kenenkään saavan esteiden suhteen melko syvissä pohjamudissa rypenyttä itseluottamustani plussan puolelle niin, että voisin ensimmäisen tunnin jälkeen sanoa jännityksen lopulta unohtuneen ihan täysin. En ikinä, oikeasti. Mutta niin se Veronika vain teki ihmeitä, enkä millään, mitenkään päin malttaisi odottaa seuraavaa pomppuilukertaa! Olen saanut myös ainakin yhden kotitehtävän, mitä pitää joku päivä kavaletin avulla tehdä, ja Veronika sanoi, että aina saa laittaa viestiä jos tuntuu, ettei esim. itsenäisiin puomiharjoituksiin löydy ideaa - hän kyllä neuvoo ja piirtää vaikka mallikuvan päälle. Hitsin pimpulat sentään, meistähän tulee Nuudelin kanssa kohta esteratsukko ihan uudemman kerran...!

Pretty much maailman onnellisin hevonen tunnin loputtua. Ja selässä se onnellisin ratsastaja, tietenkin. Taustalla näkyy meidän reenit, eli vasemmalla jumppa ja oikealla kumpikin suhteutettu. Ensin siis tultiin ovelta vihreä pysty, sitten tuo sinikeltainen, käännettiin oikealle tuolle keskellä maneesia olevalle pystylle ja siitä uudemman kerran ensimmäisenä hypätylle.

Kuva- tai videomateriaalia ei tunnista valitettavasti tuota puhelinräpsyä lukuun ottamatta ole, sillä noh... en edes kysynyt ketään kuvaamaan. Olin niin hädissäni, että halusin jättää kaikki ylimääräiset stressitekijät pois ja keskittyä itseni psyykkaamiseen. Ehkä seuraavalla sitten, hui...!