Vaikeinta on itsensä voittaa

Hieman rennommissa merkeissä vietetyn viime viikon jälkeen treeni-into on taas huipussaan. Tiistaina meillä oli estevalmennus, joka omalta osaltani meni kyllä vähän aika tavalla penkin alle. Olin pihalla kuin lumiukko ja sähläsin minkä ehdin. En tiedä, ehkä nälkä kasvaa syödessä. Viimeksi pystyin pistämään surkeuteni ensimmäisen kerran piikkiin ja antamaan itselleni anteeksi, mutta tällä kertaa tilanne oli toinen. Koska kyllähän sitä nyt herranen aika olisi pitänyt reilussa viikossa pelkällä tahdonvoimalla vähintään maailmanluokan esteratsastajaksi oppia...

Juu-u, no, hauskaa oli kaikesta huolimatta! Vähän (ihan pikkusen vain...) jännitti taas, mutta kaipa se on vielä ihan luonnollista. Enää en kuitenkaan ollut ihan varma kuolevani hetkenä minä hyvänsä. Nuutti tuntui alusta saakka aika kivalta, joskin se olisi saanut olla vähän nopeampi niin jalalle, kädelle kuin istunnallekin. Vaan ei voi hevosta moittia, jos pilotti ei hoida omaa tonttiaan...

Tai ehkäpä oikeammin sanottuna tunkee hevosen tontille. Kyllä siinä on vaikea ihan kenen tahansa tehdä hommia, kun toinen huohottaa niskaan ja vailla parempaa osaamista käskyttää miten sattuu. Suomeksi sanottuna: sekoilin paljon. Milloin tuuppasin, milloin unohduin matkustamaan. Muistin Veronikan neuvot hetken, kunnes annoin koko pakan taas levitä käsiin. Uudelleen ja uudelleen. Ensimmäisen puomiharjoituksen (laukkaa ympyrällä puomin yli) aikana yritin psyykata itseäni parempaan suoritukseen miettimällä, että kyllä nyt jumankekka apinakin ratsastaisi paremmin. En tiedä toimiko se, vai tuliko olo entistä epätoivoisemmaksi, mutta ei sen niin väliä - onhan meillä edelleenkin huippuakin huipumpi valmentaja.

Siis ihan totta. Veronika jaksaa aina tsempata vaikka kuinka urpoilen ja epäonnistumisten sattuessa vikisen kuinka en osaa, pysty enkä kykene. Tähän ajatusmaailmaan jumahtaminen on ehkä juurikin se suurin syy siihen, miksi esteet ylipäänsä aikoinaan, "uudelleen aloitettuamme" vähitellen jäivät pois päiväjärjestyksestä - lannistavilla aatteilla kun usein on tapana voimistua, jos niiden kanssa jää yksin. Tai jos ei saa oikeanlaista apua, mikä on käytännössä ihan sama asia. Maailma on täynnä hyviä valmentajia, mutta niiden joukosta jokaisen pitäisi löytää ne, jotka istuvat juuri niihin omiin tarpeisiin, sillä kaikki eivät vain sovi kaikille. Tiedän henkilökohtaisesti, miten vaikealta sen myöntäminen saattaa tietyn paineen alla tuntua, mutta pidemmällä tähtäimellä epäsopivaan valmennussuhteeseen jäädessään tekee ainoastaan karhunpalveluksen itselleen. Nimimerkillä kokemusta on...

Tukat takussa kiidämme.

Diagonaalia pienen kavaletin yli ja könötys on kohdallaan. Älkää huoliko, sain kyllä noottia.

Kesämahakin nousi yli, joka kerta!

Molemmat ryhdikkäinä odottamassa jumppasarjan korotusta. Piti katsoa pois, etten rupeaisi jänistämään. Mutta hei, viimeinen okseri oli lopuksi kuulemma 90cm pinnassa, ellei ylikin! Se näytti talon kokoiselta.

Meillä on tällä hetkellä aika onnellinen tilanne, kun kotikoutsimme ovat kumpikin juuri sellaisia, jotka itse näen en ainoastaan hyvinä, vaan aivan loistavina valmentajina. Sellaisina, joiden kanssa pääsee ylittämään itsensä kerta toisensa jälkeen. Erityisesti esteillä tarvitsen kentälle ihmisen, joka ei ainoastaan sano, että noni, hyppää nämä, vaan ymmärtää suurimpien ongelmien olevan siellä henkisellä puolella. Ei sillä, etteikö ratsastus noin teknisestikin jättäisi toivomisen varaa, mutta ehkäpä se siitä sitten kun pää on mukana. Haluan uskoa, että se tulee sydämen perässä.

Eilisen treenit koostuivat jumppasarjasta, pienestä vinohypystä ja kaarevasta suhteutetusta muistaakseni 21 metrin välillä. Viimeinen rata oli ihan okei, mutta mieltäni jäi painamaan se, etten kertaakaan saanut Nuuttia suhteutetulle vasemmassa laukassa kuten oikeassa. Ok, se on meille heikompi suunta, mutta sitä suuremmalla syyllä mun olisi pitänyt ratsastaa paljon paremmin. Tehdä ratkaisut aikaisemmin. Kuten Veronika edelleen painotti: se laukka rakennetaan jo kauan ennen estettä, jotta viimeiset askeleet päästään vain istumaan ja odottamaan. Olet hevoselle epäreilu, jos hetkeä ennen estettä hyökkäät sen kimppuun. Sain tulla pelkän linjan vielä uudemman kerran, ja suhteutetun väliin vastaanotin neuvon keskittyä huolellisemmin toiselle esteelle tekemääni tiehen. Käytännössä Veronika siis halusi, että ratsastan Nuutille tilaa kääntämällä hieman tavanomaisesti harrastamaani oikoreittiä myöhemmin. Arvatkaa mitä tapahtui kun kuuntelin, uskoin ja ratsastin? No, niin... kaikki onnistui. Ja olipa vaan ihan sairaan kivaa!

Se henkinen käsijarru on paha, mutta uskon vakaasti, että siitä vielä joku kaunis päivä päästään ihan kokonaan. Jos ei näillä avuilla, niin ei sitten millään. Kuulostaa varmaan vähän kliseiseltä, mutta Veronika on ehkä parasta mitä meille Nuutin kanssa on pitkään aikaan tapahtunut - me ollaan jotenkin... niin elossa taas! ♥

Tunnin päätteeksi maailman parhaimmalle estenuudelille vähän pullaa! Muut kuvat © Linda-Timppa, tämä salaotos © itse mestarikoutsi Veronika. Kiitos!

Seuraavaa estetuntia odotellessa...!
Ihanaa (nähtävästi pääosin sateista...) viikon jatkoa kaikille :)