Meirän koutsi on velho

Onhan se ilmeisen helppoa kun osaa. Veronika kapusi keskiviikkona Nuutin selkään ja voihan hittolainen miten hienona pieni heppaseni ympäri maneesia painelikaan. En meinannut uskoa silmiäni, se oli niiin... no, upea!

Nuutti tuumaa, että jahas... hommiin joutuu.

Siis tottahan Nuutti on upea, kyllä minä sen tiedän, mutta harva saa sitä liikkumaan noin. Noin, että se oikeasti tekee hommia, mutta pysyy kuitenkin tyytyväisenä. Se ei nimittäin aina ole ihan helppo nakki - tämän ovat todenneet muiden muassa monet toinen toistaan kokeneemmat ammattivalmentajatkin. Eräs sanoi osuvasti, että "tämä taitaa olla sellainen hevonen, jonka kanssa kemiat joko kohtaavat tai sitten eivät". Kun Nuutin kanssa pääsee samalle aaltopituudelle, se toimii kuin ajatus, mutta herneen nenään vetäessään hevosesta saattaa sekunnin murto-osassa tulla ratsastajan pahin painajainen. Ihan tosi, siinä vaiheessa ei välttämättä naurata. Alkuaikoina sain muutamaan kertaan kuulla, kuinka nyt on hommattu nuorelle, kokemattomalle likalle liian luupäinen hevonen, mutta jokin uskon, toivon ja rakkauden kipinä sai meidät viittaamaan kintaalla kehoituksiin palauttaa lempein silmin, niin viattoman näköisenä ympärilleen pällistelevä rautias läsinaama takaisin entiselle omistajalleen. Se ei missään vaiheessa ollut vaihtoehto.

Tuntuu vähän hassulta, että itse olen yli kahdeksan vuoden ajan (josta tosin varmaan puolet on kulunut sairaslomaillen, eh...) etsiskellyt hevosen nappuloita ja sitten ratsaille nousee joku, joka saa homman pelaamaan parissa hassussa minuutissa. Ratsastin itse alku- ja loppuverkat, joten pääsin hyvin kokemaan sen eron, mikä Nuutissa Veronikan aikana tapahtui. Ukkeli oli alusta saakka mukana reippaalla asenteella, ja se on muutaman viimeisen viikon aikana ollut ratsastettavuudeltaan aika hyvä, mutta tapa millä liike lopuksi kulki... se oli aika wouu!

Meinasin valehtelematta ruveta itkemään kun toinen oli niin käsittämättömän komea!

Juu-u, kyllähän sitä ryhtiä ja kokoamisastetta löytyy.

Takapää ♥ 

Tyytyväinen pieni eläin.

Keskiravit irtosivat ihan tuosta noin vain, alaspäin tehtävät siirtymiset olivat takaosan päällä ja kuulkaas vasenkin laukka pyöri niin, etten ollut uskoa sitä todeksi lainkaan. Sehän on meille se heikompi (varmaankin koska Nuutin leikattu takanen on siinä ns. kantavana jalkana) eikä varmasti koskaan tule oikean tasolle yltämään, mutta ei se selvästikään missään nimessä mahdoton kehitettävä ole. Olin niin ihmeissäni, että hyvä kun satulassa pysyin. Siinä silkan epäuskon vallassa ympäriinsä loppuverkkaillessani kysyin Veronikalta, että mikä ihme sä oikein olet? Shamaani? Velho? Avaruusolio? Mitä kummaa oikein teet täällä selässä?

Vastaus kuului, että pidän pohkeen kiinni ja ratsastan. Juu, no, ilmeisesti! Treenituokion päätteeksi olin yhtä hymyä, ja kaiken päälle mieltäni lämmitti suuresti kuulla, että Veronika tykkäsi Nuutista. Suurin osa sillä ratsastaneista ei hingu selkään toista kertaa. En sinällään ihmettele - ukkeli osaa sille päälle sattuessaan todella olla vaikea - mutta onhan se silti vähän sääli. Haluaisin, että jokainen sen kyytiin kömpivä saisi edes pienen maistiaisen siitä hevosesta, joka kaikkine puutteineen sekä kommervenkkeineen on mulle se koko maailman ykkönen.

Katsokaa nyt sitä! Omaa könötystäni lukuun ottamatta tykkään tästä kuvasta niiiiin paljon!

Tälle päivälle olisi suunnitteilla pistää Veronika selkään uudemman kerran, virittelemään Nuudeli buenoksi huomisen estetuntia varten. Joten... to be continued!

"Veronikan mielestä oon tosi hieno ja se kyllä tietää mistä puhuu!"

Onko teidänkin valmentajillanne näitä yliluonnollisia kykyjä?