Jos on aallot korkeita, ollaan samalla puolella

Kuluneet päivät ovat olleet yhtä hullunmyllyä. Yhdistelmä tulehtuneita ihmissuhteita, suuria taloudellisia rasitteita sekä hetkiä vakavasti sairastuneen läheisen vierellä ovat saaneet stressitason melko tavalla normaalia korkeammalle ja jaksaminen on ollut kortilla. Uupumus ei kuitenkaan paina lainkaan yhtä isosti kuin tunne siitä, ettei riitä vaikka kuinka yrittää. Haluaisin olla enemmän, mutta kun en vain ole. En sitten millään.

Nuutin kanssa tilanne on mikä on. Jalan turvotus on laskenut ja nyt pitäisi tehdä päätös tikataanko vaiko ei. Olen vähän kahden vaiheilla. Tikkaaminen tekisi haaverista siistimmän, mutta tarkoittaisi sitä, että se pitäisi avata uudemman kerran. Tiedän yhden erittäin pieleen menneen uudelleenavauksen ja meikäläisen tuurin tuntien ko. kauhuskenaario olisi taatusti se mitä meidänkin tarinamme noudattelisi. Tai sitten ei, mistäpä sitä tietää. Kaikki on aina mahdollista - niin hyvässä kuin pahassa. Joskus sitä vain toivoisi oikeiden vastausten tipahtavan eteen vähän pienemmällä pähkäilyllä.

Rumahan se on, mutta yllättävän hyvin parantunut.

Kaiken sekasorron keskelle viikonloppu toi onneksi mukanaan myös monia hyviä hetkiä. Aurinkoinen kevätsää sekä aina yhtä iloinen karvaturpa tekivät eilisestä täydellisen. Tuntui hyvältä nähdä "kolme muskettisoturia" taas yhdessä omalla, suurella laitumellaan, onnellisina ilman takkeja ympäriinsä maleksien, piehtaroiden, leikkien ja toisiaan rapsutellen. Pienen hetken ajan hevosentuoksuisen kuplan ulkopuolella kärsimättöminä odottavat ongelmat olivat kauempana kuin mikään todellinen.

Vaikka mielessä pyörii painavia asioita, olen äärettömän kiitollinen siitä, että ympärilläni on joukko maailman parhaita ystäviä. Ihmisiä, jotka oikeasti välittävät ja pelkästään kuuntelemalla keventävät harteilla olevaa taakkaa enemmän kuin osaan kiitoksillani kuvata. Olette korvaamattomia ♥ Postaamista eivät ole vaikeuttaneet yksin voimien vaan ennen kaikkea tietokoneen puuttuminen, ja tästä syystä myös linkitä blogisi -härdelli on venähtänyt ihan luvattoman pitkälle... Pahoittelen! Yritän saada sen julkaisuun mahdollisimman pikaisesti. Mitä muuta haluaisitte täältä lähitulevaisuudessa lueskella?

Ne suuret rakkaustarinat on tosia ♥

Toivottavasti teidän maaliskuunne alkaa hieman pirteämmissä tunnelmissa!

Joko olette päässeet ihastelemaan lumen alta heräilevää luontoa ja nauttimaan eläinten karvanlähtöajan riemuista, tai kenties kiirehtineet ottamaan kaiken ilon irti mahdollisesti loppusuoralla olevasta talvesta?

Kestihän sitä hetken

Onnea ja huolettomuutta nimittäin. Eilen tulikin sitten tallin omistajalta soittoa, että Nuutin toinen takajalka on ottanut aika pahasti osumaa ja heppa tarvitsee pikaisesti eläinlääkäriä. Tässä vaiheessa hän oli jo ehtinyt soittamaan päivystävälle, joka onneksi saapuikin paikalle melko pikaisesti sillä aikaa kun itse kupeksin noin 100 km päässä tapahtumapaikalta. Onni on talli, jossa hevosista huolehditaan kaikista kuin omista!

Lopputulemana oli se, että haavaa ei voinut tikata, koska jalka oli lähtenyt turpoamaan niin, ettei se olisi ollut viisasta. Ell sanoi, että voi palata ompelemaan sen myöhemmin, mikäli tarve niin vaatii. Tilanne tällä hetkellä on kuitenkin niin hyvä, kuin se tässä tapauksessa voi olla. Oli ensiarvoisen tärkeää, että lääkitys saatiin päälle heti, sillä jo huomiseen odottaminen olisi voinut olla kohtalokasta. Vaikka eihän olo näiden jatkuvien vastoinkäymisten keskellä järin onnekkaalta tunnu, niin eläinlääkärin mukaan meillä todellakin oli onni onnettomuudessa. Suurin haaveri nimittäin on sellaisessa paikassa (kinner), että olisi voinut käydä, todella, todella huonosti. Ympärillä on paljon tärkeitä rakenteita ja syvä haava tarjoaa pöpöille suoran tien niveleen. Vaikka toistaiseksi näyttää siltä, että säikähdyksellä selvittiin, niin edelleenhän on tietenkin olemassa mahdollisuus siihen, että nivel tulehtuu. Ei auta kuin toivoa parasta, taas kerran.

En tiedä lainkaan, mistä haavat ovat tulleet, sillä niitä on tuon isoimman lisäksi ympäri hevosta. Potkujen aiheuttamilta ne eivät missään nimessä näytä, joten eläinlääkäri uskoi teoriaan minkä Christinan kanssa pähkäilimme: kaatuminen. Kun intoa on enemmän kuin kuntoa tai tasapainoa, saattaa käydä niin. Ei olisi ensimmäinen kerta, vaikka yleensä Nuutti kyllä on suhteellisen ketterä. Eläinlääkäri ohjeisti pistämään sekopään sairastarhaan, mutta se ei kyllä tule kuuloonkaan. Todennäköisemmin se itsensä siinä pienessä tilassa rikkoo, veikkaan. Tai en minä tiedä. Olo on tällä hetkellä vähän neuvoton.

Nuutti on nyt vajaan viikon penisiliinikuurilla ja sen jälkeen jatketaan sulfalla. Se varaa painoa jalalle ja kävelee, mutta heppasen tuntien koipi tulee taatusti turpoamaan tukiksi. Tässä vaiheessa olisi hyvä olla iilimatoja, mutta nehän ovat omasta jääkaapistani loppuneet jo aikaa sitten. Pitäisi tilata lisää. Ne ovat muutamassa tapauksessa toimineet ihan suorastaan ihmeidentekijöinä, niin hullua, käsittämätöntä ja yliluonnollista. Sen ehkä uskoo vasta kun näkee.

Tänään Nuutti on päässyt ulos vanhan laumansa, eli Fille-papan ja tyttöystävä Kvebekan kanssa, sillä ne tuntuvat parhaiten pitävän sen jalat maassa. Vauhtia on kuulemma riittänyt silti... Tuloillaan oleva kevät tuntuu virtaavan suonissa melkoisella kohinalla ja sitä ollaan kuin mitäkin oria joka ikinen aamu. Hörhötystä, tammoille machoilua, hienoa liitoravia ympäri maita ja mantuja... Sekä tietenkin sitä tavanomaista pukkiriekkumista päälle. Huoh. Välillä mietin, että missähän ihmeessä Nuutti on painellut silloin kun sitä järkeä jaettiin.

Kiltti pieni poika, koittaisit pysyä kunnossa välillä... ♥

Ja maailma on sun

Nämä ovat niitä hetkiä, kun sanat eivät riitä. Kääntelitpä ja vääntelitpä niitä miten hyvänsä, mikään ei tunnu tekevän oikeutta sille suunnattomalle onnelle, mikä mielessäsi myllää. Miltei puoli vuotta hämärän rajamailla sai epäröimään koittaako tämä päivä koskaan. Meillä oli käsissämme vain säröinen mahdollisuus sekä toivoa juuri sen verran kuin pelon värjäämä mieli kykeni näkemään, enkä tiennyt teinkö oikein kun en vieläkään suostunut luovuttamaan. No, nyt tiedän...

Lihakseton ruipelo.

... mutta niin hieno, edelleen!

Vekkulipoika. Näiden kuvien jälkeen se sitten villiintyi. Onneksi ehdin omin neuvoin alas ennen sitä, heh...

Kaikki kuvat © Laura M., suuuuri kiitos! ♥

Ensimmäinen kerta selässä ja ensimmäiset ravipätkät puoleen vuoteen - miten käsittämättömän onnellinen sitä voikaan ihminen olla?! En tiedä, tuntuu, että halkean kohta. Puoli vuotta, huh, aivan kuin olisin puoli vuotta ollut poissa ja palannut viimein kotiin. Siltä tämä tuntuu. Emmehän me vielä perillä ole, emme todellakaan, mutta oikealla tiellä. Tästä tämä työ vasta alkaa. Kaikki tehdään edelleen rauhassa, pitkän kaavan mukaan, ja seuraavaan eläinlääkärin tapaamiseen liikutaan yhä pääosin kävellen. Ravin määrää lisäillään hiljalleen olosuhteiden niin salliessa, mutta kevättalven liukkaat varmaan vähän hidastavat. Onneksi meillä ei ole kiire mihinkään. Tässä hetkessä on kaikki se, mistä uskalsin vain haaveilla - ja vieläkin enemmän.

Teini-ikäinen mutanttininjakilpikonna

Jokunen päivä sitten päätin pitkästä aikaa muistutella Nuutin mieleen miten juoksutusliinan päässä liikutaan. Hevosen omatoimisia kevätjuhlaliikkeitä lukuun ottamatta hommia puuhattiin - ja puuhataan vielä ainakin hetkinen - ainoastaan käynnissä ja tehtävät käsittelivät sen sisällä tehtävien siirtymisten lisäksi pysähdyksiä, peruutuksia sekä liikkeellelähtöjä. Sairaslomat ovat sairaslomia, mutta niitäkään ei tarvitse lusia peukaloitaan pyöritellen.

Vaikka tuuli heilutteli puiden oksia ja Nuudelin pääkopassa poukkoilevat kaksi hernettä olivat aluksi melko tiiviillä törmäyskurssilla, sujui kaikki loppuviimein oikeinkin hyvin. Rentouduttuaan poika käveli sopivan kokoisella ympyrällä, korvat lurppasivat ja turpa hipoi maata. Lopuksi se seisoi vierelläni suu vaahdossa, keskittynyt ilme karvaisella naamallaan, aivan kuin olisi rankemminkin treenannut. Kaiken tämän suorastaan ylitsevuotavan loistavuuden ja suurtakin suuremman onnistumisen tunteen kruunasi itse heppasen esittämä käynti, joka oli - voitteko kuvitella - puhdasta. Siis P-U-H-D-A-S-T-A, ei passista tietoakaan! Ok, tähän kaiketi vaikutti hieman puuroinen kenttä jonka ansiosta jalat nousivat vähän eri tavalla mitä normaalisti, mutta leikitään edes hetki, että se oli vain pieni osatekijä juuri tapahtuneeseen ihmeeseen. Nelitahtista tallustusta on, ah, niin ihana katsella.

Nuutin juoksuttaminen ei ole aina ollut ihan pala kakkua. Muutaman viimeisen vuoden ajan olemme eläneet melko hyvässä yhteisymmärryksessä, mutta silloin tällöin menneisyys yrittää edelleen iskeä kapuloita rattaisiin ja hevosesta tulee ohikiitävän hetken ajaksi se auktoriteettivastainen saksalainen, joksi eräs valmentaja sitä muinoin kuvaili. Uhmakas norsu, joka viis veisaa pyynnöistä tai kehotuksista - käskyistä puhumattakaan. Tietyssä mielentilassa se on kuin vastahankainen teini, jonka kanssa yksikin väärä sana johtaa vuosisadan kädenvääntöön.

Nelisen vuotta sitten. Alussa homma käynnistyi helpoiten niin, että Nuutti sai vähitellen suurentaa ympyrää pienestä voltista kohti normaalia. P.S. Kivat lökäpöksyt mulla. P.P.S. Kypärä olisi saattanut olla vieläkin kivempi...

Juoksutusliinan solmuja selvitellessäni mieleeni muistui eräs tapaus varmaan suunnilleen viiden vuoden takaa kun olimme Nuutin kanssa yläkentällä suunnitelmissani "juoksutella vähän". Oli kiire ja elämä potki päähän. Rakas heppaseni oli hetkeä aiemmin karannut karsinasta ja metsästysoperaation päätteeksi tallannut varpaille niin että pikkuvarpaan kynsi vääntyi (ja lopulta kotona irtosi kokonaan). Hus, ympyrälle siitä. Nuutti käveli kiltisti, joskin pienenteli ja suurenteli ympyrää vähän miten mieli. Hölkätessään se pysyi paremmin sopivalla uralla. Sitten tuli pieni hetki, jolloin tein suuren virheen. Halusin Nuutin nostavan laukan, mutta alatarhassa riehuvat varsat saivat sen keskittymisen herpaantumaan. Hei, tollo! Pamautin raipalla maahan. Sillä punaisella sekunnilla Nuutti tempaisi takavasemmalle ja kiskaisi meikäläisen nurin. Hetken kentän pohjaa kynnettyäni päästin otteeni liinasta ja katselin kuinka kaviokaveri se perässään paineli hippulat vinkuen ristiin rastiin. Itketti. Katko nyt sitten vielä jalkasi tai jotain, mokomakin hevonen.

Kun tilanne viimein rauhoittui ja sain Nuutin porkkanan avulla nalkkiin, saapui kentän laidalle punatukkainen täti sekä pieni, Turtles-paitainen pikkupoika. Yritin vaivihkaa karistella hiekkaa vaatteistani, mutta jokaisen rutun ja sauman väliin liimautunut kura piti huolen siitä, että kenellekään vastaan sattuvalle ei jäänyt epäselväksi mitä oli tapahtunut. Kentän keskelle päästyäni yritin ohjata Nuutin ympyrälle, mutta hevonen ei totellut lainkaan. Maiskutin, kosketin raipalla, kääntelin ja vääntelin, mutta pakin lisäksi ainoa vaihde oli päätön ryntäily. Kaikki mitä tein vei ainoastaan ojasta allikon kautta upposuohon ja juoksuttajan sijaan muistutin lähinnä kymmenmetrisen liinan jatketta kun hevonen pää viidentenä rellesti ympäri kenttää. Häpesin silmät päästäni. Miksi yleisöä on aina silloin kun kaikki menee mönkään?

Vaihdettiin hetkeksi Sofian kanssa rooleja kun halusin nähdä hepan liikkumista, mutta ei aikaakaan kun lurjus päätti omatoimisesti vaihtaa suuntaa ja siitähän se meteli sitten taas alkoi. Totesin, että ehkä on parempi pysytellä itse liinan päässä edelleen.

"Tosi siisti hevonen", pikkupoika sanoi kun Nuutti noin kymmenettä kierrosta peruutti pitkin aidanviertä. Yritin hymyillä, mutten ole varma onnistuinko. "Onko sillä huono päivä?", nainen kysyi. "Joo, taitaa meillä molemmilla olla. Tää on välillä vähän teini...". "Teini-ikäinen mutanttininjakilpikonna!", huusi poika. Kesti hetkisen, ennen kuin tajusin mitä hän sillä tarkoitti. Ahaa, niin, Turtlesitpa tietenkin. Haha! Aika hyvä. "Se näyttääkin vähän kilpikonnalta kun sillä on vihree puku".

Pitkäaikainen kouluvalmentajamme on vuosien varrella useampaan otteeseen todennut, että Nuutti on aika mielenkiintoinen tapaus. Perusluonteeltaan niin kiltti ja kultainen, mutta sille päälle sattuessaan melkoinen jästipää. Mukavuusalueelta poistuttaessa leppoisasta löllöpallosta kuoriutuu nopealiikkeinen ja tavattoman herkkä kuumakalle, joka osaa toisinaan heittäytyä hyvinkin dramaattiseksi. En tiedä hevosen menneisyydestä ennen Suomeen tuloa juuri kisatuloksia enempää, mutta toisinaan palaset tuntuvat yhdistyvän toisiinsa myös arvailun voimin. Melkein yhdeksän vuoden ajan Nuutin ilmeitä, eleitä sekä reaktioita seurattuani olen tehnyt omat päätelmäni sen entisestä elämästä ja uskon siihen kuuluneen paljon - kenties sekä tiedostettua, että tiedostamatonta - ymmärtämättömyyttä. Yhteisen matkamma alkutaipaleella teki lukemattomat kerrat mieli paiskata hanskat tiskiin ja todeta, että eihän tästä mitään tule, mutta silloin olisin sanonut "olitte oikeassa" kaikille niille jotka aikoinaan olivat sitä mieltä, että nyt on nuorelle tytölle ostettu aivan liian vaikea ja luupäinen hevonen.

Kun ympyräuraa olisi ollut kivaa kulkea ainoastaan ristiaskelin.....

Vaikea? Ehkä. Luupäinen? Ei. Eläimen käytökselle on aina syynsä. Jos kipu voidaan sulkea pois, pitää miettiä, miksi se ei halua tehdä yhteistyötä. Toki elävillä olennoilla on jokaisella oma luonteensa - toiset ovat kiivaampia ja ottavat herkemmin nokkiinsa, toiset antavat anteeksi enemmän - ja niilläkin voi olla huonoja päiviä, mutta toistuviin ongelmiin ja voimakkaaseen häiriökäyttäytymiseen on syytä suhtautua niiden vaatimalla vakavuudella. Ehkä eläimellä on ikäviä kokemuksia menneestä (tässä vaiheessa mainittakoon hevosen pitkä kipumuisti) tai ehkä itse tekee asiat päin honkia - tai kenties molempia. Oli miten oli, peili on hyvä pitää kädessä minne ikinä kulkeekin, sillä itsekriittisyys on yksi merkittävimmistä avaimista oppimiseen. Se ei tarkoita sitä, että hoetaan: "mä olen paska" ja jäädään tuleen makaamaan, vaan tiedostetaan, että koskaan ei voi olla täysin valmis.

Juoksutuksen saralla ongelmia havaitessamme meille oli päivänselvää, että nyt ei laiteta "kovaa kovaa vastaan" vaan pyritään seurauksen sijasta keskittymään itse ei-halutun käyttäytymisen syyhyn. Kuten monesti varmaan täälläkin olen sanonut: siinä missä taito loppuu, väkivalta alkaa. Ja väkivaltana näen sen, mitä pari ammattilaista (tai "ammattilaista", tästä voidaan kaiketi olla montaa mieltä...) Nuutin oikkuillessa neuvoivat: anna piiskan laulaa niin, että tuntee sen vielä huomennakin. Jos kääntyy poikkiteloin niin turpaan vaan niin kovaa, ettei uskalla enää ikinä mitään muuta kuin kuoreensa käpertyä. Niinhän niistä ongelmista päästään! Suureen, märkivään haavaan voi kaiketi läntätä pienen laastarin, mutta parantaako se? Niin, eipä taida.

En väitä olevani millään tapaa tavallista taitavampi, mutta teen aina parhaani ymmärtääkseni miksi eläin toimii kuten toimii. Mikään ei ole palkitsevampaa kuin huomata miten asiat molemminpuolisen luottamuksen lisääntyessä muuttuvat parempaan ja kuinka kovan ulkokuoren alta löytyy herkkä pieni elämä, joka siivet saadessaan sytyttää kirkkaan tuikkeen kantajansa silmäkulmaan. Silloin tietää tehneensä jotakin tärkeää.

Pakollinen loppukevennys, heh, ilmielävä mutanttininjakilpparihan se siinä!

Minkälaisia ongelmia te olette hevostenne kanssa kohanneet?

Poika on tullut kotiin

Okei, okei, jalat maan pinnalle. Playsson.netin BlogiExpon palkintopysti saapui viimein tammikuun loppupuolella muutaman mutkan kautta perille (suuri kiitos Penina!) ja pääsi koristamaan olohuoneen lipastoa. Harmittaa edelleen, etten päässyt tapahtumaan paikan päälle palkintoa vastaanottamaan, mutta kaikkialle ei vain valitettavasti voi revetä... Seuraavaksi sitten. Kiitos joka tapauksessa vielä kaikille, jotka äänensä kera olivat sitä mieltä, että vuoden visuaalisimman blogin palkinto kuuluu juuri tälle blogille. Olen todella otettu! Kilpailu on kovaa ja muut ehdokkaat olivat tässä(kin) kategoriassa todella upeita. Tiedän, että tämä valinta ei ollut kaikkien mieleen, eikä jokaista nassulaa tietenkään voikaan miellyttää, mutta tuntuu hyvältä saada tunnustus bloginsa eteen tekemästään työstä - vaikka postaustahti syksyllä melkein olemattomiin hiipuikin.

Tammikuukin oli edelleen vähän kohmeinen, sillä siviilielämässä tapahtui aika paljon kaikenlaista ja konekin pirulainen päätti edellisen postauksen kirjoitettuani tehdä tenät. Viimein eilen sain tämän rullaamaan niin, ettei masiina sammahda viiden minuutin välein, hurraa! Hurraamista löytyy tosiaan myös muiden asioiden saralla. En muista olenko täällä blogin puolella asiasta mitään maininnut, mutta tosiaan viime vuoden lopulla sain varmistuksen siitä, että sopimukseni nykyisessä työpaikassani jatkuu ja olen siitä tooooosi iloinen! Alkuvuosi on pitänyt sisällään runsaasti uuden opettelua, enkä malta odottaa mitä tuleva tuo tullessaan. Myös Nuutin kanssa menee hyvin. Tai siis, ihan samaa rataa kuin tähänkin asti, mutta tuntuu, että olemme jollakin tapaa todella kivasti samalla aaltopituudella. Kevään mittaan saadaan tietää millaisena meidän yhteinen tulevaisuutemme näyttäytyy ja jos onni suo, saatetaan päästä hiljalleen takaisin liikkumisen pariin. Sen ajatteleminen saa mielialan nousemaan entisestään, mutta yritän pitää itseni vähän kurissa - korkealta kun putoaa niin kovaa.

Visuaalisimman blogin palkintopokaali innoitti minut väsäilemään loppuun jo useampi kuukausi sitten aloittamani kuva-/piirrostekeleen October and April. Inspiraation lähteenä mikäpä muukaan kuin Anette Olzonin ja The Rasmuksesta tunnetun Lauri Ylösen samanniminen duetto, josta on nuo sanatkin lainattu. Pohjana toimineen kuvan on napannut Conal Gallagher. Ette uskokaan miten paljon aikaa näihin (näinkin yksinkertaisiin!) saa uppoamaan, huhhuh. Myös parisen viikkoa sitten aloittamani ulkoasuremppa alkaa lähentelemään sitä pistettä, että saan räpeltämäni tekeleet esille saakka. Ehkä. Kohta. Välillä on rankkaa olla perfektionisti.....

En ole ihan varma onko tämä parempi vaalealla vaiko...

... tummalla tekstillä. Mitä olette mieltä?

Lopuksi vielä muutama ilmoitusluontoinen asia! Meinasi unohtua täällä blogin puolellakin ilmoittaa nuo joulukalenteriarvontojen voittajat, hupsista... Eniveis, Happy Socksin yksisarvissukat voitti nimimerkki mmid (eyrhas@gmail.com), Happy Plugsin sporttikuulokkeet Heidi (heidi.fontell@hotmail.fi) sekä samaisesta arvonnasta pinkit earbud-kuulokkeet + micro-usb kaapelin Sanni (sannikouhia@gmail.com), siluettikuvatekeleen Sofia (koistinensofia@gmail.com) ja piirroskuvajutskelin anonyymi sähköpostilla villmaz@retteug.com. Lisäksi lupasin arpoa kaikkien joulukalenteriluukkuun sähköpostiosoitteensa kera kommentoineiden kesken ylläripalkinnon ja sehän oli tällä kertaa 50 euron lahjakortti Hööksiin! Sen voitti Jassu (jassunum@gmail.com). Kiitokset kaikille osallistuneille ja onnittelut voittaneille! Onnettaren suosikkeihin on otettu yhteyttä sähköpostitse. Linkitä blogisi -postauksen arvostelut sun muut tulevat tässä kuussa, en vielä ihan tarkalleen tiedä mihin väliin, mutta stay tuned! Paljon upeita blogeja mukana :) Olikohan vielä jotain muuta...? Eipä kai. Ihanaa sunnuntaipäivää kaikille, palataan pian!