Onni on niin arvaamaton

Kesä tuli, oli ja meni. Parin viikon mittaiseksi kaavailemani ulkoasuremontti venähti ihan huomaamatta blogihistoriani pisimmäksi tauoksi ja vähitellen ajatus paluusta alkoi tuntua lähinnä epärealistiselta. En tiennyt mistä repiä aikaa tai huumoria kun elämä täysin varoittamatta poikkesi pois tutuilta uriltaan ja pisti omat ajatukset sekaisin. Monet lämpimät illat istuin Nuutin laitumen reunalla, katsoin sen onnea ja mietin mitä ihmettä oikein teen. En suoranaisesti saanut vastauksia, mutta hirveästi henkistä voimaa kyllä. Voimaa antaa asioiden edetä omalla painollaan. Niillä kun onneksi on tapana järjestyä, aina. Tavalla tai toisella.

Kesän aikana muutin. Pakkasin tavarani, vein suurimman osan niistä varastoon ja sulloin jäljelle jääneen elämäni auton takakonttiin. Sittemmin olen sitä sieltä hieman purkanut, lähinnä isäni luokse. Vähän vaikeiden aikojen jälkeen olemme taas paremmissa väleissä. Oma asunto on hakusessa, mutta etsintä vakavoituu vasta kun saamme edellisen kodin kaupaksi. Koska, tosiaan, äiti ja sisko muuttivat toiselle paikkakunnalle. Tarkemmin sanottuna Mikkeliin. Juhannuksesta lähtien olen minäkin oleillut samaisessa kaupungissa, joskin eri osoitteessa. Rakkaus, niin, rakkaus. Petollista. Olen tuntenut huonoa omaatuntoa siitä, etten vietä hyviä vapaapäiviä Nuutin kanssa ja no... siitä se ajatus sitten lähti.

Tein päätöksen, että myös elämäni kalleimmasta aarteesta tulee savolainen. Toisin sanoen Nuuttikin siis muuttaa Mikkeliin. Ehdin tallille hyvällä tuurilla jopa aiempaa enemmän ja voin viettää siellä viikonloppuisin aikaa tuntikaupalla - vaikka useammassa erässä. Matkat kun ovat lyhyitä, muutamia kilometrejä. Uusi kotitallimme on sama, jossa Nuutti vietti ensimmäisen kesänsä meille saavuttuaan. Pari kuukautta kului valmentautuen ja tutustuen. Sain kuulla ostaneeni melko haastavan hevosen, mutta kaiken kaaoksen lomassa myös nähdä pieniä vilauksia siitä herkästä sielusta, joka kovan kuoren alla piileskeli.

Kai tämä tavallaan on sellaista ympyrän sulkeutumista, siltä se tuntuu. Hyvältä. Vaikka entiseen jää ihan käsittämättömän suuri ikävä, uskon kohtalon kyllä kuljettavan oikeaan suuntaan. Nuutti pääsee jatkamaan elämäänsä kavereiden kassa (jahka oikeat löydetään), vapaalla heinällä ja kengättä, mikäli se niin kestää. Suuria peltoja ei uudessa kodissa ole, mutta kuntoutumiselle maneesin ja suuren, hyväpohjaisen kentän sekä lukuisten metsäteiden ja -polkujen myötä sitäkin paremmat puitteet. Sillä - kuten meitä Facebookissa seuraavat tietävätkin - eläinlääkärihän näytti vihreää valoa paluulle normaaliin elämään. Jalka on parantunut ihmeellisen hyvin ja saimme luvan ruveta vähitellen ravailemaan. Lokakuun vaihduttua piti aloittaa, mutta päätin, että otetaan vielä iisisti ja jatketaan kävellen muuttoon saakka. Sitten katsotaan mikä on tilanne ja edetään sen mukaan.

Koska omat työni ovat edelleen Helsingissä ja vietän viikot täällä, en luonnollisestikaan pääse osallistumaan Nuutin kuntoutukseen kuten menneinä vuosina. Se harmittaa, toki, mutta onneksi olen saanut itselleni neljä innokasta apukättä. Toinen pari kuuluu siskolleni, toinen nuorimmalle serkulleni. He ovat luvanneet maanantaista torstaihin hoitaa Nuuttia kuin omaansa. Liikuttaa sovitulla tavalla, putsata karsinan ja lelliä enemmän kuin laki sallii. Huolehtia, että hevosella on kaikki hyvin. Joka ikinen viikko, vaikka kuinka olisi kylmä ja taivas sylkisi räntää vaakatasossa päin naamaa. Ei haittaa yhtään, kuulemma. Antaa tulla vaan!

Tätä paikkaa todella jään kaipaamaan, © Jonna Niemi 2016.

Blogin remontti on vielä vähän kesken, mutta eiköhän tämä tästä parin viikon sisään valmiiksi saada. Lauantaina joka tapauksessa muutetaan ja siitä alkaa uusi luku meidän tarinassa. Toivottavasti teitä on siellä jokunen vielä ruudun toisellakin puolen!