Kaikki on kohdallaan, meil on all good everything

Viime lauantaisen muuton jälkeen uusi arki on Nuutin kohdalla pyörähtänyt käyntiin yhtä mutkattomasti kuin aina ennenkin. Ensimmäisenä yönä heinä oli maistunut vähän huonosti, mutta muuten hevonen on ollut oma itsensä. Velmu pieni vintiö, joka joko haluaa haleja, pusuja ja rapsutuksia (sekä tietenkin samalla myös vähän paljon namupaloja...), tai kiskoo mammaa narunjatkeena pitkin maisemaa. Kaikkialla on katseltavaa niin paljon, ettei meinaa ehtiä millään!

"Oho! Sapelihammaskepardi pongattu!"

Itse ajelin varhain maanantaiaamuna takaisin Espooseen, mutta tytöt ovat viestein ja kuvin pitäneet minut tiukasti mukana jokaisessa päivässä. On ollut ihan mahtavaa huomata, miten innokkaita ja tunnollisia tallitonttuja serkuksista on vuosia isosiskojen harrastuksen mukana kuljettuaan kasvanut. Niin paljon kuin nykynuorisoa milloin mistäkin moititaan ja hevospiireissäkin hoitajakulttuurin vauhdikkaasta hiipumisesta ankarasti puhutellaan, niin pakko sanoa, että ainakin näissä kahdessa tiivistyy ahkeruus ja puhdas halu oppia lisää. Olla hevosen kanssa ja ymmärtää sitä. Kiitos Jonna ja Kukka ♥

Tämän viikon Nuutti on saanut ottaa rennosti ja kotiutua kaikessa rauhassa. Se on tarhaillut aamusta iltaan ja käynyt päivän päätteeksi vähän kävelemässä sekä pällistelemässä itseään maneesin peilistä. Sen jälkeen tytöt ovat kylmänneet sen jalat ja pukeneet yöksi lämppärit. Antaneet herkkuja, harjailleet ja hellineet. Kurakeleihin rivin vuoksi herkästi reagoivien koipien turvotus on laskenut suunnilleen olemattomiin - kiitos hiekkatarhan - ja lämpöily on sitä myötä loppunut kuin seinään. Naapuritarhassa ulkoilevista on löytynyt samanhenkistä porukkaa (lue: riekkuleita) ja askel on ollut kevyt kuin kesäisellä varsalla. Toivotaan sen olevan sitä myös satulan alla, jahka viimeistään sunnuntaina päästään ottamaan ensimmäiset luvalliset ravit yli puoleen vuoteen. Takapään tosin soisi tällöin pysyttelevän hieman lähempänä maata.....

Pakko sanoa, että vaikka viikolla olen saattanut muutamankin kerran miettiä kuinka nyt tarvitsisin iltaa tallilla, niin ihmeen vähän varsinaista ahdistusta tämä välimatka on aiheuttanut. Ehkä tässä jo kuluneen vuoden mittaan ehti tottumaan siihen, että Nuutti kyllä pärjää ja on onnellinen, vaikka en osa sen jokapäiväistä elämää olisikaan ja nyt on helpompi antaa ohjia myös muihin käsiin. Se ei missään nimessä tarkoita sitä, ettenkö ikävöisi. Koska kyllä ikävöin, paljonkin. En sairaalloisesti, mutta paljon. Onneksi huomenna taas nähdään ♥

"Hoi äiskä! Mitä sä siellä uunoilet?"

Mitäs teidän viikonloppusuunnitelmat pitävät sisällään?