Resepti onneen

Viime viikonloppu oli huippu. Mikä tuuri, että satuin ottamaan perjantain vapaaksi ja ajelemaan Mikkeliin päivää normaalia aikaisemmin juuri kun talvi päätti tarjota parastaan. Pakkanen paukkui, aurinko paistoi ja meikäläinen nautiskeli elämästä luuhaamalla tallilla tuntikausia. On niin sanoinkuvaamattoman ihanaa hääriä siellä vailla kiirettä; ratsastella, rapsutella ja oleilla vain. Haistella hevosten tuoksua ja vangita niiden kauneutta lukemattomiin valokuviin. Unohtaa aika, sen kuluminen ja kaikki kaukana ulkomaailmassa odottavat velvollisuudet. Olla onnellinen. On ihanaa olla onnellinen.

Huomatkaa Nuudelin päästä lentelevät karvat, kääks, se on kevät ihan nurkan takana!

Happy as a hippo.

Nuutin kanssa päästiin pitkästä aikaa kaulanaruilemaan. Kerran aikaisemmin olen estepuuhissa tainnut ratsastaa niin, että selässä kuitenkin on satula, mutta normaalisti sileällä olo ilman sitä on jollakin hassulla tavalla paljon varmempi. Ehkä se on ihan puhtaasti se, että on lähempänä hevosta ja kokee pääsevänsä vaikuttamaan siihen paremmin, vaikka kyllä Nuudeli tosi hyvin kuuntelee istuntaa niin penkillä kuin ilmankin. Tällä kertaa ajatus satulan suhteen oli lähinnä se, että pääsen keventämään istuntaa ja antamaan hevoselle hieman enemmän vapautta liikkua raskaammalla pohjalla, mutta ehkä seuraavalla kerralla kuitenkin mennään taas ilman. Kukka räpsi meistä jälleen aivan ihania kuvia ja suuresta määrästä onnistuneita oli ihan hirmu vaikea valita katseltava määrä parhaita, mutta tässä niitä nyt on!

Höpsö pörröpää.

Sisko totesi joskus, että näytän hymyillessäni ihan kananmunalta. Taisi puhua totta.

Oli ilmeisesti lieviä vaikeuksia istua hetkittäin. Ne muutamat pätkät kun satulassa siis istuin yritin istua.

"Kyllä minä mamma osaan tämän homman ei tartte yhtään sitä narua nostella!"

Joo, kiva, pilaa vaan kuvat nostelemalla jotain rintsikoiden olkaimia kesken kaiken. Hmph.

Taitaa olla aika ilmeistä tuo molempien onni, eikö totta? On tuo otus kyllä niin viisas ja kultainen ♥ Äärettömän vekkuli sekä tilanteen niin vaatiessa (tai "vaatiessa"...) hyvin nopea kiihtymään nollasta sataan, mutta pohjimmiltaan oikea mamman luttana pehmonalle. Tuntuu hyvältä voida todeta sen komistuvan päivä päivältä ja salaa ajatella, että kohta se taas on elämänsä vireessä. Pitää koputtaa puuta ja laittaa sormet ristiin sekä pitää jalat maassa vaikka pää onkin pilvissä. Kuntoutusta ravissa ja laukassa on nyt takana nelisen kuukautta, mutta vielä ollaan kaukana siitä tavoitteena siintävästä paluusta normaaliin liikuntaan. Me ei kiirehditä - edelleenkään - vaan jatketaan hyvillä mielin maisemareittiä ja otetaan ilo irti myös sen varrella olevista taukopaikoista. Matkalla oikeaan suuntaan voi olla vaikka ei tauotta liikkuisikaan. Välillä tuntuu, että kaikki ovat niin kiireisiä paahtamaan sen kuuluisan elämän perässä, että unohtavat ihan tyystin seisahtua todella nauttimaan siitä. Aina halutaan jotakin lisää, enemmän ja nopeammin, vaikka toisinaan niitä pieniä suuria onnen murusia keräämällä voisi saavuttaa jotakin paljon parempaa. Liian kovasta vauhdista niiden kerääminen vain voi olla vaikeaa.

Tämä on vielä ihan sopiva vauhti ;)

Tiukat tavoitteet ja niitä kohti puskeminen on täysin ok, mutta muistakaahan välillä myös hidastaa. Joskus pieni tiirailu avaa odottamattomia ovia... ♥