Puhu äänellä jonka kuulen...

Koska eläimet eivät sanoin osaa puhua, on meidän ihmisten tehtävänä osata kuunnella silloin kun ne eleillään ja olemuksellaan yrittävät meille jotakin viestiä. Hevonen on saaliseläin, joten se tekee kaikkensa viimeiseen asti kipunsa piilottaakseen. Sanotaan, että hyvä hevosmies kuulee kun hevonen kuiskaa, mutta huono hevosmies ei kuuntele vaikka hevonen huutaa.

Kirjoittaminen tuntuu tällä hetkellä vähän vaikealta, ette arvaakaan kuinka monta kertaa olen tämänkin postauksen uudelleen ja uudelleen aloittanut. Mitä mun pitäisi sanoa? Vai pitäisikö vaan olla sanomatta mitään? Ei, pakko saada ajatuksia vähän pois tuolta pääkopasta...

Lyhyesti sanottuna Nuutti on menossa klinikalle, mahdollisimman pian. Huomenna soitan ja varaan ajan. Vielä en osaa sanoa muuta kuin sen, että parilla viime ratsastuskerralla hevonen on ollut huono. Ei ainoastaan jäykkä, vaan eri tavalla huono. Epämääräinen. Muutamiin muihinkin asioihin olen kiinnittänyt huomiota. Sellaisiin asioihin, jotka ehkä oppii näkemään vasta sitten kun hevosen oikeasti tuntee.

En oikein tiedä mitä odottaa, enkä halua sitä juuri nyt ajatellakaan. Yritän olla maalailematta niitä peikkoja seinille, vaikka mulla lähes aina on tapana niin tehdä. Tyhmää, mutta aika tavallista kai. Nuutti on mun koko elämän tärkein asia, ja teen taatusti kaikkeni selvittääkseni omituisen liikkumien syyn ja hoitaakseni hevosen kuntoon.

Koko maailman hienoin olio ♥

Mutta tosiaan, en halua mennä asioiden edelle. Eläinlääkärivierailuun asti kävellään, ja sen jälkeen ollaan toivon mukaan viisaampia. Tänään pidettiin pienet kuvaukset pellolla, ihanassa ilta-auringossa, ja upeita otoksia Sofia saikin räpsittyä. Julkaisen niitä varmaan huomenissa (jos vain suinkin ehdin), sillä tällä hetkellä mua väsyttää ihan liikaa... ! En tunnusta katsoneeni Pretty Little Liarsia myöhäiseen yöhön saakka................ heh. Palaillaan siis toivon mukaan huomenissa, tai viimeistään viikonloppuna. Moikka !