Kyllä elämä osaakin kolhia...

... ihan kirjaimellisesti. Ja sitä omaa hevosta se kolhii tietenkin juuri silloin kun itse on täysin kädettömänä monen sadan kilometrin päässä tapahtumapaikasta. Sitä voi vain puhelinlinjan toisessa päässä yrittää päästä tilanteen tasalle ja pitää itsensä rauhallisena, vaikka kyyneleet puskevat silmiin väistämättä. Pahimmat pelkokuvat ehtivät jo vallata mielen, kunnes Clarissan kanssa puhuttuani vähä vähältä hieman rauhoituin. Hevonen oli elossa, samoin ratsastaja, eikä eläinlääkäriäkään uskottavasti paikalle ainakaan tulipalokiireellä tarvittu. Jo tämä todisti sen, että vaikka elämä ottaa, niin se myös antaa, sillä jälki olisi tapahtuneen seurauksena voinut olla huomattavasti rumempaakin.

Nuutti on siis sunnuntaina maastossa, "kalliopolulta" laskeutuessaan kaatunut, ja satuttanut oikean takapolvensa. Selässä ollut Clarissa oli onneksi ehtinyt pois hevosen alta ja selvinnyt naarmuitta, mutta Nuutti oli mennyt ihan mukkelis makkelis. Se oli kuulemma äksidentin jälkeen hetken aikaa siinä maassa itseään keräillyt, ponnistanut sitten melko rauhallisesti jaloilleen ja jäänyt pitämään oikeaa takastaan ylhäällä, mutta liikkeelle lähtiessään kuitenkin varannut jalalle painoa lähes normaalisti. Polven tienoille tuli hötäkässä yksi melko suuri vekki, jonka mahdollista tikkaustarvetta Clarissa oli tallityöntekijän kanssa pohtinut. Tulivat kuitenkin yhdessä siihen lopputulokseen, että eläinlääkäriä ei tarvita. Sen sijaan Clarissa laittoi haavoihin yöksi Silver Sprayn, joka tappaa bakteereja ja nopeuttaa arven muodostumista. Ilmeisen tehokas tökötti.

Osa ruhjeista, kaikki kuvattu kaksi päivää tapahtuneen jälkeen. Ensimmäinen kuva edustaa niitä eri puolilla hevosta olevia pikkunaarmuja, ja kahdessa alimmassa ovat ne isoimmat. En saanut kättä noiden kokoa havainnollistamaan, kun oli niin herkkää aluetta.

Eilen aamusta kotiin palattuani jatkoin tosiaan suoraa tietä tallille tsekkaamaan hevosen voinnin. Nuutti oli mieleltään oikein iloinen, haavat näyttivät melko hyvältä eikä hevonen kävellessään tosiaan ontunut. Muutamat ensimmäiset askeleet olivat oikean takasen suhteen ehkä hieman jäykähköt, mutta jo pihalle päästyämme oli kummankin takakoiven yliastunta yhtä suurta. Käytävällä kävin läpi vielä kertaalleen hevosen jänteet (lepoasennossa, eli jalka ylhäällä), enkä niistä onneksi löytänyt pienintäkään epäkohtaa. Sen sijaan molemmat takareidet (etenkin vasen) olivat melko kireät, ja oikea takapolvi todella kosketusarka sekä hieman turvonnut. Nuutti siirtää painon pois jalalta heti kun siihen kätensä saa, ja pienikin paine riittää nostamaan koiven kokonaan ylös. Aikamoisen tällin kyseinen polvi on siis taatusti saanut.

Tilannearvion tehtyäni laitoin viestiä Pekalle, joka soitti mulle heti seuraavassa sopivassa välissä. Hän käski mun olla stressaamatta liikaa, ja katsomaan miten polvi reagoi liikutukseen. Seisomaan on turha jättää, mikäli turvotus ei kävelyn seurauksena lisäänny. Nuutti vaikutti liikkuvan ihan mielellään, joten käytiin aamupäivällä reilun tunnin talutusretkellä sekä päälle vielä kentällä hengaamassa. Illemmalla ajoin tallille uudemman kerran, ja polven tilanne näytti olevan aika lailla sama kuin aamullakin. Turvotus ei (ainakaan kovin huomattavasti) ollut lisääntynyt, mutta ei myöskään laskenut. Tänäänkään en muutosta edelliseen havainnut.

"Äiskä älä ressaa vaan hae mulle ruokaa. Tääl ei oo mitään."

Pekka on tulossa huomenna katsomaan Nuudelin tilanteen ja lupasi varmuuden vuoksi ottaa mukaan pari iilimatoa. Hän oikeastaan käski mun soittaa heti mikäli polvi jostakin syystä lähtee paisumaan (sanoi tulevansa pistämään madot kiinni vaikka keskellä yötä !), mutta tila on nyt onneksi pysynyt niin vakaana, että ehkä me sinne huomiseen selvitään. Tarpeen vaatiessa Pekka siis tosiaan iskee iilarit polveen, ja ne saavat siinä sitten laskea turvotusta, sekä samalla estää mahdollista arpikudoksen muodostumista. Katsotaan miltä näyttää. Hyvällä tuurilla polvi on saanut vain hieman isomman tärskyn ja paranee pienellä lomalla, huonolla tuurilla siinä saattaa olla jotakin muutakin. En kuitenkaan jaksa taas piirrellä peikkoja seinille, joten pysyn optimistisena ja kuuntelen mikä on Pekan lausunto. Toivotaan siis parasta, ja pelätään pahinta kiitetään onneamme siitä, että peli ei ole vielä menetetty... !