Riimulla ja kaulanarulla

Nuutti on nyt reilun viikon takaisten seuranmestaruuskisojen jälkeen saanut ottaa vähän iisimmin. Se liikkuu joka päivä (suurimmaksi osaksi kaikissa askellajeissa) eikä viikottaista koulutuntia ole unohdettu, mutta joulun yli heppa saa itsenäisten treenien osalta olla vähän "kevyemmällä" linjalla. Tarkoituksena olisi puuhailla runsaasti kaikkea helppoa ja kivaa, maastoilla, naksuilla, hypätä jne., jotta treeni-into pysyy totutussa pisteessä (eli korkealla) myös jatkossa. Talven aikana olisi tarkoitus iskeä silmään hieman suurempi vaihde, joten pieni "hengähdystauko" ei ole lainkaan pahasta kunhan seisoskelemaan ei missään vaiheessa jäädä. Ensi kauden tavoitteista voisin vaikkapa raapustella ihan oman postauksen.

Tulisko sitä kunnon lunta kiitos !

Lauantaina suoritimme päivän ratsastelut riimun ja kaulanarun voimin. Olosuhteet onnistuneelle treenille eivät olleet kovin otolliset kun tuuli alkukäyntien aikana yltyi niin, että kentän vieressä tarhanneet varsat innostuivat riekkumaan, ja sen jälkeen rupesi vielä rakeitakin satamaan. Lisäksi kenttä oli melkoista kuralammikkoa, mikä ei Nuutin mieltä oikein innostanut. Se kastelee jalkansa aina vähän pitkin hampain, sillä ympäriinsä (varsinkaan masuun !) roiskuva vesi ei tunnu papparaisen mielestä lainkaan mukavalta ja yrittikin kentällä parhaan osaamisensa mukaan löytää kuljettavaksi ne kaikista kuivimmat reitit. Joita ei oikeastaan ollut. Kuralammikko on kuralammikko, ellei Mooses tule ja jaa sitä kahdeksi kuralammikoksi.

No, anyhow, olosuhteisiin nähden homma luisti jopa yllättävän rauhallisesti. Riimun kanssa ei ollut mitään ongelmaa, mutta kaulanaru tuntui aluksi Nuutin keskittymisen hieman seilatessa jäävän liian vähäpätöiseksi "hallintalaitteeksi". Mitään varsinaisia tuhmuuksia heppanen ei tehnyt, mutta rehellisen rentoutumisen eteen sai kyllä allekirjoittanut työskennellä oikein olan takaa... Alku kaulanarun kanssa nimittäin meni lähinnä niin, että Nuutti kipsutteli ympäri kenttää ihan oman mielensä (sekä mörkösensoreidensa...) ohjaamana eikä ottanut kuuleviin korviinsa oikeastaan yhtäkään hidastamaan tai kääntämään pyytävää apuani. Ei, vaikka kuinka kiemurtelin ja uhkailin sadan vuoden porkkanattomuudella. Mennä pyrähteli vain edelleen...

Se näyttää aina niin pieneltä ja viattomalta...

... vaikka oikeasti on koko ajan ketkut mielessään. Näitäkin kuvia seurasi kulma, jossa ollutta tuolia piti ihan kamalasti pelätä...

Jossakin vaiheessa oli siis pyytämisen sijaan pakko vähän myös käskeä. Normaalisti en nosta narua yhtään, vaan annan sen levätä siinä mihin se löysänä ollessaan asettuu (harvemmin koen sitä edes tarvitsevani), mutta tällä kertaa piti muutamasti moiseen sortua. Ylemmäs ei tosin tarvinnut ottaa kuin ihan ehkä 5-10cm:n verran, kun heppa jo noteerasi sanomiseni huomattavasti paremmin. Käytin käännöksissä apuna myös ns. johtavaa sisäkättä, joka toisinaan auttaa saamaan omaa istuntaa selkeämmäksi. Kun Nuutti pienillä täyskaarroilla sekä volteilla asettui paremmin kuulolle, rupesin pistämään sitä hommiin myös ravissa ja laukassa. Nopeita siirtymisiä ravista käyntiin, käynnistä seis, siitä suoraan raviin, laukannosto, käyntiin... ja johan rupesi luistamaan ! Heppanen alkoi edelleen tarhassaan riehuvista ponivarsoista huolimatta keskittymään ja selkä nousi ylös, minkä johdosta myös oma olemiseni helpottui. Kääntyminenkin kävi luonnistumaan, kun apinamies hokasi että jahas... mamma taitaakin olla tosissaan.

"Turhaan kuule äiskä siellä rimpuilet mä teen mitä haluun !"

Ennen tätä kuvaa heppa teki aika villin laukannoston, mutta olipahan ylämäkeen ! Tässä otus saa kiitoksen kun kuunteli pidätteitä eikä lähtenyt riehumaan.

"Tää on tosi pälliä ku ei saa mennä kovaa."

Tässä alkaa keskittyminen olemaan jo paremmalla mallilla...

... ja lyhyen sivun keskellä suoritettiinkin yksi päivän parhaista laukannostoista.

"No entäpä kuule jos en halua kääntyä, mitäs sitten teet?"

Viimeisiä ravipätkiä.

Pääsimme kuin pääsimmekin siis loppua kohden paremmin yhteisymmärrykseen ja narunkin saattoi unohtaa kaulalle ainoastaan roikkumaan. Alun hörhöilyt tuntuivat melko kaukaisilta ongelmilta siinä vaiheessa kun Nuutti teki oikein mallikkaasta, rauhallisesta mutta ponnekkaasta ravista rennon siirtymisen käyntiin ja jatkoi siitä edelleen turpa lähes maassa, suullaan tyytyväisenä mukeltaen. Eikä korvaansa lotkauttanut vaikka tuulenpuuska sai puiden oksat lentelemään päällemme ja kauravaraston (vai mikälie tönö onkaan) ovet kolisemaan. 

"Uu namia !"

"Oliko se kookoskarkki? Anna lisää kookosta ! Tai banaania !"

Kuvista kiitokset siskolle !

Miten teidän riimu- / kaulanarutreeninne ovat viime aikoina menneet, mikäli sellaisia harrastatte?