Elossa ehkä

Hetki vapaa-aikaa, pomon vaimon leipomaa suklaakakkua naamaan ja Sillan uusin jakso pyörimään. Kymmenisen minuuttia katsottuani havahduin, että ai juu, postaillakin voisin. On ollut taas niin kamala kiire, että hyvä kun olen edes suurin piirtein yhtenä kappaleena vielä. Viime viikko meni ihan hujauksessa kun vietin puolet siitä työreissulla iloisten sukkien parissa (love my job!) ja perjantaina lähdin siskon kanssa isovanhempien luo mökille. Siinä vaiheessa kun jalat anelivat armoa ja nälkä kurni vatsan pohjalla oli aika kiva päästä valmiiseen ruokapöytään ja unohtaa aikataulut sekä puhtaaseen tottumukseen perustuva kelloon vilkuilu. Ympärillä oli vain tilaa, rauhaa ja hiljasuutta. Verkkoyhteyskin huiteli suurimmaksi osaksi jossakin ihan muualla. Ikkunani alla rantakalliot kohtaavan aallokon tasaiseen kohinaan perjantaina 13. nukahtaessani ei täällä vielä ollut aavistustakaan siitä, kuinka suuri murhenäytelmä Euroopan toisella laidalla oli alkamassa.

Seuraavana aamuna Pariisin terrori-iskuista lukiessani omat surut tuntuivat taas kerran kutistuvan olemattoman pieniksi. Olo oli epätodellinen. Tämä pysätti kenties voimakkaammin kuin koskaan tajuamaan sen, miten pitkälle maailman pahoinvointi onkaan edennyt. Voi kun meistä jokainen muistaisi vihan ja epäluulon sijasta rakastaa ja ymmärtää... miten paljon parempi paikka maailma silloin olisikaan! Pätee osaltaan ehkä myös tähän meidän omaan heppamaailmaamme. Synkempien aiheiden ääreltä oli ihana karata Nuutin luo. Se pääsi viime viikolla laumaan ja rauhoittui kertaheitolla. Eilen kävelylenkillä tallusteli vierelläni utelias, mutta rento hevonen, jonka hallittavuus lähenteli jo melko lailla normaalia. Kävimme siskon kanssa ottamassa siitä kauniissa maalaismaisemassa muutamia aika ihania kuvia, mutta niiden muokkailu on vielä vähän vaiheessa, joten julkaisen ne toisella kertaa! Ehkä huomenna, jos oikein olen reipas. Tai siis... jos on aikaa. Autoon pitäisi vaihtaa talvirenkaatkin, ja varastossa lojuneet heppatavaralaatikot siivota, jotta saan ne tällä viikolla mukanani tallille. Mikäli vuorokauteen voisi ostaa lisätunteja, tekisin sen oitis! Eiväthän nämä 24 meinaa riittää mihinkään...

Kaksi vanhaa herraa, tässä vielä hieman toisiaan kuulostellen miettimässä syntyjä syviä aamuheinien äärellä. Nuutin etujalat näyttävät taas puoli metriä takajalkoja lyhyemmiltä, heh... © Christina Holmberg, kiitos!

Näin joulun alla kiire töiden sekä muunkaan elämän osalta tuskin laantuu, eikä täällä tule varmaan tänäkään vuonna näkymään joulukalenteria, mutta yritän kyllä keksiä jotain muuta kivaa. Näiden koomassa vietettyjen ajanjaksojen jälkimainingeissa tuntuu aina siltä, että haluaisin aloittaa kirjoittamisen kokonaan puhtaalta pöydältä, mutta no... kohtahan on tosiaan jo joulukuu ja sen perässä tuleekin taas tuusi vuosi - ehkä siis sinnittelen. Vanhojen postausten piilottaminen, saatika poistaminen kun ei sekään varsinaisesti houkuta.

Tässä muuten vielä tänne blogin puolelle sama ilmoitus, jonka Facebookiin muutama päivä sitten lykkäsin. Nuutti tarvitsisi talveksi vähän takkeja, joten ottakaahan ihmeessä yhteyttä, mikäli teillä lojuu nurkissanne turhia!

Eipä tässä kai muuta tällä erää. Nyt Silta loppuun ja unten maille, rauhaa ja rakkautta kaikille!