Muutto (kirjoitettu su 1.11.)

Pilvet roikkuivat raskaana massana harmaan maiseman yllä. Ne olivat niin lähellä, että tuntui kuin olisin voinut vain hieman kurottamalla napata käteeni palasen. Ruskapuvustaan luopunut metsä vapisi alastomana kun tuuli riipi mukaansa sen viimeisiä värejä. Otsalle putosi sadepisara. Viimeiset muuttolinnut lensivät sateen alta epämääräisessä muodostelmassa kohti etelän lämpöä ja kaakattivat äänekkäästä jättäessään hyvästit pimenevälle Pohjolalle. Tänään oli hyvä päivä lähteä.

Pienen hetken kaikki oli ennallaan. Perimmäisessä karsinassa seisoi tuttu kaveri. Sen suuret korvat kääntyivät tiukasti höröön, kun astelin sisään ja kaivoin taskustani pari banaanikarkkia. Tämä olisi voinut olla kuten mikä tahansa sunnuntai. Mikä tahansa marraskuun ensimmäinen, jolloin maa oli vielä sula ja metsätiet kurassa. Olisimme voineet lähteä kävelemään niitä vielä viimeisen kerran, mutta se reissu olisi hyvällä todennäköisyydellä saattanut päättyä yhteen irrallaan juoksevaan hevoseen sekä sen perässä vähän hitaammin juoksevaan allekirjoittaneeseen. Muutama viikko sitten Nuutti osoitti muistavansa vallan loistavasti ne maastotien pätkät, joilla meidän oli tapana laukata ja pelkkä riimu päävärkkinä olin vanhukseni kanssa vähän helisemässä. Onneksi sentään oli se kymmenmetrinen liina, niin pääsin vähän laajemmassa kaaressa lentelemään tien laidalta toiselle.

Tallissa oli hiljaista. Kävimme läpi tavaroita, vuoroin hymyilin, vuoroin nieleskelin kyyneleitä. Miten kaikki voikaan olla samaan aikaan niin väsyttävää, ja silti niin kutkuttavan voimaannuttavaa? Kaapin perältä löytyi iso kasa muistoja. Rypistyneitä ruusukkeita, jouhituppoja, vanhoja päiväkirjasivuja. Niihin kaikkiin kiteytyy valtavasti tunteita. Toisinaan ihan pelottaa kun tajuan, miten tajuttoman paljon tuota hevosta rakastan. Se on mun todeksi tullut unelma. Se on mun paras ystävä, mun rehellisin peili, terävin miekka ja vahvin kilpi. Se on se, jonka eteen olen valmis antamaan kaiken, minkä ikinä vain voin. En kuuta taivaalta, en edes tähtiä, mutta yhden pienen sydämen olen luovuttanut jo aikoja sitten.

Sunnuntai-iltapäivän jo hämärtyessä otimme viimeiset kuvat yli kahdeksan vuoden ajan kotinamme toimineen tallin pihassa. Nuutti seisoi rauhassa, katseli ympärilleen ja veti keuhkot täyteen kosteaa syysilmaa. Ehkä se tiesi. Se vilkaisi tallin vieressä avonaisena odottavaa traileria ja tönäisi turvallaan kuin sanoen: "mennään jo". Ja niin me menimme. Ohi lipui peltoja, pientareita ja tienhaaroja. En muistanut reittiä, mutta rouva navigaattori ohjasi meitä monotonisella äänellään. Ennen pimeän laskeutumista pilvien lomaan ilmestyi vaaleanpunaisia läikkiä kuin muistuttamaan, että aurinko on aina olemassa. Sitä ei ehkä joka hetki näe, mutta siellä se on, jossakin. Ja ennen kuin edes huomasin, olimme perillä. Nuutti asteli trailerista kiivain askelin kuin suuri, henkiin herännyt pronssinen patsas. Se pääsi heti tarhaan, löysi heinät, kävi piehtaroimassa ja palasi sitten ruokailemaan. Tavaroita purkaessamme kyyneleet hiipivät silmäkulmaan - eivät ainoastaan orastavasta ikävästä, vaan siitä, että näin Nuutin niin tyytyväisenä. Se oli kuin kotonaan. Yhtäkkiä aloilleen jääminen tuntui helpommalta. Itketti, muttei ahdistanut. Juuri näin tämän piti mennä.

Sinne se jäi, lihakseton ruipelo... Tämä tulee jälleen kerran olemaan piiiitkä tie.

Suuuuuret kiitokset muuttoavusta (sekä kaikesta muustakin) Veronikalle, trailerin lainasta Usvan ja Neppiksen perheelle sekä vetoauton lainasta pomolle - olette korvaamattomia!

Kuulumisia runsaamman kuvamateriaalin kera tulossa toivon mukaan ihan lähipäivinä. Ja muistakaahan, että postaustoiveita saa aina jättää!