Minä turvaan vien tämän rakkauden ja me löydämme uuden maan

Nuutti voi uudessa kodissaan hyvin. Kävin moikkaamassa sitä ensimmäisen kerran keskiviikkona, jolloin se oli parin päivän ajan ehtinyt totutella uudenlaiseen arkeen. Se oli päällisin puolin oikein reipas, mutta samalla hieman kysyvä. Sunnuntai-iltana raasu oli heinien loputtua tarhassa vähän huudellut, mutta rauhoittunut heti sisään iltaruuille päästyään. Naapurikarsinassa asustavat possuneitoset Olivia ja Miss Piggy olivat aiheuttaneet pientä kummastusta ja Nuutti oli alkuun katsonut parhaaksi liimautua mökkinsä takaseinään, mutta seuraavaan aamuun mennessä jo todennut, että ehkäpä kärsäkkäät eivät - omituisista äännähdyksistään huolimatta - ole aikeissa häntä saalistaa.

"Katos äiskä, pääsit sit tuleen!"

Keskiviikkona yritin käydä heppasen kanssa pienellä kävelyllä kauniin tähtitaivaan alla, mutta Nuutilla oli niin paljon vauhtia, että tallin toiselle puolelle päästyämme tulikin jo vähän kiire takaisin sisätiloihin. Lenkkeily iltaruokinnan aikaan ei selvästikään ollut maailman paras idea, mutta otimme pihalla vähän stoppitreeniä, jottei ukkeli ihan oppisi siihen, että se voi hämmästyksen turvin mennä hössöttää miten mielii. Eilen olin viisaampi ja iskin suitset päähän - ihan vain varmuuden vuoksi. Kaikki on vielä vähän ihmeellistä ja jännää, mikä on tietenkin ihan ymmärrettävää. Pitää muistaa, ettei yksikään eläin kotiudu hetkessä. Ei, vaikka ne siltä nopeasti vilkaistuna näyttäisivätkin. Paljon reissaavat tietenkin tottuvat muutoksiin ja oppivat sopeutumaan niihin - osa paremmin, osa vähän huonommin - mutta varsinaisesta kotiutumisesta ei silti voida puhua. Se ottaa aina oman aikansa.

Tämä on ensimmäinen kerta kun Nuutti asuu pienellä tallilla, jossa kaviokkaat kaverit ovat laskettavissa yhden käden sormilla ja joista kaikki pääosin ovat joko sisällä tai ulkona. Niiden läsnäolon merkitys kasvaa, samalla kuin omani ihmisenä pienenee. Se on ihan luonnollista ja tervettä. Silti on ollut kiva huomata, että Nuutti tulee tarhan portille vastaan ja seuraa siellä ympäriinsä, vaikka heinät odottaisivatkin vieressä. Välillä se saattaa haukata ohimennen suullisen, mutta kiiruhtaa sitten takaisin kannoille. Tallissa hevonen rauhoittuu, kun sitä silittää korvien seutuvilta ja kentällä vapaana ollessaan tai kävelylenkeillä säikähtäessään se tulee vierelleni, jonka jälkeen käymme yhdessä toteamassa, että pensaikon tai kiven takana ei ole mörköjä. Se ei ole unohtanut, että kanssani on hyvä olla, ja vaikka tiedän, että yhteiseen tarhaan päästessään kavereiden rooli turvan tuojana voimistuu entisestään, olen onnellinen siitä, että Nuutti saa mahdollisuuden elää astetta lajityypillisempää elämää. Kyllä minä kestän sen, etten ole enää sen elämän ainoa tai edes suurin tukipilari. Se tuo ehkä uusia haasteita, mutta niihin olemme - vähän tosin pienemmässä mittakaavassa - aina laidunkauden koittaessa jo törmänneetkin. Alkukesästä maastolenkeillä on saattanut iskeä pieni ikävä takaisin lauman luo ja kaukaa pellolta hirnahduksiin vastaavat kaverit ovat usein saaneet askeleet tapailemaan jotakin passagen suuntaista, mutta pienellä muistutuksella: "hei, minä olen tässä" on näistä aina selvitty. Äkkiä Nuutti on oppinut, etteivät ne kaverit sieltä mihinkään katoa, vaikka välillä kävisi hommissa - kentällä tai vähän kauempanakin. Se on jättänyt lauman taakseen kuullessaan ääneni portilla ja takaisin päästessään jäänyt rapsuttelemaan hetkeksi. Toisinaan olen melkein kuvitellut sen vakuuttelevan, että kyllä sinä mamma olet tärkeä edelleen, vaikka mulla hirveesti kavereita onkin. Eihän meidän suhteemme (toivon mukaan) vastaisuudessakaan mihinkään katoa, se vain ehkä muuttuu hieman.

"Joo kyllä sä oot tärkee kun tuot aina herkkuja."

"Vähän voisit kyllä enemmän tuoda seuraavalla kerralla."

"Kuulitko?!"

"Ou mai kaad tääl sisäl on vaa ne röhinäpötköt äitii, kohta iskee hätä!"

Joku kysyi edellisen postauksen yhteydessä (ihan asiallisesti siis, kiitos siitä!), että mikä tässä kaikessa oikein on niin hirveää? Vastasin, etten tiedä, sitä on niin vaikea pukea sanoiksi. Eihän tämä muutto itsessään hirveää ole, ei ollenkaan, ehkä ainoastaan haikeaa. Outoa. Asiat muuttuvat niin paljon, eikä mikään enää palaa ennalleen. Ei, vaikka tässä leikissä hyvin kävisikin. Se on elämää, mutta toisinaan sen hyväksyminen tuntuu tavattoman vaikealta. Puhuin juuri siitä, kuinka muutos vaatii aikaa, ja niin se usein tekee meidän ihmistenkin kohdalla - ainakin omallani. Pitää vähän sulatella. Eilen illalla pysähdyin myös miettimään sellaista, että olenkohan pohjimmiltani vähän katkera? Huomaan usein hiljaa manaavani elämän epäreiluutta, vaikka samalla tavalla sen potkuista saa osansa meistä ihan jokainen, eikä se ole velkaa kenellekään. Hirveää tässä kaikessa on ehkä se, että tulevaisuus on niin suuri arvoitus. Sitähän se on aina, mutta epävarmuustekijät aina oikein alleviivaavat, ettei varmaa huomista ole olemassakaan. Tekisi mieli pitää itsensä varautuneena pahimpaan, eli siihen, että Nuutti ei koskaan kuntoudu toivotulla tavalla, mutta pienentäisikö se lopulta kipua  kuitenkaan? En usko. Mutta katkeruutta se sen sijaan taatusti lietsoisi. Pitää oppia päästämään irti painavista ajatuksista ja iloitsemaan pienistä, ihan oikeasti. Tässähän me vielä ollaan! Ja asiat ovat ihan hyvin.

Nämä kaksi alinta kuvaa © Jonna.

Ovatko teidän hevosenne laumaan päästessään muuttuneet käytökseltään? Millä tavalla?