Laumassa

Talven ihmemaa on kuluneiden päivien vesisateiden johdosta enää muisto vain. Kaikkilla on liukasta, märkää ja inhottavaa. Koko ikänsä maneesitalleilla harrastettuaan tuntuu kummalliselta olla täysin säiden armoilla. Onneksi Nuutin positiivinen olemus tarttuu ja tallilta lähtiessään sitä huomaa olevansa niin hyvillä mielin, etteivät muutamat kastuneet varpaat tunnu enää missään!

Puna-Nuutti ja kamut.

Laidunkautta lukuun ottamatta Nuutti tarhasi ennen yksin. Se pääsi tarhan aidan yli turpakontaktiin vieruskavereiden kanssa, mutta vasta tässä vaiheessa todella tajuan miten pieni riemu se oli. Yritin kysellä hepalle tarhakaveria useamman vuoden, kunnes tiedostamattani vähän luovutin. Moni tuntui suhtautuvan epäröiden Nuutin vilkkaaseen luonteeseen. Yritin vakuutella sen olevan tarhakämppiksenä huomattavasti siivompi kuin -naapurina, mutta vastaukseksi sain lähinnä epäuskoisia pään pudistuksia. Kun voi tulla kolhuja ja loimetkin ovat niin kalliita. En missään tapauksessa halua arvostella omistani eroavia mielipiteitä tai toimintatapoja, mutta taas kerran on todettava se iänikuinen tosiasia, että haavereita voi sattua milloin vain, missä vain. Tiedän hevosia jotka ovat murtaneet jalkansa karsinassa kääntyessään sekä kompastuneet puomilla ja pyörähtäneet niskoilleen niin, etteivät ole koskaan toipuneet ennalleen - kuin myös toki niitäkin, joita on tarhakaveri kohtalokkain seurauksin potkaissut. Riskejä on kaikkialla, eikä niitä voi torjua edes kuplamuovilla. Loukkaantumiset ovat aina inhottavia, mutta sitä valitettavasti välillä sattuu. Materia puolestaan on vain materiaa, eikä yksikään loimi mielestäni ole yhtä arvokas kuin ne hetket, jolloin hevonen saa olla hevonen.

Ymmärrän kuitenkin sen, että kaverin kanssa tai laumassa tarhaaminen ei ole oikea vaihtoehto kaikille kaviokkaille. Toiset hermostuvat ja heittäytyvät suorastaan aggressiivisiksi tai vaihtoehtoisesti kyyhöttävät yksin tarhan nurkassa ja pahimmassa tapauksessa menevät niin lukkoon, etteivät osaa muuta kuin ottaa vastaan kaikki iskut, millä muut hevoset niitä pommittavat. Joissakin tapauksissa jopa suurin piirtein normaalilta näyttävän olemuksen taakse kätkeytyvä stressi sekä mahdollisesti myös vähäinen korsirehun saanti voivat saada elimistön reagoimaan ja viedä merkittävien vatsaongelmien äärelle, mikä ei lopputulemana ole ihan se, mihin laumatarhaamisella pyritään. Kavereista ei ole iloa, jos olo niiden keskellä on turvaton, eikä vapaasta heinästä hyötyä, mikäli ruokailemaan ei ikinä pääse. Silti monet tuntuvat hakkaavan päätä seinään ja uskottelevan, että kyllä se hevonen sopeutuu. Ok, hienoa jos sopeutuu, mutta mielestäni on väärin sulkea silmänsä todellisuudelta ja kipeyttää hevosta vain koska on jämähtänyt ideologiaan, jonka mukaan se voi elää hevosena ainoastaan tavalla, jolla valtaosa sen lajitovereista on onnellisia.

Periksiantamaton mustavalkoisuus on yksi hevosmaailman pelottavimmista piirteistä. Uskotaan vain siihen mihin halutaan uskoa ja ollaan niin ylpeitä, ettei suostuta nöyrtymään millään. Itse voin ihan rehellisesti sanoa, että Nuutin muutto ja arki uudella tallilla on avannut silmiäni valtavasti. Se ei tarkoita sitä, ettäkö nyt pitäisin kaikkea entisessä elämässämme huonona ja vääränä, vaan ymmärrän todella miten erilaiset ratkaisut vaikuttavat vaikka sun mihin. Nuutti on siitä helppo hevonen, että se on tyytyväinen hyvin vähään ja sopeutuu kaikkeen. Puolipäivätarhaus yksin ei koskaan ollut varsinainen ongelma muun kuin oman mielenrauhani kannalta. Yritin aina järjestää ruokailut, liikutukset (useimmiten 2 x päivässä) ja "lisätarhailun" (= jos oli vapaita tarhoja, hoitaja/minä veimme Nuutin ulos muutamaksi tunniksi normaalin vuoron lisäksi) niin ettei hevonen seiso tyhjänpanttina juurikaan muulloin kuin ilta- ja aamuruokinnan välisenä aikana. Tämä edellytti melkoista sumplimista eikä kuvio aina toteutunut, mutta parhaani tein. Kesät olivat ihanaa aikaa, kun Nuutti pääsi muutamaksi kuukaudeksi laitumelle suureen, monen vuoden ajalta tuttuun laumaan ja elämä saattoi taas hetken aikaa olla helppoa. Toki silloin tällöin sattui irtokenkiä, maha levisi lähes muodottomaksi (no ei kai sentään...) ja eläinlääkäriäkin jouduttiin vaivaamaan kohtalaisen usein, mutta loppuviimein kaikki tuntuu suorastaan mitättömältä kun muistaa vain sen suunnattoman onnellisuuden, mikä pienen eläimen katseesta paistoi.

Nuutti on uudessa kodissa asettunut porukkaan paremmin kuin hyvin. Tässä laumassa se ei ole pomo, joten olemus on ollut aavistuksen aiempaa "hiljaisempi", mutta tyttöystävänsä kanssa se kinastelee tottuneesti kuin vanha aviopari konsanaan. Nuutissa on hienoa juuri se, että se asettuu laumaan kuin laumaan ja osaa ottaa paikkansa joko kapteenina tai perämiehenä ilman sen suurempaa dramatiikkaa. Kaikki käy, kunhan on ruokaa ja rapsuttelukaveri tarvittaessa. Vaikka ikävä entiseen toisinaan nostaa päätään, olen todella tyytyväinen siihen, että päätin hieman laskea ohjaksista ja antaa Nuutille erilaisen elämän osana pienen maalaistallin iloista hevoskatrasta. Tämä on tehnyt sen psyykkeelle erittäin hyvää. Virtaa löytyy ihan ymmärrettävistä syistä melko lailla, mutta ilme on silti jollakin tapaa tavattoman levollinen. Alkuaikojen kaveririippuvuus on hellittänyt, tallissa seistään siivosti meuhkaamatta eikä Nuudeli maastolenkeilläkään ole hermostunut edes toisen kotiin päin menevän hevosen kohtaamisesta. Ja se on aika hyvin se! Vielä muutama vuosi sitten nämä tilanteet olivat suunnilleen maailmanloppu.

Niin ne ajat muuttuvat, mutta onneksi tietyt asiat pysyvät vuodesta toiseen. Näistä mainittakoon esimerkiksi Nuudelin komeat pukkiloikat. Suurella laitumella riittää lääniä missä vaeltaa sekä spurttailla, ja voi sitä riemua kun hippaleikistä innostuvat myös naapurilaitumen russit! Kyllä elämäniloinen hevonen on kaunis näky... ♥

"Joo mikäs mulla täällä ollessa ku on seisova pöytä ja kaikkee."

Tarhaavatko teidän hevosenne yksin, kaksin vaiko kenties suuremmassa laumassa? Miten olette päätyneet juuri kyseiseen ratkaisuun?

Minilomalla

Ensimmäinen viikonloppu pitkiin aikoihin, kun en käynyt tallilla lainkaan. Siitä tulee aina vähän huono omatunto vaikka tiedän, että Nuutti pärjää kyllä. Se saa ulkoilla kavereiden kanssa aamusta iltaan ja tallin omistaja huolehtii siitä - kuten jokaisesta muustakin hevosesta - kuin omastaan. Se ei tarvitse minua samalla tavalla kuin ennen. Tästä huolimatta tuntuu väärältä ajatella, etteivätkö yhteiset hetket merkitsisi sille(kin) edelleen yhtä paljon kuin aiemminkin. Vanha herra on silminnähden iloinen aina kun nähdään. Se jättää heinäpaalin taakseen ja parhaassa tapauksessa laukkaa vastaan hippulat vinkuen. Tällöin yritän huitoa käsillä ja huudella soo hoo prrr, mutta Nuutti korkeintaan kiihdyttää. Se kiehnää, pusuttelee ja vaatii rapsutuksia. Välillä sieraimet värisevät pienen hörinän johdosta. Kävelylenkkien ja harjausten jälkeen takaisin laitumelle päästessään otus yleensä jää portille pällistelemään. Jos menen vielä talliin, se on saattanut kääntyä ja kävellä ruokintapaikalle, mutta ääneni kuullessaan se nostaa päänsä ja tulee portille vielä kerran. Toisinaan sydämeni meinaa särkyä kun kävelen autoon, käynnistän sen, käännyn ja pois ajaessani näen taustapeilistä kuinka suurikorvainen läsipää yhä katselee perään. Voitte vain kuvitella miten hyvän makuisia herkkuja mulla täytyy olla!

Oli miten oli, lauantaina lähdimme Noonan kanssa pienelle minilomalle Tallinnaan. Nautittiin hyvästä ruuasta, alennusmyynneistä ja kierroksesta aina yhtä kauniissa Vanhassakaupungissa. Mukulakivikadut, entisaikain uljas arkkitehtuuri sekä toinen toistaan suloisemmat putiikit saavat sisäisen historiafriikkini heräilemään. Toisinaan kaipaan takaisin koulunpenkille keskiajasta lukemaan. Kylmä tuuli piti meidät aika hyvin liikkeessä ja kameran laukussa, mutta onneksi kännykälläkin sai muutamia ihan kivoja kuvia.

1. Kiitos maisemahytistä! 2. Onneksi peilissä sentään on hyvät näkymät! Hehe. 3. XPRS:llä on edelleen sukkakuusi pystyssä ♥ Päästiin Noonan kanssa vähän järkkäilemään sitä ennen Tax Freen aukeamista. 4. Niiiiin hyvää lehtipihviä laivan Delissä, ah! Tätä on pakko saada seuraavallakin reissulla.

1. Tallinnalaisella takapihalla. Toiset oikoreitit vaan on parempia kuin toiset. 2., 3. & 4. Ihanaa vanhaakaupunkia.

Ulkoilmasta paettiin ostoskeskusten lämpöön shoppailemaan. Löysin Stradivariuksesta itselleni ihanan mekon sekä toppaliivin, joista maksoin yhteensä alle 40 euroa. Ei paha! Liivi sopisi hyvin meidän erääseen estehuopaan, heh, mitä olisikaan heppatyttö ilman silmissään kiiluvia kuvia heppasen kassa mätsäävistä varusteista...?

Seuraavalla kerralla yritämme ehtiä kiertelemää ne liikkeet mitkä nyt jäivät välistä, kuluttamaan enemmän aikaa nähtävyyksiä kuvaillen sekä löytää Tallinnasta tai sen läheisyydestä heppatarvikekaupan. Mikäli joku tietää kivan, niin saa avata suunsa! Paluumatkalla takaisin koto-Suomeen viihdyttiin Viking XPRS:n Dance Pavilionissa hedelmäistä smoothieta ryystäen sekä hulvatonta karaokea kuunnellen. Meinasin huijata shoppailleeni laivalta ainoastaan karkkia, kunnes muistin, että espanjalainen roseeviini Sangre de Toro oli tarjouksessa ja sorruin adoptoimaan pullon. Mutta vain koska se oli espanjalainen ja kaunis. Ja maksoi piru vie 4 euroa, eli oli käytännössä puoli-ilmainen.

1. Siihen sopi mun kynsilakkakin! 2. Kertokaahan hei viisaat, eikös meidän olisi tämän tuloksen johdosta pitänyt voittaa 2€?? Kun on kolme sydäntä samalla rivillä. Eipä voitettu mitään :( 3. Minionpehmoja! Tuhlasin euron ja yritin onkia yhden. Sain täydellisen osuman, mutta eihän toi tyhmä otin mitään saanut nostettua. Olisin halunnut antaa pehmon masiinan vieressä haaveilleelle pikkutytölle. 4. Suorastaan syntisen hyvää smoothieta. Meinasi muutaman kerran pärskähtää nenästä ulos siinä karaokea kuunnellessa.

Huomenna koittaa taas arki ja iltasella vien Nuudelille pari tuliaisomenaa. Toivottavasti se ei näytä hapanta naamaa kun ei ole muutamaan päivään päässyt riepottelemaan mammaa pitkin pöpelikköä. Viime maastoreissulla herra ihan pokkana ponnahti komealla tasajalkaloikalla tieltä ojan yli noin kainaloihin saakka ulottuvaan hankeen ja kiskoi narua sillä seurauksella, että pääsi irti. Koomisinta oli, että hanskani jäi kiinni kädensijaan ja näytti puristavan sitä tiukasti edelleen, vaikka otetta ei tietenkään enää ollut. Siinä sitten puoliksi rähmälläni, pipo silmillä ja lunta takin sisässä kaivelin heppanameja taskuista ja näin kuinka Nuutti seilasi kiinni antamisen sekä karkaamisen välillä. Viimein ahneus onneksi voitti ja karvainen turpa kurotti kättä kohti niin, että saatoin toisella napata kiinni narusta. Loppu hyvin, kaikki hyvin ja onni on mitkäpä muutkaan kuin ne sairaan hyvät heppanamit.

Hölmö herkkusuu ♥

Mitä parasta alkavaa viikkoa kaikille!

Kiinnostaisikohan teitä muuten katsella mahdollisia puhelimentyhjennyspostausta/-postauksia, vaikka niissä ei välttämättä heppakuvia juuri ole?

Let me photograph you in this light

Let me photograph you in this light

in case it is the last time

that we might be exactly like we were

before we realized

we were sad of getting old...

Sunnuntai-iltapäivä oli kaunis. Laskeva aurinko väritti taivaanrannan punaisella ja edellisenä yönä valkean huurrepuvun saaneet puut kimaltelivat sen viimeisissä säteissä kuin tuhannet timantit. Nuutti oli vireällä tuulella. Se kahmaisi kuolaimet suuhunsa ja loikki tallitiellä kuin kesäinen varsa. Toiset ne eivät vain tunnu vanhenevan koskaan. Lumi narskui askelten alla ja lämmin hengitys piirteli pilviä kullanhohtoiseen pakkasilmaan. Puolentoistatunnin reippaan kävelylenkin jälkeen oli ihana istahtaa lämpimään satulahuoneeseen, vetää keuhkot pullolleen nahan sekä valjasrasvan tuoksua ja herätellä kohmeisia sormia kameran muistikortille tallentuneita otoksia selaillen. Kyllä sisko toisinaan on sisko paikallaan, mukanamme laahustaessaan hän sai räpsittyä muutamia aivan ihania kuvia. Nämä pienet suuret hetket ovat niitä, jotka toisinaan saavat tavallisen arjen tuntumaan sadulta... ♥

"Oota otan viel pari haukkuu!"

"Noni, valmiina seikkailuun!"

Joku tuuppi selkään: "miks sä kuvaat niitä risuja äiskä hei äiskä miks".

"Jessus! Ihmisiä!"

"Täs me meinataa sit joskus vetää äiskän kaa ihan täyttä laukkaa täs tiellä! Mä oon jo vähän narun päässä harjotellu."

Yhdellä metsätien pätkällä otettiin hetkeksi loimet pois muutamia kuvia varten. No, kuinka ollakaan vastaan tuli juuuuri silloin raviheppa ja Nuudelilla meni pasmat ihan sekaisin. Tämä sekä alla oleva kuva ovat otettu niinä ainoina hetkenä, kun heppa suostui seisomaan aloillaan noin sekunnin sadasosan ajan...

Ja "normaali versio" samasta kuvasta.

Everybody here is watching you,

'cause you feel like home,

you're like a dream come true.
( A D E L E   -   W H E N   W E   W E R E   Y O U N G )

Kuvista kolmea ensimmäistä lukuun ottamatta kiitokset taas kerran siskolle!
Mikä on mielestänne onnistunein?

Katse eteen ja suupielet ylöspäin

Kun Nuutti viime vuonna jäi sairaslomalle ja oli hyväksyttävä mahdollisuus siihen, ettei se enää koskaan palaa köpöttelyä kummempaan käyttöön, moni kyseli mitä meinaan ratsastusharrastukseni kanssa tehdä. Hommaanko uuden hevosen? Etsinkö vuokriksen? Aloitanko tunneilla? Lopetanko kokonaan? Lupasin palata asiaan kun omat mietteeni ovat vähän selkeämmät, mutta vielä tänäkään päivänä en voi sanoa omaavani millään tasolla valmiita suunnitelmia. Muutaman kuukauden kellumisen ja muihin juttuihin keskittymisen jälkeen olen jälleen tämän vuoden puolella ruvennut uhraamaan enemmän ajatusta näille mieleni perukoilla lojuneille kysymyksille. Kipinä on hiljalleen tekemässä paluutaan ja tuntuu hyvältä tajuta, että elämä voi tälläkin saralla jatkua vaikka ovi entiseen ei enää avoinna olekaan.

Meillä on aina, koko ikäni ajan ollut hevosia ja olen tottunut siihen, että saan tehdä asiat juuri itse parhaaksi katsomallani tavalla. Olen voinut mennä tallille kun huvittaa, nuohota siellä halutessani vaikka koko päivän ja suunnitella tulevien viikkojen ohjelmaa tasan omaan kalenteriini sopivaksi. Ohessa on ollut myös kourallinen vuokrahevosia, monia hoito- ja liikutushevosia, pari "ratsutettavaa" sekä vuosia ratsastuskoulun tunneilla, mutta tällä hetkellä tilanne eroaa vuosien takaisesta niin paljon, että näin monipuoliseen harrastamiseen minulla ei yksinkertaisesti enää ole mahdollisuutta. Kaikki oli helppoa kun vanhemmat kustansivat koko lystin, mutta itse maksumiehenä toimiessaan joutuu miettimään hieman tarkemmin mihin rahansa laittaa - lainahevosiin vaiko säästöön omaa varten? Vai kenties johonkin ihan muuhun. Vaikka ajatus kivasta vuokrahevosesta tai huolettomasta tuntiratsastajan elämästä kieltämättä houkuttelee, taidan kallistua säästöjeni kartuttamisen puoleen. Liikutettavia löytyy kuitenkin aina, joten ratsaille pääsen kyllä - en ehkä kovin tavoitteellisissa merkeissä, mutta sehän se ei tällä hetkellä ykkösprioriteettina olekaan. Kunhan pääsee, vaikka maastoon kävelemään. Se on toisinaan juuri sitä, mitä pieni ihmismieli arjen keskellä tarvitsee.

Lokakuun jälkeen olen käynyt hevosen selässä vain muutaman hassun kerran (ja nekin puoliksi pakotettuna...), mutta pari viikkoa sitten tajusin miten kova ikävä minulla ratsastelun pariin onkaan. Ilmoittelinkin heti hevosia omistaville tuttavilleni, että olen käytetävissä mikäli apu on tarpeen ja kohtahan tässä on taas kädet täynnä hommaa! Sähköpostiin on tasaisin väliajoin tupsahdellut tarjouksia sekä myytävistä, että ylläpitoon tarjottavista hevosista, mutten tiedä olenko ihan vielä valmis sitomaan elämääni kahteen omaan/täysin vastuullani olevaan kaviokaveriin. Haluaisin olla, mutten tiedä olenko. Ja ennen kuin teen päätöksiä, haluan olla varma siitä, että aika niille on oikea.

Epäröinnistä huolimatta olen taas parin viikon ajan selaillut hevosmarkkinoita ympäri Euroopan. Fakta on se, että varallisuuteni ei missään nimessä taatusti vielä vuosiin riitä kymmenien tuhansien valmiiseen laatupeliin, mutta onneksi en sellaista ensisijassa etsikään. Olen kiinnittänyt huomioni lähinnä 3-5 vuotiaisiin, hyväsukuisiin sekä koulu- että estehevosiin, joiden joukosta voi löytää helmiä suhteellisen edullisellakin hinnalla. Myös varsan teettäminen on viime päivinä pyörinyt mielessä entistä tiiviimmin. Se on ollut haaveeni jo vuosia ja tuntuu tällä hetkellä ensimmäistä kertaa elämässäni jopa melko realistiselta vaihtoehdolta. Pitkä tie valmennuksiin tai kilparadoille ei pelota lainkaan, päinvastoin! Valmentajakin viimeksi tavatessamme sanoi, että näkisi minut hyvinkin jonkinlaisen projektin parissa ja lähtisi mielellään etsimään palapeliin oikeita palasia sekä rakentamaan kanssani mukavaa hevosta niin pitkälle, kun sillä rahkeet vain riittäisivät. Tämä oli ihana kuulla! On aina rohkaisevaa tietää, että ympärillä on ihmisiä, joiden puoleen voi tarvittaessa kääntyä.

Toistaiseksi kuitenkin annan kaiken edelleen edetä omalla painollaan, hoitelen Nuuttia kuntoon ja ratsastelen mm. edelliseltä kotitalliltamme tuttuja hevosia aina kuin siihe tilaisuus liikenee. Pyörittelen mielessäni vaihtoehtoja ja katson mihin tie tästä johtaa. Erona entiseen se, etten enää puljaa vastaan ja manaa koko lajivalintaa alimpaan maan rakoon, vaan otan avoimin mielin vastaan sen mitä tulevaisuus minulle tarjoaa. Vaikka vielä hetki sitten vannoin, etten enää ikinä halua riesoikseni yhtäkään kaviokasta, on kai todettava, että ei sitä hevosenomistajuutta ja siihen johtanutta hulluutta noin vain edes ajatuksen tasolla riisuta. En tiedä koittaako uuden hevosystävän aika kuukauden, vuoden vaiko ehkäpä vasta viiden kuluttua, mutta haluan uskoa siihen, että jossakin elämän mutkassa se vielä tulee vastaan.

Tänään ymmärsin mitä Loton mainoksista tuttu lausahdus "unelmointi on jo puoli voittoa" tarkoittaa ja voi pojat, onpa muuten ihan mahtavaa unelmoida taas!

Valoa kohti. Kuvasta kiitokset Veronikalle, muokkaus on meikäläisen käsialaa.

Minkälaisia suunnitelmia tai unelmia teillä hevosharrastuksen suhteen on?

Kallis(arvois)ta terapiaa

Nuutti näyttää mammutilta. Se on kasvattanut itselleen hillittömän turkin eikä ajatus kevään karvanlähdöstä ole koskaan tuntunut pelottavammalta. Saattaa olla, että siinä maaliskuun tietämillä heppasen haituvat hukuttavat alleen koko pohjoisen pallonpuoliskon. Mitäs sitten tehdään, häh. Päivi Räsänen sanoisi ehkä, että kielletään hevoset. Ihan joka ikinen, kokonaan. Kaikki karvoineen etelänavalle hus, sinne niin pingviinien seuraksi täältä normaali-ihmisten elämää hankaloittamasta. Jollakin tapaa tämä ei edes tunnu kaukaa haetulta. Nimim. kuunnellut vierestä kun vanha rouvashenkilö räyhää tallin omistajalle hänen pihalleen lentäneestä karvatuposta. Ei ilmeisesti muuten haitannut, mutta ärsytti kun lintu tuli sen noutamaan ja samalla reissulla kakki auton tuulilasiin. Siinä meni kuulkaa pojanpojan vastapesty Mondeo, ihan käyttökelvottomaksi suorastaan. Niin, no, niin. Ainakin lintu sai mukavan makuualustan.

"No jopas oli juttu!"

Onneksi meidän kotitalleillamme ei ole kukaan koskaan ollut haastamassa oikeuteen, mikäli karvoja keväällä vähän irtoilee. Kohteliastahan se aina on jälkensä siivota ja itsekin tosiaan enimmät ylimääräiset villat viskon roskikseen, mutta jos linnunkakka ei pelota, niin tarjotkaa ihmeessä siipiveikoille ensin! On meinaan haluttua tavaraa, meiltä tulivat joskus rohkeimmat hakemaan kädestä saakka. 

Ennen karvoista luopumista on kuitenkin edessä vielä (toivottavasti) pitkä talvi. Ihanaa kun viimeinkin on kunnolla lunta ja pakkanen paukkuu! Siis okei ne -30 kelit ovat vähän siinä ja siinä, hitusen ehkä epämukavuuden rajamailla, mutta tämä suunnilleen -10 asteen paukkuminen kelpaa kyllä. Jos on kylmä niin hypätkää hankeen tekemään lumienkeleitä, aloittakaa lumisota - jos ei kavereiden niin vaikka tuntemattomien vastaantulijoiden kanssa - tai kiivetkää märkien lapasten avustamana lyhtypylvääseen, whatever! Tehkää jotain, eläkää, nauttikaa! Sää on pukeutumis- ja ennen kaikkea asennekysymys! Kun tarpeeksi kauan hokee itselleen, että talvi (tai mikä tahansa muu) on ihanaa aikaa, niin siihen alkaa ihan tosi uskomaan. Aivopesu se on mikä kannattaa, ai ettien että, mä niiiiin rakastan talvea.

"Mitä vikiset siellä mä poseerasin jo ihan tarpeeks!"

Lumisella pellolla maailman parhaan karvaterapeutin kanssa kelliessä elämä tuntuu olevan aika hyvin kohdallaan. Ainakin parempaan päin mennään, uskoisin. Viime vuosi oli vähän rankka, mutta nyt mieli on tietyllä tapaa levollisempi. Sellainen vähän varovaisen onnellinen. Vaikka usein (yleensä niitä eläinlääkärilaskuja maksellessani.....) mietin, että minkähän ihmeen sortin hullu sitä pitääkään olla kun yhden kavioliiton eteen vuodesta toiseen laittaa lähestulkoon kaiken, niin onhan hevosenomistajuus edelleen ehkä maailman upein juttu. Välillä sitä meinaa ruveta pitämään itsestäänselvyytenä, kunnes taas herää tajuamaan miten etuoikeutettu onkaan. Onni on oma Nuutti ♥

Kuvista kiitokset Jonnalle! Löytyikö näistä ehkäpä lempparia?
Ikivanha kameranrämäni on vielä entistä uhkaavammin alkanut ilmoitella halustaan siirtyä eläkkeelle, joten kuvanlaatu on mitä on. Jos näyttää aivan puurolta, niin klikkailkaa suuremmaksi - bloggerikin kun välillä vähän kettuilee!

Jotain uutta

Viimeinkin pientä uudistusta ulkoasuun. Aika simppeliä, toivottavasti hyvin väliaikaista kamaa. Liikaa valkoista, liian vähän tunnelmaa - vaikka tuohon kuvassa näkyvään onnelliseen hetkeen (muiden muassa) suuri ikävä onkin. Ei yhtään sellaista, mitä yleensä tykkään omassa blogissa pitää, mutta menkööt nyt tämän kerran kun se vanha alkoi melkein jo oksettamaan. Lähiviikkoina olisi tarkoitus uudistaa bannerin lisäksi aika lailla koko muukin blogi, mutta ennen sitä taidan vaihteen vuoksi vähän postaillakin! Tänään en juuri tämän parempaan kykene, sillä Nukkumatti kolkuttelee jo, mutta palailen pian. Tässä teille kuitenkin pällisteltäväksi yksi vähän erilainen piirrostekele, josta ensin ("normaalimpana") banneriakin hahmottelin. Tein siitä muutaman erilaisen version, inspiraation lähteenä vanhat, kuvioidut kirjepaperit. Toteutus jäi vähän ontumaan, mutta mitä pienistä kun ei ne pienetkään meistä...

Omaan silmääni tämä on ehkä paras. Entäpä teidän mielestä?

P.S. Mulla ei ole aavistustakaan siitä, miksi tuo Indiedaysin palkki killuu bannerin yläpuolella aina vaan, saatika sitten miten sen saisi pois. Olen lähettänyt aiheeseen liittyen sähköpostia useampaan otteeseen, mutta vastausta ei kuulu..... ärr, kohta palaa käpy!

Uuteen vuoteen!

Moikka ja oikein hyvää alkanutta vuotta 2016 kaikille! Neljännessä illassa mennään jo, aika hurjaa. Vähän jopa tärisyttää. Se tosin saattaa johtua ihan siitä, että Suomen huikea pikkuleijonatiimi taisteli tiensä nuorten maailmanmestaruusskabojen loppuotteluun ja astuu huomenna kaukaloon itänaapurin poikien kanssa. Ihan nastaa, eikö totta! Kuinka moni meinaa pistää kisakatsomon pystyyn? Jos ei jääkiekko kiinnosta, niin ainakin ruudulla pyörii kokonainen kentällinen söpöjä jellonia. Tulevaisuuden tähtiä, kannattaa pistää nimiä muistiin! Koska aikainen lintu madon nappaa, vai miten se meni... ;)

Joulukalenterin jälkeen uhosin vielä välipäivinä palailevani jotakin postailemaan, mutta pah... eihän sitä ylimääräistä aikaa ollut nimeksikään! Vaikka joulu loppuviimein onkin ihanaa rauhoittumisen aikaa, niin omalla tavallaan rakastan myös sitä juhlapyhiä edeltävää hässäkkää. Sitä kun on kiire, mutta tuntuu, ettei mikään voi pilata sitä hyvää fiilistä, minkä ympärillä soiva musiikki, kaupungin värikkäät valot ja runsaat koristukset sekä iloiset ihmiset aikaansaavat. Meilläkin oli varastolla meininki kuin joulupukin pajalla konsanaan, kaikilla oli hauskaa ja jouluherkut maistuivat hyvältä. Ei haitannut yhtään, että päivät vähän venähtivät!

Varsinainen joulu kului tavalliseen tapaan sukuloiden. Aatonaattona lähdimme siskon ja veljen kanssa mökille isovanhempien luo, aattona kävin iltasella moikkaamassa Nuuttia ja seuraavana päivänä suunnistimme Mikkeliin, missä jatkoimme joulun viettoa serkkujen sekä äidin puolen isovanhempien kanssa. Liikaa hyvää ruokaa, korttipelejä, jouluelokuvia... tiivistettynä siis laatuaikaa läheisten ihmisten kanssa. Siinähän se joulun idea on!

1. Aatonaaton joulubrunssi maailman parhaan työporukan kanssa. Oli ihan sikahyvää ja granaattiompusta tuli mun uus lemppari! 2. Joululahjat, eli kaulahuivi, Bodyshopin vartalosuihke (kookos, ah, parasta!), ihana heppaneule, Guessin kaulakoru (kannattaa omistaa heppa jonka nimi alkaa samalla kirjaimella tunnetun brändin kanssa, hehee...), kynttilä astioineen (lasissa lukee "happiness is not a destination, it's a way of life"), meikkejä (Lancômen ripsiväri ja luomivärisetti), flanellihousut (juuuuuri tällaisia olen etsinyt vaikka kuinka ja kauan, ja mummi oli sitten jostakin sattumalta löytänyt, jee!), IcePeakin lämmin huppari, muumiyökkäri, lahjakortti Viking Linelle (töiden kautta, pääsee taas risteilemään vuhuu!), Stieg Larssonin romaani Miehet jotka vihaavat naisia (vähän jälkijunassa tulen, mutta tämän trilogian haluan lukea kun kaikki sitä niin hehkuttavat), liikaa karkkia (joulupukkivaahtokarkkeja lukuun ottamatta kaikki Fazerin suklaata, ai että kelpaako? Toi vadelmamömmösuklaa on niiiiin parasta!), Mäkkärin lahjakortti (kyllä se pappa tietää mikä heppatytön tiellä pitää!) ja rahaa (joista suurin osa valitettavasti ehti palamaan alennusmyynteihin ennen tämän kuvan nappaamista.....). Olihan meikäläinen siis ehkä välillä ihan kilttikin, kun näin lahjottiin, vaikka toiveena oli vaatimattomasti ainoastaan toinen hevonen. Sitä en saanut. Onneksi Nuutti on vähintään kahden karvaturvan veroinen - ainakin kulujen puolesta..... 3. Noonan kanssa miniristeilyllä Tallinnassa joulun jälkeen, punaisilla laivoilla tottakai. 4. Jälleennäkeminen ♥ Rakkaudella maailmalle lähettämäni iloiset sukat XPRS:n Tax Free -myymälässä. Käykäähän shoppailemassa!

Nuutti sai joulun kunniaksi puputtaa pussillisen porkkanaa sekä puolikkaan pikkulevyn banaanin makuista Likitiä. Hyvin näytti maistuvan. Mitään muuta en huonona omistajana heppaselle kärrännyt. Sen eläinlääkäreihin sun muihin on tänä(kin) vuonna kulunut maallista mammonaa enemmän kuin laki sallii. Edullisemman tallivuokran riemut eivät vielä ole päässeet ylimmilleen, sillä suuria menoeriä on riittänyt edelleen. Kuten muutama postaus sitten ohimennen mainitsin, oli Nuutti juuri sulfakuurilla jalkaan saamansa haavan vuoksi, eikä oikean etusen turvotus edelleenkään ole täysin laskenut. Paksuina ovat tässä vuoroin olleet myös kolme muuta jalkaa, sillä heppanen on taas, monien vuosien tauon jälkeen kehitellyt itselleen melko ilkeän rivin. Ensin takasiin, sitten vasempaan etuseen. Ehkä se säästelee tuota oikeaa kun siinä on kuitenkin jo jännevamma ja tosiaan se isompi haavakin. Koska jos liikaa kuormittaa niin äiskällähän saattaa vaikka usko loppua. Eipä siitä juuri rippeitä enempää käsissä olekaan.....

Onneksi (tai niin, no... onneksi ja onneksi, miten sen nyt ottaa) impparit ovat Nuutin kanssa tuttu juttu menneiltä vuosilta, eivätkä ne enää pelästytä samalla tavalla kuin joskus muinoin. Silloin, kun suunnilleen joka toinen päivä olin itsensä teloneen heppasen kohdatessani varma siitä, että no nyt se on katkaissut jalkansa ja kuolee tähän paikkaan. Sitten tuli kiltti eläinlääkäri ja totesi: "imusuonen tulehdus, taas. Jää henkiin, edelleen". Ja sitten kylmättiin ja tehtiin betadinehaudetta ja odoteltiin, että jalka lakkasi näyttämästä uppotukilta. Ja tämä rumba toistettiin noin miljoona kertaa vuodessa. Nuutti kehittää herkästi imppareita aivan säälittävänkin pienistä haavoista, mutta inhottavinta on se, että ne yleensä ovat aika sitkeitä. En tiedä miksi. Joskus tätä eläinlääkäriltäkin kysyin, mutta ei osannut hänkään oikein vastata. Mitään puutostiloja tai muutakaan normaalista poikkeavaa ei havaittu, joten ohjeeksi saatiin vain lääkitä tarvittaessa ja odottaa kunnes turvotus, lämpöily sekä niiden myötä mahdollinen ontuma tai epäpuhtaus katoavat. Ei kai siinä muukaan auta, taikureita kun emme kukaan (ainakaan tässä suhteessa) valitettavasti ole.

Toivottavasti tilanne helpottuu nyt kun pakkaset saapuivat, eivätkä pöpöt pääse jylläämään samalla tavalla. Ennen joulua Jiri Vainikan Aitasta kävi vuolemassa Nuutin kaviot ja sille tilattiin nyt tossukat etusiin. Kavio oli kuulemma vähän matala, mutta muutan näytti oikein hyvältä. Tossut tulevat meille lähinnä tilapäiseksi "hätäratkaisuksi", sillä Nuutti on maan jäädyttyä hieman arkonut etukavioitaan. Kunnon lumivaippa odotuttaa itseään edelleen, mutta koska liikunta toistaiseksi rajoittuu ainoastaan kävelyyn, emme vielä ruvenneet iskemään rautakenkiä takaisin. Haluaisin pystyä pitämään Nuutin kengättä, mutta aika näyttää, onko se meille oikea vaihtoehto. Vaikka minun on myönnettävä, että suhtaudun näihin hevosten lenkkareihin tietyllä tapaa vähän "skeptisesti", niin yritän nyt avoimin mielin katsoa, miltä liikkuminen niiden kanssa näyttää ja muodostaa mielipiteeni vasta sen jälkeen. Käytättekö te hevosellanne tossuja? Miksi? Minkälaisia?

1. "Ai mitä, saanko mä jotkut irtosandaalit?" 2. Kaunis poika ♥ Älkää huoliko, se ei syö tuota/tuollaista heinää. 3. Siellä se mennä liihotteli, korvat töttöröllä. 4. "Äiskä! Älä mee! Olin just näyttämässä kuinka teen semmosen ihan kipeen käännöksen!"

Muutoksia on kenkäjuttujen lisäksi tapahtunut myös mm. ruokinnan suhteen, mutta siitä kirjoitan ehkä ihan oman postauksensa. Kuten ehkä muistakin kuulumisista. Pakko vain sanoa sen verran, että ikävä hevosen selkään on ihan suunnaton. Erityisesti ikävä oman hevosen selkään. Olen näiden muutamien kuukausien aikana ratsastanut vähemmän kuin varmaan koskaan elämäni aikana, mutta se on ollut ihan tietoinen valinta. Ei ole ollut aikaa, eikä rehellisesti sanottuna motivaatiotakaan. Sen toteaminen on edelleen vähän vaikeaa. Miten ei voi olla motivaatiota siihen, mikä on koko elämän ajan toiminut täysin korvaamattomana henkireikänä ja voimanlähteenä? Taas kerran voin todeta vain, että onneksi on Nuutti. Se on sellainen pelastaja. Vähän niin kuin konkreettinen muistutus siitä, miksi tätä tekee ja mitä tämä parhaimmillaan on.

Uusi vuosi tuntui tällä kertaa vaihtuvan jollakin tapaa todella vauhdilla. Yhtäkkiä vain hupsistakeikkaa olikin 2016. Painelin juhlistamaan vuoden vaihtumista Anniinan luo Mikkeliin ja meillä oli aivan ihana ilta. Niin tavallinen, mutta niin ihana. Olen valtavan onnekas ♥ Syötiin hyvin, juotiin vähän, pelattiin niin lautapelejä kuin pleikkariakin, koluttiin Netflixiä ja lopulta puolilta öin tsiikailtiin aitiopaikalta Naisvuoren hienot ilotulitukset. Eivät ehkä ihan Sydneyn veroiset, mutta melko makeat kuitenkin!

Anniinan tekemää sushia, ihan maailman parasta!

Toivottavasti teidän joulunne sekä uuden vuoden juhlistuksenne sujuivat mukavissa merkeissä. Tästä tämä kuulkaa taas lähtee, uusi vuosi 2016! Uusi luku elämämme kirjassa, uusi kierros elämän vuoristoradassa. Oli mikä oli, tuokoon se mukanaan paljon iloa, onnea ja ikimuistoisia hetkiä! Tämän vuoden varaan on meidän osaltamme laskettu valtavasti uskoa, joten toivon todella, että kohtalolla on pallo hallussa...!