Katse eteen ja suupielet ylöspäin

Kun Nuutti viime vuonna jäi sairaslomalle ja oli hyväksyttävä mahdollisuus siihen, ettei se enää koskaan palaa köpöttelyä kummempaan käyttöön, moni kyseli mitä meinaan ratsastusharrastukseni kanssa tehdä. Hommaanko uuden hevosen? Etsinkö vuokriksen? Aloitanko tunneilla? Lopetanko kokonaan? Lupasin palata asiaan kun omat mietteeni ovat vähän selkeämmät, mutta vielä tänäkään päivänä en voi sanoa omaavani millään tasolla valmiita suunnitelmia. Muutaman kuukauden kellumisen ja muihin juttuihin keskittymisen jälkeen olen jälleen tämän vuoden puolella ruvennut uhraamaan enemmän ajatusta näille mieleni perukoilla lojuneille kysymyksille. Kipinä on hiljalleen tekemässä paluutaan ja tuntuu hyvältä tajuta, että elämä voi tälläkin saralla jatkua vaikka ovi entiseen ei enää avoinna olekaan.

Meillä on aina, koko ikäni ajan ollut hevosia ja olen tottunut siihen, että saan tehdä asiat juuri itse parhaaksi katsomallani tavalla. Olen voinut mennä tallille kun huvittaa, nuohota siellä halutessani vaikka koko päivän ja suunnitella tulevien viikkojen ohjelmaa tasan omaan kalenteriini sopivaksi. Ohessa on ollut myös kourallinen vuokrahevosia, monia hoito- ja liikutushevosia, pari "ratsutettavaa" sekä vuosia ratsastuskoulun tunneilla, mutta tällä hetkellä tilanne eroaa vuosien takaisesta niin paljon, että näin monipuoliseen harrastamiseen minulla ei yksinkertaisesti enää ole mahdollisuutta. Kaikki oli helppoa kun vanhemmat kustansivat koko lystin, mutta itse maksumiehenä toimiessaan joutuu miettimään hieman tarkemmin mihin rahansa laittaa - lainahevosiin vaiko säästöön omaa varten? Vai kenties johonkin ihan muuhun. Vaikka ajatus kivasta vuokrahevosesta tai huolettomasta tuntiratsastajan elämästä kieltämättä houkuttelee, taidan kallistua säästöjeni kartuttamisen puoleen. Liikutettavia löytyy kuitenkin aina, joten ratsaille pääsen kyllä - en ehkä kovin tavoitteellisissa merkeissä, mutta sehän se ei tällä hetkellä ykkösprioriteettina olekaan. Kunhan pääsee, vaikka maastoon kävelemään. Se on toisinaan juuri sitä, mitä pieni ihmismieli arjen keskellä tarvitsee.

Lokakuun jälkeen olen käynyt hevosen selässä vain muutaman hassun kerran (ja nekin puoliksi pakotettuna...), mutta pari viikkoa sitten tajusin miten kova ikävä minulla ratsastelun pariin onkaan. Ilmoittelinkin heti hevosia omistaville tuttavilleni, että olen käytetävissä mikäli apu on tarpeen ja kohtahan tässä on taas kädet täynnä hommaa! Sähköpostiin on tasaisin väliajoin tupsahdellut tarjouksia sekä myytävistä, että ylläpitoon tarjottavista hevosista, mutten tiedä olenko ihan vielä valmis sitomaan elämääni kahteen omaan/täysin vastuullani olevaan kaviokaveriin. Haluaisin olla, mutten tiedä olenko. Ja ennen kuin teen päätöksiä, haluan olla varma siitä, että aika niille on oikea.

Epäröinnistä huolimatta olen taas parin viikon ajan selaillut hevosmarkkinoita ympäri Euroopan. Fakta on se, että varallisuuteni ei missään nimessä taatusti vielä vuosiin riitä kymmenien tuhansien valmiiseen laatupeliin, mutta onneksi en sellaista ensisijassa etsikään. Olen kiinnittänyt huomioni lähinnä 3-5 vuotiaisiin, hyväsukuisiin sekä koulu- että estehevosiin, joiden joukosta voi löytää helmiä suhteellisen edullisellakin hinnalla. Myös varsan teettäminen on viime päivinä pyörinyt mielessä entistä tiiviimmin. Se on ollut haaveeni jo vuosia ja tuntuu tällä hetkellä ensimmäistä kertaa elämässäni jopa melko realistiselta vaihtoehdolta. Pitkä tie valmennuksiin tai kilparadoille ei pelota lainkaan, päinvastoin! Valmentajakin viimeksi tavatessamme sanoi, että näkisi minut hyvinkin jonkinlaisen projektin parissa ja lähtisi mielellään etsimään palapeliin oikeita palasia sekä rakentamaan kanssani mukavaa hevosta niin pitkälle, kun sillä rahkeet vain riittäisivät. Tämä oli ihana kuulla! On aina rohkaisevaa tietää, että ympärillä on ihmisiä, joiden puoleen voi tarvittaessa kääntyä.

Toistaiseksi kuitenkin annan kaiken edelleen edetä omalla painollaan, hoitelen Nuuttia kuntoon ja ratsastelen mm. edelliseltä kotitalliltamme tuttuja hevosia aina kuin siihe tilaisuus liikenee. Pyörittelen mielessäni vaihtoehtoja ja katson mihin tie tästä johtaa. Erona entiseen se, etten enää puljaa vastaan ja manaa koko lajivalintaa alimpaan maan rakoon, vaan otan avoimin mielin vastaan sen mitä tulevaisuus minulle tarjoaa. Vaikka vielä hetki sitten vannoin, etten enää ikinä halua riesoikseni yhtäkään kaviokasta, on kai todettava, että ei sitä hevosenomistajuutta ja siihen johtanutta hulluutta noin vain edes ajatuksen tasolla riisuta. En tiedä koittaako uuden hevosystävän aika kuukauden, vuoden vaiko ehkäpä vasta viiden kuluttua, mutta haluan uskoa siihen, että jossakin elämän mutkassa se vielä tulee vastaan.

Tänään ymmärsin mitä Loton mainoksista tuttu lausahdus "unelmointi on jo puoli voittoa" tarkoittaa ja voi pojat, onpa muuten ihan mahtavaa unelmoida taas!

Valoa kohti. Kuvasta kiitokset Veronikalle, muokkaus on meikäläisen käsialaa.

Minkälaisia suunnitelmia tai unelmia teillä hevosharrastuksen suhteen on?