Laumassa

Talven ihmemaa on kuluneiden päivien vesisateiden johdosta enää muisto vain. Kaikkilla on liukasta, märkää ja inhottavaa. Koko ikänsä maneesitalleilla harrastettuaan tuntuu kummalliselta olla täysin säiden armoilla. Onneksi Nuutin positiivinen olemus tarttuu ja tallilta lähtiessään sitä huomaa olevansa niin hyvillä mielin, etteivät muutamat kastuneet varpaat tunnu enää missään!

Puna-Nuutti ja kamut.

Laidunkautta lukuun ottamatta Nuutti tarhasi ennen yksin. Se pääsi tarhan aidan yli turpakontaktiin vieruskavereiden kanssa, mutta vasta tässä vaiheessa todella tajuan miten pieni riemu se oli. Yritin kysellä hepalle tarhakaveria useamman vuoden, kunnes tiedostamattani vähän luovutin. Moni tuntui suhtautuvan epäröiden Nuutin vilkkaaseen luonteeseen. Yritin vakuutella sen olevan tarhakämppiksenä huomattavasti siivompi kuin -naapurina, mutta vastaukseksi sain lähinnä epäuskoisia pään pudistuksia. Kun voi tulla kolhuja ja loimetkin ovat niin kalliita. En missään tapauksessa halua arvostella omistani eroavia mielipiteitä tai toimintatapoja, mutta taas kerran on todettava se iänikuinen tosiasia, että haavereita voi sattua milloin vain, missä vain. Tiedän hevosia jotka ovat murtaneet jalkansa karsinassa kääntyessään sekä kompastuneet puomilla ja pyörähtäneet niskoilleen niin, etteivät ole koskaan toipuneet ennalleen - kuin myös toki niitäkin, joita on tarhakaveri kohtalokkain seurauksin potkaissut. Riskejä on kaikkialla, eikä niitä voi torjua edes kuplamuovilla. Loukkaantumiset ovat aina inhottavia, mutta sitä valitettavasti välillä sattuu. Materia puolestaan on vain materiaa, eikä yksikään loimi mielestäni ole yhtä arvokas kuin ne hetket, jolloin hevonen saa olla hevonen.

Ymmärrän kuitenkin sen, että kaverin kanssa tai laumassa tarhaaminen ei ole oikea vaihtoehto kaikille kaviokkaille. Toiset hermostuvat ja heittäytyvät suorastaan aggressiivisiksi tai vaihtoehtoisesti kyyhöttävät yksin tarhan nurkassa ja pahimmassa tapauksessa menevät niin lukkoon, etteivät osaa muuta kuin ottaa vastaan kaikki iskut, millä muut hevoset niitä pommittavat. Joissakin tapauksissa jopa suurin piirtein normaalilta näyttävän olemuksen taakse kätkeytyvä stressi sekä mahdollisesti myös vähäinen korsirehun saanti voivat saada elimistön reagoimaan ja viedä merkittävien vatsaongelmien äärelle, mikä ei lopputulemana ole ihan se, mihin laumatarhaamisella pyritään. Kavereista ei ole iloa, jos olo niiden keskellä on turvaton, eikä vapaasta heinästä hyötyä, mikäli ruokailemaan ei ikinä pääse. Silti monet tuntuvat hakkaavan päätä seinään ja uskottelevan, että kyllä se hevonen sopeutuu. Ok, hienoa jos sopeutuu, mutta mielestäni on väärin sulkea silmänsä todellisuudelta ja kipeyttää hevosta vain koska on jämähtänyt ideologiaan, jonka mukaan se voi elää hevosena ainoastaan tavalla, jolla valtaosa sen lajitovereista on onnellisia.

Periksiantamaton mustavalkoisuus on yksi hevosmaailman pelottavimmista piirteistä. Uskotaan vain siihen mihin halutaan uskoa ja ollaan niin ylpeitä, ettei suostuta nöyrtymään millään. Itse voin ihan rehellisesti sanoa, että Nuutin muutto ja arki uudella tallilla on avannut silmiäni valtavasti. Se ei tarkoita sitä, ettäkö nyt pitäisin kaikkea entisessä elämässämme huonona ja vääränä, vaan ymmärrän todella miten erilaiset ratkaisut vaikuttavat vaikka sun mihin. Nuutti on siitä helppo hevonen, että se on tyytyväinen hyvin vähään ja sopeutuu kaikkeen. Puolipäivätarhaus yksin ei koskaan ollut varsinainen ongelma muun kuin oman mielenrauhani kannalta. Yritin aina järjestää ruokailut, liikutukset (useimmiten 2 x päivässä) ja "lisätarhailun" (= jos oli vapaita tarhoja, hoitaja/minä veimme Nuutin ulos muutamaksi tunniksi normaalin vuoron lisäksi) niin ettei hevonen seiso tyhjänpanttina juurikaan muulloin kuin ilta- ja aamuruokinnan välisenä aikana. Tämä edellytti melkoista sumplimista eikä kuvio aina toteutunut, mutta parhaani tein. Kesät olivat ihanaa aikaa, kun Nuutti pääsi muutamaksi kuukaudeksi laitumelle suureen, monen vuoden ajalta tuttuun laumaan ja elämä saattoi taas hetken aikaa olla helppoa. Toki silloin tällöin sattui irtokenkiä, maha levisi lähes muodottomaksi (no ei kai sentään...) ja eläinlääkäriäkin jouduttiin vaivaamaan kohtalaisen usein, mutta loppuviimein kaikki tuntuu suorastaan mitättömältä kun muistaa vain sen suunnattoman onnellisuuden, mikä pienen eläimen katseesta paistoi.

Nuutti on uudessa kodissa asettunut porukkaan paremmin kuin hyvin. Tässä laumassa se ei ole pomo, joten olemus on ollut aavistuksen aiempaa "hiljaisempi", mutta tyttöystävänsä kanssa se kinastelee tottuneesti kuin vanha aviopari konsanaan. Nuutissa on hienoa juuri se, että se asettuu laumaan kuin laumaan ja osaa ottaa paikkansa joko kapteenina tai perämiehenä ilman sen suurempaa dramatiikkaa. Kaikki käy, kunhan on ruokaa ja rapsuttelukaveri tarvittaessa. Vaikka ikävä entiseen toisinaan nostaa päätään, olen todella tyytyväinen siihen, että päätin hieman laskea ohjaksista ja antaa Nuutille erilaisen elämän osana pienen maalaistallin iloista hevoskatrasta. Tämä on tehnyt sen psyykkeelle erittäin hyvää. Virtaa löytyy ihan ymmärrettävistä syistä melko lailla, mutta ilme on silti jollakin tapaa tavattoman levollinen. Alkuaikojen kaveririippuvuus on hellittänyt, tallissa seistään siivosti meuhkaamatta eikä Nuudeli maastolenkeilläkään ole hermostunut edes toisen kotiin päin menevän hevosen kohtaamisesta. Ja se on aika hyvin se! Vielä muutama vuosi sitten nämä tilanteet olivat suunnilleen maailmanloppu.

Niin ne ajat muuttuvat, mutta onneksi tietyt asiat pysyvät vuodesta toiseen. Näistä mainittakoon esimerkiksi Nuudelin komeat pukkiloikat. Suurella laitumella riittää lääniä missä vaeltaa sekä spurttailla, ja voi sitä riemua kun hippaleikistä innostuvat myös naapurilaitumen russit! Kyllä elämäniloinen hevonen on kaunis näky... ♥

"Joo mikäs mulla täällä ollessa ku on seisova pöytä ja kaikkee."

Tarhaavatko teidän hevosenne yksin, kaksin vaiko kenties suuremmassa laumassa? Miten olette päätyneet juuri kyseiseen ratkaisuun?