Kuinka voisi muka hetki seuraava ehjän rikkoa, meidät tuhota

Ulkona paistaa aurinko, mutta mieli on täynnä tummia pilviä. Kuluneet päivät ovat menneet kuin sumussa. Ajatus harhailee ja kirjoittaminen on vaikeampaa kuin pitkiin aikoihin. Sanottavaa olisi, paljonkin, mutta lauseiden muodostaminen ei vain ota onnistuakseen. Tuntuu niin pahalta. Taas  kerran meillä oli pienen hetken kaikki se, mistä vielä muutama kuukausi sitten saatoin vain haaveilla ja nyt... Nyt en tiedä miten ikinä selviän tulevasta.

Lienee sanomattakin selvää, että viikon takainen eläinlääkärin vierailu ei tuonut mukanaan niitä uutisia, jotka toivoin kuulevani. Että oikean takajalan patti olisi vain harmiton luuliika tai pieni pehmytkudosvamma. Mikä tahansa, paitsi se, mitä eniten pelkäsin. Maanantai-iltana epäpuhtaaksi muuttunut liike ei lupaillut hyvää ja niin inhottavalta kuin se tuntuukin, minulla on Nuutin kohdalla tapana epäilysteni kanssa osua oikeaan - tai ainakin lähelle. Eikä vikaan mennyt tälläkään kertaa.

Vaikka olin kokonaisen yön sekä valveilla että painajaisunten ankeilla mailla pyöritellyt asioita mielessäni ja varautunut huonoihin uutisiin, oli tuomio silti isku vasten kasvoja. Otj hankositeen alakiinnityskohdan laaja-alainen (n. 40%) vaurio, sisäpuolen haarassa havaittavissa selkeää harvakaikuisuutta, ulkopuolella suurempi vamma. Kurkkua kuristi. Piti kääntää katse hetkeksi pois, jotta onnistuin pitämään itseni kasassa vielä hetken. Nuutin iän sekä useita jännevammoja käsittäneen sairashistorian huomioon ottaen eläinlääkäri totesi kuntoutumisen minkäänlaiseen ratsastuskäyttöön olevan valitettavan epätodennäköistä. Sen lisäksi, että vamma yksinkertaisesti toipuu liian hitaasti eikä koskaan tule kestämään aktiivista rasitusta, ovat riskinä myös muut jalat, joissa vasenta takasta lukuun ottamatta on ollut häikkää ja jotka luonnollisesti rasittuvat enemmän kun yksi on poissa pelistä. Erityisesti pelkään ristikkäisen vasemman etusen puolesta, sillä siitä napsahti tukiside sekä pinnallinen koukistaja juurikin oikean takasen hankosidevamman seurauksena.

Kumpikin ultraäänikuva on oikeasta takasesta. Keskellä ammottavan tumman alueen kohdalla pitäisi tosiaan olla tasaista hankosidettä. Etusten kaviot eivät sitten muuten ole noin sukset miltä ne tässä kuvassa näyttävät.....

Otj on tosiaan aiheuttanut huolta ennenkin, mutta silloin vaurio oli hankositeen yläkiinnikkeissä. Tästä on aikaa melkein sen yhdeksän vuotta, sillä ontuminen alkoi vain pari kuukautta sen jälkeen kun Nuutti oli meille tullut. Talven aikana jalka operoitiin kahdesti ja saamastaan lopetustuomiosta huolimatta hevonen toipui entistä ehommaksi. Vanha vamma ei sen jälkeen ole oireillut yhden yhtä kertaa, mutta kaiken varalta eläinlääkäri ultrasi tiistaina myös hankositeen yläosan - ja totesi sen näyttävän moitteettomalta. Niin ikään oikean etujalan tilanne näytti hyvältä edelleen. Ei palpaatioarkuutta, ei harvakaikuisuutta. Ei mitään, mikä estäisi sitä kestämästä rentoa harrastehevosen elämää. Vaan eipä sitä tietoa näissä olosuhteissa juuri juhlita...

En tiedä miten on mahdollista, että vasta yli puoli vuotta sairaslomailleen hevosen jalka on tuossa kunnossa, vaikka no... voihan sitä toki arvailla. Eläinlääkärin mukaan vaurio on jänne- ja hankosidevammoille ominaiseen tapaan kehittynyt pidemmän aikaa eikä se vain yksinkertaisesti saikun aikana ole päässyt toipumaan riittävän kestäväksi. Koska Nuutti on Nuutti ja luulee olevansa kuolematon. Jo ennestään heikko rakenne luonnollisesti kestää äkillisiä ylirasitustiloja huomattavasti tavallista huonommin eikä silmin havaittavan oireilun laukaisemiseksi välttämättä vaadita kuin yksi epäonninen askel esim. ratsastuskentän uran reunaan (minkä vuoksi niitä oikeasti kannattaa vältellä...) tai tarhassa olevaan kuoppaan. Vaikka jänne tai hankoside voi napsahtaa kertaheitolla tarpeeksi voimakkaan yksittäisen ylivenytystapahtuman seurauksena, on suurin osa vammoista kuitenkin oire laajemmasta ongelmasta.

Nuutin kohdalla jänteet ja jännemäiset rakenteet (= hankoside, jossa on jänteiden sidekudosten lisäksi myös hitaita lihassoluja) ovat aina olleet sen terveyden harmaa alue. Eivät ne välttämättä - tai edes uskottavasti - synnynnäisesti ole heikot, mutta heikentyneet liian suuren kuormituksen alla. Mikään paranneltu vaurio ei kuitenkaan koskaan ole uusinut, eikä tutkimuksissa ole vuosienkaan jälkeen havaittu mahdolliseen vammaan johtavaa kulumaa. En tiedä hevosen menneisyydestä ulkomailla juuri kilpailutuloksia enempää enkä valitettavasti voi siihen vaikuttaa, mutta olen yrittänyt tehdä kaikkeni, jotta se saisi kanssani elää onnellisena ja kivuttomana, tehden asioita, joita se rakastaa. Hyppäämistä, maastoilua, keskiraveja, pukittelua... En kadu mitään, mutta silti mietin olisinko voinut olla parempi. Ylittää itseni ja tehdä vielä enemmän, vaikka syvällä sisälläni tiedän, että olen antanut Nuutille kaiken mitä annettavissa on. Olen uskonut, toivonut ja rakastanut, enemmän kuin mitään muuta. Ja jollakin tasolla tunnen, että sekin on. Uskonut, toivonut ja rakastanut. Ei ehkä täysin samalla tavalla, mutta juuri sillä oikealla. Nuutilla on ihmeellinen kyky olla läsnä ja lohduttaa. Ottaa karsinan nurkassa itkevältä tytöltä pipo päästä, viskata se seinään ja noutaa sitten takaisin vain saadakseen työntää päänsä tiukasti halaavaan syliin. En tiedä mistä ikinä löydän ystävän, joka voi täyttää edes puolet siitä aukosta, jonka Nuutti lähtiessään jättää.

Mitään ei ole vielä päätetty, ei suuntaan eikä toiseen. Olemme eläneet tuttuun tapaan päivä kerrallaan, eläinlääkärin kanssa vielä puhelimitse jutellen ja tilannetta kerraten. Onnea ovat ihmiset, jotka ymmärtävät ja tsemppaavat. Erityisen suuri kiitos kuuluu Christinalle, joka elää mukana täysillä niin ilon kuin surun hetkissä ja sanoo juuri ne oikeat sanat oikeassa paikassa. Toteaa, että mitä ikinä päätät, se on varmasti oikein. Jos kaikki tallia pitävät tekisivät työtään yhtä suurella sydämellä, olisi maailma niin paljon parempi paikka.

Vaikka tuntuu vaikealta nähdä valoa siellä, missä tie katoaa pimeyteen, haluan edes päivällä, tietoisen ajattelun aikana laittaa ahdistavat ajatukset hetkeksi taka-alalle. Aina se ei onnistu ja sitten tulee itku, mutta vatvon näitä asioita alitajuntani voimin joka yö niin paljon, että voimat tuntuvat olevan ihan finaalissa. Välillä saa antaa itselleen anteeksi ja luvan olla heikko, tunteva ihminen. Edessä on pitkä kesä, jonka toivoisin saavani viettää Nuutin kanssa. Se pääsisi suurelle laitumelle pitämään kuria pienille orinnassikoille, syömään itsensä valaaksi ja nauttimaan elämästä parhaimmillaan. Eihän hevonen niitä elämättä jääneitä päiviä tietenkään osaisi kaipaamaan jäädä, mutta ihmismielelle on helpompaa kun voi ajatella, että no antaa sen nyt vielä hetken olla onnellinen. Sillä sitä Nuutti todella on, uskon siihen täysin. Olen kuitenkin varautunut siihen, että jos jotakin yllättävää tapahtuu ja hevosen tila radikaalisti muuttuu, pitää päätöksiä tehdä aiemmin. En ikinä antaisi parhaan ystäväni kärsiä. Eläinlääkärin mukaan se kuitenkin tällä hetkellä on niin kivuton, että elämä pihakoristeena tai seurahevosena voisi antaa sille vielä vuosia. En vain tiedä, voinko lopullisesti rajoittaa sen elämää niin paljon vain koska pelkään päästää irti. En tiedä onko se reilua - meitä kumpaakaan kohtaan. Jos syksyyn asti päästään, niin jalka ultrataan kyllä, mutta mikäli ennuste mahdollisesta eteenpäin otetusta askeleesta huolimatta pysyy samana, on edessä todennäköisesti se kaikista vaikein.

Onneksi kultaiset muistot säilyvät ikuisesti, eikä niitä voi kukaan koskaan viedä pois.