Vuosi 2016 puhelinkuvissa, osa 1

Viime vuosi oli blogin osalta hiljainen, mutta elämä sen takana luonnollisesti rullasi eteenpäin siinä missä aina ennenkin. Kamera kulki mukana verrattain vähän, mutta puhelimen muistiin tallentui hetkiä senkin edestä. Sain vuoden alussa työsuhde-etuna uuden luurin (iPhone 6) ja niin paljon kuin näitä omenoita moititaankin niin kyllä vain olen ollut tyytyväinen! Omani on uinut kerran vessanpöntössä, kerran tallin lavuaarissa ja lennellyt maahan kymmeniä kertoja, mutta edelleen toimii moitteetta. Näyttö toki on palasina, mutta sen saa vaihdettua.

Viime vuoden puhelinkuvakansioita selatessani tajusin arkeni tiivistyvän lähinnä kahteen asiaan: hevosiin ja ruokaan. Yritin parhaani mukaan poimia näihin postauksiin vähän muutakin, mutta varautukaa. Tässä tulee ensimmäinen puolikas!

1. Kaunis tammikuinen aamu Katajanokalla. Kävin töiden puolesta morottamassa Tax Freen porukkaa Mariellalla tai Gabriellalla ja oli pakko hetkeksi pysähtyä ihailemaan maisemaa. 2. & 3. Tallinnan kaunis vanhakaupunki, jonne Noonan kanssa suuntasimme pienelle minilomalle heti uuden vuoden alkajaisiksi. 4. Samaisen toverin kanssa koiramiittinki, tortillaillallinen ja elokuvallinen hömppäkomediaa. Toimii!

1. Serkkuni ja parhaan ystäväni Anniinan sekä hänen poikaystävänsä Antin kanssa laatuaikaa hampparin äärellä. #kolmaspyörä 2. Stairway to Finkino. Käytiin kattomassa The Revenant, oli kova! 3. Parkkihallikammoisen (jollainen en siis onneksi ole) painajainen: Sello keskellä yötä. Missäköhän se auto olikaan...? 4. Nuudeli ja hänen silloinen tyttöystävänsä romanttisella päivällisellä keskellä kirkasta pakkassäätä.

1. & 2. Helmikuun lopulla piiiitkän tauon jälkeen kisahoitamassa Ypäjällä. Ensimmäinen kuva tarkkaavaisesta apukuskista menomatkalla, toinen itse pelipaikoilta. 3. Työporukan kanssa pikkujouluristeilyllä Tallinnaan (hieman myöhässä, kuten tavallista) ja paluumatkan á la carte -illallisella Viking XPRS:llä. Ensimmäistä kertaa elämässäni maistoin nieriää, joka kyllä oli ihan hyvää, mutta haisi hieman hikisille housuille. 4. Pastorissa yksillä edellä mainitsemani pikkujouluristeilyn jälkeen. Ehkä parhaat juomat ikinä!!!

1. Kauniina maaliskuisena päivänä piristämässä syöpää vastaan kamppailevaa mummia. Serkusten kesken kyhättiin oikein viiden ruokalajin lounas alkupala-susheineen päivineen. Nam! 2. Työskentelen viisi päivää viikossa sukkien parissa, mutta tämä ongelma ilmeisesti on ja pysyy: kahta samaa on aamun kiireessä liki mahdotonta löytää. 3. Hämeen Linnassa yöllisellä seikkailulla Siirin ja Anun kanssa. Nähtiin kummituksia. 4. Ei niin gourmet, mutta yksi parhaista aamu-, väli- ja iltapaloista.

1. Vauvanaamainen Nuudeli kävelylenkillä keskellä keväistä peltoa. 2. Ymmin ja Lilyn (Ymmin mamma) kanssa metsässä. Etualalla Lily, joka kuumeisesti odottaa siskolta herkkupalaa poseerattuaan kameralle n. 0,2 sekunnin ajan. 3. Tampereen hevosmessuilla huhtikuussa. Unohdin kameran kotiin, joten tämä on yksi harvoista päivän aikana räpsimistäni otoksista. 4. Yritin ottaa rakastavaisista söpöä kuvaa, mutta Nuutti tyypilliseen tapaansa oli... no... ihan normaali.

1. Ymmi pikku takkutukka vielä melkein näyttelyturkissa. 2. Tässä vaiheessa vuosi yhteiseloa Kian kanssa. Helppoa ei ole aina ollut, mutta kyllä me useimmiten melko lailla sovussa päästään paikasta A paikkaan B. 3. Kiitos Hööksin kisakaapin, siskoni näytti hetken kauniimmalta kuin koskaan. 4. Pörrömammutin kanssa pienellä hölkällä.

1. Siskon kanssa maastossa kera papparaisten. Toinen oli kiltti, toinen luuli olevansa aikapommi. 2. Vanhojen tallikavereiden Sofian ja Jessican kanssa kauhuelokuvailtaa, valintanamme Hush. Oli muuten aika karmiva! Suosittelen katsomaan erityisesti mikäli olet yksin kotona ja mielit menettää yöunesi. 3. Turussa istumassa tyttöporukalla iltaa ja heti alkajaisiksi sotkemassa, tottakai. En enää muista kuka oli syyllinen, mutta minä se en ainakaan ollut. 4. Samalla reissulla pääsin kokeilemaan Henun ihkua Latukkaa! Heti kun saan sen lottovoiton, ostan hänet itselleni... ♥

1. Nuutti näytti kai lintujen mielestä vessalta. 2. Vaaleanpunaisia pilviä Helsingin yllä huhtikuun lopulla. 3. Värisuora kentällä nauttimassa kevätauringon lämmöstä. 4. Se ratsastuskerta, jolloin tajusin, että kaikki ei ole hyvin.

1. Ritu mietteliäänä, se odotteli tuolloin vauvoja saapuvaksi hetkenä minä hyvänsä. 2. & 3. Se päivä, jolloin kuulin, että Nuutti ei välttämättä koskaan tule toipumaan. 4. Seuraavana taas pääsin todistamaan syntymän ihmettä kun tämä pieni rotta (= puudeli) tupsahti maailmaan. Olikin ainoa Ritun masussa ollut kaveri, ja melkoinen köriläs!

1. Kisahoitajan hommissa jälleen! 2. Vanhoja laatikoita penkoessa laskin ruusukkeeni. En enää muista paljonko niitä oli, mutta tässä suurimmaksi osaksi Nuutin kanssa ansaittuja. Voi noita aikoja... ♥ 3. Ehkä parhaita muroja ikinä: Pirkan suklaataskut. Jos ette ole maistaneet niin kannattaa! 4. Ei, en ottanut kyytiini sarjamurhaajaa, vaan ainoastaan kasvonaamiosta nauttivan serkkuni. Hän ei puhelimitse osannut neuvoa minua uuden kotinsa parkkiin niin tuli näyttämään tietä.

1. Vapun naamiaiskekkerit ja maskeeraukset redi! Olin lepardi. 2. Anniinan naminami smurffibooli. 3. Koristelut on top! Itse juhlistuksista ei sitten juuri julkaisukelpoista materiaalia olekaan. 4. Yöllä vielä pakolliset pitsat naamaan ennen nukkumaanmenoa.

1. Seuraavan aamun olotila oli lievästi väsynyt, mutta muuten varsin mukava. Sen siitä saa kun osaa ottaa kohtuudella! 2. Tulin edellispäivän pukukilpailussa kakkoseksi joten voitin vauvapullon Baileysin kermalikööriä. 3. Jääkiekon maailmanmestaruudet! Yksi niistä tapahtumista, jotka on aivan pakko seurata alusta loppuun. 4. Kyllä jokaisella työpaikalla pitäisi olla tällainen välipalakulho, vai mitä?

1. Sushi in the making! Lemppariruoka. 2. Ja kattaus valmiina, mmm! 3. Piknikillä Anniinan ja Antin kanssa toukokuun kuumassa iltapäivässä. Kolmantena pyöränä jälleen. 4. Samana iltana vähän kasvohoitoa merilevänaamioilla. Näiden jälkeen on aina ihan uudestisyntynyt olo!

1. Omenapuun varjossa vanhan kodin pihalla. Tuolloin elämä vielä eteni aika lailla tutuissa uomissaan. 2. Ymmin kanssa lenkillä ja hetki vapaudessa pellolla. 3. "Mami anna nami." 4. Kesän ensimmäiset grilliherkut puoliksi raadeltuina.

1. Yksi elämäni hienoimmista hetkistä kun kynsilakkoja pois raaputellessani kyhäsin täysin vahingossa itselleni sormen koristeeksi pikkuruisen Suomen. 2. Ymmi viimein kotitrimmissä ja hienossa polkkatukassa. Minun lakas linsessa ♥ 3. Vähän tikanheittokisaa kesken työpäivän. Pomo voitti, pah! 4. Perus tarjoilut meidän officella.

1. & 2. Toukokuuta edelleen. Ja ihan mielettöminä helteitä. Koiratkin nauttivat täysin siemauksin. 3. Maailman onnellisin laiduneläin ♥ 4. Rico iso lötköpoika reilun kuukauden vanhana.

1. "Tässä minä äsken pötköttelin." 2. Zaffe-raukka ilmeisesti kauhistui meikäläisen hurjaa lippalakkia kun karsinaan mennessäni puhahti ja siirtyi takaseinälle. Ihan en ehtinyt saamaan kuvaan sen hölmistynyttä vilkuilua. 3. Seuraamassa siskon ja hänen silloisen vakkariheppansa Apollon tuntia entisellä kotitallillamme. Tuonne on kyllä välillä iso ikävä. 4. Hevosenelämää parhaimmillaan.

1. Varastossa täysi kuhina ja muuuutama lava. Mietin vain, että näistähän saisi rakennettua vaikka kokonaisen tallin. 2. Kesäkuu hellii. Ei hullummat laidunmaisemat. 3. Se on kiva kun filttereillä voi tehdä itsestään ihmisen näköisen vaikka todellisuus olisi ihan toinen. 4. Kun yrität päästä kesäkuntoon, mutta Mäkki on elämä.

1. Iilareita! Nämä saapuivat parantelemaan ihottumaponeja. 2. Työkone päivitti omin neuvoin Windows 10:een, suututti!!! 3. Työpuudeli Ymmi varastolla hommissa. Nökötti tosin lähes kaiken aikaa tuossa säkkituolissa - kuten työnjohtajan toki kuuluukin. 4. Vihdoin viimein: elämäni ensimmäinen (eikä taatusti viimeinen) tatuointi. Kliseinen, mutta merkitsee niin paljon... ♥

1. Mökillä jalkapallon EM-kisoja, kannatti taas seurata... Ehkä se Espanja vielä joku kaunis päivä taas nousee. 2. Mummin ja vaarin apuna halkoja pinoamassa. Real life Tetris. 3. Riilahti ♥ Heitin Jonnan ja Kukan sinne leirille ja jäin hetkeksi ihailemaan maisemia. Niin monet ihanat hetket niissäkin vietetty, voi että! 4. Piknikristeilyllä Turusta Maarianhaminaan ja sieltä takaisin Turkuun, töissä tottakai, heh...

1. Juhannuksen vietossa Puumalassa. Kuvassa Miikka ja hänen lempityttönsä Venla. 2. Samalla reissulla nähtiin myös iki-ihana Ellinoora! Tai no, ainakin kuultiin. 3. Seuraavana päivänä käytiin hirrrrrmu korkealla sillalla katselemassa maisemia. Kaunista oli. 4. Paluumatkalla.

Siinä kuvat keskikesään saakka, loput ilmestyvät varmaankin ensi viikolla.

Mitä piditte? Jaksaako näitä katsella?

Pienin, suurin askelin

Viime lauantaina aurinko sekä muutaman asteen pikkupakkanen saivat nollakelien kourissa riutuneen maiseman kukoistamaan. Kukan kanssa päätimme yhteistuumin ohjata uljaat ratsumme kentälle, mutta hauskuus loppui lyhyeen kun huomasimme kevyen pakkaslumen alla piileskelleen möhjön muodostavan tilsaa Pandoran kengällisiin kavioihin. Jouduimme siis siirtymään maneesiin - ja Nuutin kanssa hyvin pikaisesti edelleen takaisin pihan puolelle. Sisätiloissa oli meneillään estetreenit ja vanhan konkarin antennit nousivat salamana pystyyn. Se värähti aina kun joku ponnisti hyppyyn, suusta rupesi valumaan kuolaa kuin Niagarasta konsanaan ja silmissä kiilui tuttu vekkuli-ilme: "kohta mä riemastun". Katselin vähän seuranamme olleita ratsukoita, totesin, että ne muutamien räjähdysalttiimpien selässä istuvat tuskin arvostaisivat Nuutin pomppupalloilua - saatika irrallaan kiitävää karvalanttua - ja tuumasin, että parempi poistua paikalta vähin äänin kun homma vielä on lapikkaassa.

Ulkona oli ihanan rauhallista. Hetken ympärilleen kuikuiltuaan Nuutti asettui kuulolle ja pääsin työstämään sen kanssa hyviä siirtymisiä käynnin ja ravin välillä. Keskellä kenttää pohja oli sopivan pehmeä, muttei paakkuuntunut paljaaseen kavioon ja heppanen liikkui mukavan letkeästi. Vähän takapäätä heräteltyäni otin sitä jälleen vähän pienempään raviin takaosansa päälle, mutta en tyytynytkään ihan siihen, että liike pysyy elossa vaan rohkaisin hevosta ponnistamaan ylös vielä hieman vahvemmin. Seuraavalla kerralla pitää ottaa raippa mukaan niin takajalkojen aktivointi ei syö tehoa istunnasta, kun alkutekijöissähän tässä minkään vakavastiotettavan passagenpoikasen suhteen ollaan. Nuutilta uupuu vielä lihaksia ja kantovoimaa, joten ihan muutaman onnistuneen, leijuvamman askeleen jälkeen lopetin ja kiittelin sitä niin vuolaasti, että se tuntui suorastaan pakahtuvan. Ja ettei vanha koira hevonen muka opi uusia temppuja? Pah, älkää puhuko puppua!

Olen aina välillä hieman haikeana katsellut kisakaapin perällä roikkuvia kankisuitsia ja miettinyt, että ehkä vielä joskus. Ehkä vielä joskus me päästään jatkamaan siitä mihin jäätiin. Tiedän, että aikaa on kulunut ja kuluu koko ajan emmekä ole enää nuoria, mutta ei kai unelmointi silti väärin ole. Pitää vain muistaa ottaa ilo irti näistä hetkistä, joissa yhä piilee mahdollisuuksia, ja katsoa minne polku johtaa. Toisinaan elämä yllättää avaamalla ovia, joiden uskoi sulkeutuneen ikuisiksi ajoiksi.

Niin hieno lettipää ♥

Kuvasta kiitokset Jonnalle!

Oletteko te pidemmän tauon jälkeen löytäneet hevosistanne nappuloita, joiden olemassaolosta ette olleet edes tienneet?

Pikku-Pimu

Viime viikonloppuna pääsin tutustumaan Nuutin kanssa samalla tallilla asustelevaan kauniiseen pikkutamma Pimuun. Se toimii opetushevosena ratsastuskoulun tunneilla ja ilmeisesti jakaa mielipiteitä hyvinkin vahvasti - toiset pitävät todella kovasti, toiset mieluummin jättävät välistä, mutta yhtä kaikki, kiltti se on. Karsinassa vähän hapannaamastelija, mutta satulaan voi lykätä kenet vain.

Kaunis kuin karkki ♥

Tavalliselta liikkumistyyliltään Pimu on melko omalaatuinen. Sanotaanko näin, että se on oppinut "tekemään hommia" erittäin taloudellisesti, itseään väsyttämättä, eivätkä takajalat lähtökohtaisesti juuri polje alle vaan liikkuvat lähinnä ylös-alas. Juuri sen verran, mitä on tarvis. Tyhmä paljon työtä tekee, viisas pääsee vähemmällä... ;) Selkään tämä heijastuu varsin pomputtavina ja etenkin alas istumisen kannalta epämiellyttävinä askeleina, mikä osaltaan johtaa siihen, että suurin osa ratsastajista käy jarruttelemaan jo valmiiksi pohkeen takana olevaa hevosta vaikka sitä nimenomaan pitäisi ratsastaa enemmän eteen kohti laajempaa liikettä ja tasaista tuntumaa. Himmailu (etenkin käden kautta) johtaa ainoastaan siihen, että selkä tippuu entistä alemmas ja pää nousee taivaisiin. Vastahankaisesti liikkuva hevonen mielletään usein laiskaksi ja sitä käydään tiedostamattaan kuurouttamaan pohkeelle, vaikka todellisuudessa toista ei yksinkertaisesti päästetä etenemään.

Hevoselle pitää aina pyrkiä tarjoamaan tasainen tuntuma, mutta ennen kun voi niin sanotusti ruveta ratsastamaan suuta (= pyöreämpää niskaa), on hevonen saatava liikkumaan takaa eteen koko kroppansa läpi niin, että se "suun ratsastaminen" on lopulta käytännössä vain korkeintaan pientä pehmittelyä sekä hiuksenhienoja puolipidätteitä. Yhtäkään hevosta ei voi edestä runnoa peräänantoon jos moottori ei kunnolla surraa. Koska koko peräänantoahan ei ole olemassakaan mikäli hevonen ei rehellisesti ole pohkeen ja ohjan välissä. Kaikki mitä muussa tapauksessa voimme saavuttaa, on korkeintaan kaula kaarella liikkuva hevonen - joka voi muuten luistaa hommista ihan siinä missä se pää korkeuksissa liikkuvakin.

Käynnissä aloittaessani yritin ratsastaa Pimua vähän nopeammaksi pohkeelle. Se tallusteli melko verkkaisesti ja lähti pysähdyksistä liikkeelle kuin testaten kuinka pitkälle voi kipata ennen kuin on pakko liikuttaa jalkojaan. Totesin vain, että ehei, ei käy ja muistutin mieleeni kielikuvan hevosesta potkukelkkana. Se on varmasti monille tuttu. Eli kun työnnät kelkkaan vauhtia (= pyydät hevosta pohkeella eteen) anna sen liukua kunnes vauhti jälleen käy hidastumaan ja työnnä uudemman kerran vasta sitten. Pidin siis huolen, että kun käsken etenemään, haluan reaktion, mutta sen saatuani kiitän ja istun hiljaa kunnes tulee tarve uudelle sysäykselle. Jatkuva, tehoton pumppaus tekee hitaasta hevosesta vain entistä hitaamman ja se niin sanotusti turtuu, koska ei enää ymmärrä miten tai miksi sen pitäisi reagoida kun paine ei koskaan lakkaa.

Ravissa ja laukassa ajatuksena tietenkin aivan sama. Hevosen vatsaa voi joka askeleella kuvitella nostavansa kohti selkää, mutta se ei saa tarkoittaa muuta kuin lähellä olevaa alapohjetta, joka niin sanotusti pitää paketin kasassa ja kantaa hevosta jos se ei ihan vielä ole täysin samoilla kartoilla. Viittäsataa kiloa ei kukaan hartiavoimin kannattele, joten kädellä sitä ei voi makuuttaa vaikka hevonen kuinka niin toivoisikin. Tämä ihan yleisenä kommenttina, sillä Pimu tosiaan on aivan toisesta ääripäästä ja liikkuu huomattavasti mieluummin pää pystyssä, poissa tuntumalta. Se ei kuitenkaan ole millään tapaa hankala edestä, päinvastoin. Hyvinkin hyväsuinen hevonen siinä missä suurin osa kaikista muistakin.

Ensimmäisessä kuvassa takajalat vielä tallissa, lopuissa vähän paremmin mukana.

Ja allekirjoittaneen naama joka kuvassa keskittyneesti kurtussa..... Vakavaa puuhaa tämä.

Hetkittäin saimme ravissa aikaiseksi ihan mukavaa pätkää, jolloin Pimu liikkui mielellään eteen hyvällä, tasaisella tuntumalla enkä itsekään jokaisella askeleella lentänyt kolme metriä irti satulasta. Liikkeeseen tuli letkeyttä ja voimaa. Pitkä tiehän tuosta vielä rehelliseen peräänantoon on, mutta kyllä sitä oikeilla suunnilla käytiin. Laukassa nämä askeleet olivat vähän harvemmassa. Tamma mieluusti joko laukkaisi täyttä häkää ympäri maneesia tai vaihtoehtoisesti jäisi liiaksi aloilleen ja sain tehdä melkoisen määrän ympyröitä, jotta onnistuin houkuttelemaan sen istunnan alle, ajattelemaan pohkeesta eteen ja tulemaan vielä kaiken päälle vakaan ulkotuen ja vahvan sisäjalan kautta haluamaani asetukseen sekä taivutukseen. Oma kunto meinasi loppua ihan kesken kaiken, mutta muutamien laukka-käynti-laukka siirtymisten jälkeen rupesin havaitsemaan sitä herkkyyttä, mitä tavoittelinkin. Lopuksi painelimme vielä muutaman kerran pieneksi kevennykseksi pituushalkaisijalla olleet ravipuomit, sillä esteissä Pimu on haka ja niistä se pitää. Kiitokseksi kovasta panostuksesta se innokkaasta olemuksestaan päätellen sai varsin mieleisen palkinnon.

Erilaisia hevosia on aina kiva päästä ratsastamaan ja mielelläni kipuaisin Pimunkin selkään joskus ihan uudemman kerran. Hyvin sympaattinen tapaus, joka tosiaan on roolinsa veroisesti opetushevonen parhaasta päästä. Mitään ei tipu ilmaiseksi, mutta kun oikein pyytää, on lopputulemana oikeinkin mukavaa liikettä. Moni hevonen pystyy vaikka ja mihin kun niitä vähän rohkaisee ja vakuuttaa: "hei, kyllä sinä osaat", eikä unohda kiittää kun ne tekevät oikein. Välillä jossakin onnistuessaan niiden melkein kuulee vastaavan, että no niinpä muuten totta vie osaankin, ja sen kautta saavutettu molemminpuolinen tyytyväisyys on voima, joka kantaa uskomattoman pitkälle.

Pimatsu intsinä: "no nyt päästiin asiaan!".

Kaikista kuvista kiitokset jälleen Kukalle!

Oletteko te viime aikoina saaneet uusia heppatuttavia?

Vapaa(sti pöllittävä) heinä

Nuutilla ja sen kolmella tarhanaapurilla on aamusta iltaan mahdollisuus oman mielensä mukaan ruokailla samalla paalilla keskenään. Tai ainakin oli, kunnes herra heinäpaalin valtias sitten keksi ottaa oikeudekseen omia kaiken itselleen. Ei ole yksi eikä kaksikaan kertaa kun joku on tallille tullessaan huomannut otuksen seisovan lähestulkoon vuoren korkuisessa heinäkasassa samalla kun kaverit närkästyneenä katsovat vieressä, että hei tollo, se oli tarkoitettu yhteiseksi... Viimeisimpänä tempauksenaan se päätti kiskoa tarhaansa koko paalin muoveineen päivineen ja tallinomistaja oli saanut huhkia hiki hatussa saadakseen mötikän takaisin paikoilleen.

"Joo no minä hiki hatussa punnersin sitä sieltä varmaan kolme tuntia!"

"Kyllä nää nuoret pärjää ilmankin."

"Vaikka siis enhän minäkään vanha ole!"

"Tää vaan on semmonen juttu, että nopeet syö, hitaat ei, ja jokainen pitää huolen itsestään! Suomi on vapaa maa ja kyllä vapaata heinää saa vapaasti ottaa kuka ensimmäisenä ehtii, senhän sanoo jo järkikin!"

Voi Nuutti, meillä taitaa olla hieman eriävä käsitys vapaasta heinästä. Tekisi mieli vähän koputella korvien väliin, että hei, tajuatkos, vapaa heinä tarkoittaa sitä, että sitä on tarjolla jatkuvasti ja kun edellinen paali loppuu, tilalle tuodaan uusi. Niin yksinkertaista! Ei sitä tarvitse jemmailla pahan päivän varalle tai mättää naamaansa kuin Raxin buffetissa konsanaan, sen kun mutustelee huoletta vain - kyllä siitä riittää!

Juuri kavereiden kesken laskeskelimme paljonko yhden heistä hevonen syö heinää ja lopputulemana oli noin 110 kiloa yhdeksässä päivässä, eli reilut 12 kg/pv. Vitsailin, että Nuutti syö varmaan 110 kg päivässä, vaikka ei se oikeastaan edes ole järin ahmatti. Kyllä se ruuasta tykkää ja reippaasti syö mitä eteen kantaa, mutta ei se mikään punkeroinen ole silti. Kaikeksi onneksi Nuudeli on - edelleen - melko touhukas tyyppi ja liikuskelee yleensä suhteellisen runsaasti myös yksin tarhatessaan (mitä lie maleksiessaan etsiskelee...), minkä ansiosta se ei pääse leviämään käsiin vaikka ratsain suoritettu liikutus vielä kevyttä - joskin mahdollisimman runsasta - onkin. Kunhan kelit taas sallivat, ajattelin ottaa Jennin kanssa uudelleen puheeksi meidän hieman kesken jääneen tarhakaverihankkeemme, koska kyllähän se oma toveri tekisi tilanteesta vielä kaksin verroin mahtavamman. Jäätikkökelien aikana emme edes harkinneet yhteenlaittoa, sillä pohjan pitää tietenkin olla sellainen, että siinä uskaltaa kengätönkin ilakoida.

Heinä-asiaan palatakseni sanon vielä sen verran, että olen todella iloinen vapaan heinän mahdollisuudesta - sekä siitä, että se tallin puolesta tarjotaan, kuin myös siitä, että se Nuutille sopii. Kuten kaikki varmasti tietävät, heinä on koko ruokinnan perusta ja riittävä korsirehun saanti hevosen vatsan toiminnan kannalta ensiarvoisen tärkeää, sillä pitkät ruokintavälit altistavat mahahaavalle. Vaikka ratkaisuna niin siihen kuin usein myös esim. hevosen laihuuteen pidetään vapaata heinää, tulisi muistaa, että aina sekään ei ole avain onneen. Liian runsas, liian sokeripitoisen heinän saanti voi viedä ojasta allikkoon ja pahimmassa tapauksessa johtaa esim. kaviokuumeeseen, johon eivät yleisen harhaluulon mukaan sairastu ainoastaan ylipainoiset ponit. Lisäksi liika kuitupitoisuus heikentää muiden tärkeiden ravintoaineiden imeytymistä, mikä ei siis edesauta laihan hevosen lihomista lainkaan. Molempia ääripäitä - sekä liian vähäisestä, että liiallisesta, vääränlaisesta heinäruokinnasta johtuvaa oireilua - välttääkseen pitää siis ottaa huomioon niin itse hevonen kuin syötettävän heinän laatu. Yhtä oikeaa tapaa ei ole olemassakaan ja se mikä sopii toiselle, ei toisen kohdalla ole millään muotoa varteenotettava vaihtoehto. Aivan kuten niiiiin monessa muussakin asiassa.

Pari viikkoa sitten. Voro ylpeänä saavutuksestaan ja alla rikospaikka koko komeudessaan. Lankunkin pistäny tuosta kehikosta hajalle..... ärr. Meinasi kunto loppua kun tuupin heinää muillekin turpatovereille.

Tästäkin voisi puhua pulputtaa vaikka ikuisuuden ja jatkan mielelläni keskustelua aiheesta kommenttikentän puolella!

Millaisella heinäruokinnalla teidän hevosenne ovat? Miksi?

Voihan Nuutti sentään

Tuota noin, mistähän sitä nyt oikein aloittaisi. Viime viikko kului hyvin pitkälti töissä, sillä rästissä oli edelleen muutamia hommia joulukuulta ja ne oli pakko tämän kuun puoleen väliin mennessä saada hoidetuksi. Perjantaina 13. päivä vietimme työporukalla yhtä lailla pitämättä jääneitä pikkujouluja enkä näin ollen päässyt juhlistamaan Nuutin kanssa hänen nimipäiväänsä, mutta onnentoivotukset löysivät perille ja heppanen pääsi liikkumaan siskoni ratsastamana. Itse olin Mikkelissä vasta yöllä puoli kahden maissa, ja siihen kun lasketaan päälle vielä yöpalat ja muutama jakso Dexteriä niin... lauantaina nukutti.

Illalla suuntasin kuitenkin tallille, tietenkin. Yhtään mahdollista päivää en sen suhteen jätä käyttämättä - ihan jo pelkästään siksi, että jokaisen vapaan jälkeen Nuutti on aavistuksen tavallista työläämpi saada kuulolle. Se matoilee, kuikuilee ja kokee usein oikeudekseen päättää missä askellajissa ja vauhdissa tehtäviä suoritetaan (tai ollaan suorittamatta). Toisinaan se ei ulospäin näytä menevän juuri sen kovempaa kuin normaalistikaan, mutta tunne selkään on se, että kiinni ei saa silloin kun pyytää. Mitä tasaisempi liikutus, sitä parempi.

Siitäkin huolimatta, että Nuutti oli viikolla päässyt liikkumaan kuten toivoin ja ollut melko rauhallisen oloinen, päätti se lauantaina yllättää sellaisilla pukeilla, että oksat pois. Koko ratsastuksen ajan se oli käyttäytynyt hyvin - joskin laukassa se olisi halunnut mennä vähän kovempaa mitä annoin - ja olin jo lopettelemassa, kun hevonen tavalliseen tapaansa täysin varoittamatta sinkaisi ravista kohti kattoa. Ensin tuli pienempi loikka (joka sekin kuulemma oli aika iso) ja sen jälkeen aivan jäätävä. Muistan katsoneeni, että piru vie nyt ollaan korkealla. Maahan laskeuduttuamme kypärä valahti silmille ja tunsin kuinka hevonen kiihdytti valmiina uuteen pukkiin, mutta sainkin siinä vaiheessa kerättyä ohjaa käteen sen verran, että pääsin kääntämään sen vasemmalle kohti maneesin päätyä. Samalla vähän napautin pohkeella, että menehän siitä sitten, johon se reagoi pienellä tasajalkapompulla, mutta tuli sitten takaisin tuntumalle niin, että sain siirrettyä ravin kautta käyntiin, nostettua lipan nenän päältä ja metsästettyä jalustimet takaisin jalkaan. "Ei herranjestas mitä pukkeja!", huusi samaan aikaan maneesissa ratsastanut serkkutyttöni Juuli, ja maan tasalla kameroidensa kanssa pörränneet Kukka ja Jonna totesivat yhdessä tuumin, etteivät koskaan ole nähneet yhdenkään hevosen tekevän yhtä järjettömiä.

Kameran hidastelun johdosta jouduin turvautumaan piirtäjänlahjoihini. Tässä kuvasarja toisesta pukista, hyväksytin Kukalla ja Jonnalla. Huomatkaa etenkin Kukan pyynnöstä mukana olevat keltaiset hanskat, joita häneltä lainasin ja jotka luonnollisesti olivat selässäpysymiseni perimmäinen syy.

Ovat nuo kieltämättä kyllä aikamoisia. Paljon olen pienen elämäni aikana erilaisia hevosia ratsastanut, mutta en vielä yhtäkään, joka pukkeineen yltäisi Nuutin tasolle. Kuten eräs valmentajakin joskus sanoi: se lähtee niin valtavalla voimalla ylös, että jos siinä vaihessa ei ole tarpeeksi nopea, peli on menetetty jo ennen kuin peräpää edes nousee kohti taivasta. Tähän kun lisätään vielä mahdollinen, salamannopea uukkari, lähtee pilotti lähes poikkeuksetta satulasta kuin talkkari jäiseltä peltikatolta.

Näillä näkymin keväästä on tulossa mielenkiintoinen. 20 vuotta ikämittarissa eikä näytä vanheneminen tai ainakaan viisastuminen olevan Nuutin juttu edelleenkään. Pitää kuitenkin olla iloinen siitä, että se yhä on noin vetreä ja lennokas, sillä menneiltä vuosilta olen oppinut, että mikäli siltä ei aina säännöllisen epäsäännöllisesti jonkinlaista pomppua irtoa, jokin on vialla. Onneksi tällä hetkellä kaikki näyttää hyvältä (kop, kop, kop...) ja niin pukeissa kuin liikkeissä noin muutenkin on voimaa sekä keveyttä. Tämä paljastui erityisen hyvin, kun lauantaina Nuutin pienen shown jälkeen jatkettiin hetki hommia ja vaadin hevosta jäämään ravissa enemmän aloilleen, jolloin hieman jopa hämmästyin miten pehmeästi ja hyvässä tahdissa se jäi ottamaan astetta leijuvampia askeleita, pysyen venkoilematta juuri siinä pituudessa missä pyysinkin. Tätä menoa voimme pian ruveta tapailemaan jotakin piaffen ja passagen suuntaista - enkä edes vitsaile! Aika mahtava tunne.

Seuraavassa postauksessa sitten enemmän ihan oikeita valokuvakuvia, tästä yhdestä kiitokset Jonnalle!

Kuolaimetta

Viime viikolla pakkaset paukkuivat ennätyslukemissa ympäri Suomen ja muutamaan otteeseen mietin miksi kukaan haluaa asua täällä missä ilma sattuu naamaan. Kun elohopea killuu kolmatta kymmentä astetta miinuksen puolella ja noin kahdeksasta vaatekerroksesta huolimatta tuntee olevansa hypotermian partaalla, tulee ratsastuksestakin nautintoa aiheuttavan urheilusuorituksen sijasta tiukkaakin tiukempi selviytymiskamppailu - ainakin mikäli niitä maneesissa kaikuneita "mä oikeesti kuolen!" -huutoja on uskominen.

Silti, rakastan talvea. Parhaimmillaan se antaa meille pari kuukautta aikaa nauttia riemuista, joista ei suurin osa maapalleron ihmisistä tiedä tuon taivaallista. Viime vuoden lopulle ennen talven katoamistemppua sattui kohdalle muutama aivan ihana, hieman leudompi pakkaspäivä, jolloin tätä vuodenaikaa kaikkine rikkauksineen oli helppo pitää lahjana. Yhtenä niistä päätin pukea Nuutin kuolaimettomiin ja ohjata sen maneesin sijasta kentälle, joka laskevan auringon valossa näytti kutsuvammalta kuin koskaan. Hanki kimalteli kuin sen päälle olisi ripoteltu miljoonittain pieniä timantteja ja hetken ilmassa tuntui leijuvan puhdasta taikaa.

Niin hieno poika, että pitää aina välillä vähän rapsutella.

Emmehän me mitään ihmeitä tehneet, muutama suora sinne tänne ja lopuksi vielä pari suuuuurta puoliympyrää ravissa kumpaankin suuntaan, mutta huisin hauskaa meillä oli silti. Nuutti oli niin mahtava, että sitä on vaikea kuvailla. Siinä missä niskaan kohdistuva paine saa monet hevoset kuolaimettomilla vetämään kaulansa lankuksi ja valahtamaan etuosansa päälle, on Nuutti päinvastoin herkästi hyvinkin ryhdikäs. Ehkä tämä juontaa juurensa siihen, että kuolaimettomilla aloittaessamme annoin sen liikkua käytännössä vapain ohjin, itselleen mukavaa muotoa etsien ja vähitellen tiiviimpää tuntumaa tapaillessani etenimme hyvin pienin askelin, sillä entuudestaan tuttua puuhaa ei ilman suukapulaa liikkuminen vaikuttanut olevan. Nuutti on melko kärkäs reagoimaan tilanteissa, joissa se ei ole aivan kartalla, joten pidin tärkeänä sitä, ettei se vahingossakaan pääse ahdistumaan ja opi lukitsemaan itseään, vaan saa tutustua uuteen juttuun kaikessa rauhassa, hyvillä mielin. Ehkä menin vähän pitkän kaavan mukaan, ehkä en - ainakin minulla nyt on hevonen, jonka kanssa voin kuolaimetta painella aivan samalla tavalla kuin niiden kanssa. Ja se jos mikä on aika huippua!

Mamman rakas ♥

Kaikista postauksen kuvista jälleen kiitokset Kukalle!

Onko teillä tapana ratsastaa kuolaimettomilla?

Tere tulemast 2017

Viime vuoden kaksi viimeistä päivää menivät ratsastuksellisesti vähän niin ja näin. Eli huonosti, ihan peppulalleen, ensimmäistä kertaa sitten uuden alun. Nuutti oli levoton ja vahva, enkä saanut siihen kunnolla otetta oikein missään vaiheessa. Vähän oltiin niin sanotusti Mikkinä merihädässä. Perjantaina en ottanut laukkaa ollenkaan, sillä herra rupesi keräämään kierroksia jo ravissa ja lauantaina kun sitten päätin yrittää, tulikin ensimmäisen pitkän sivun päätteeksi joku epämääräinen pukkilähtöyritys. Rodeohepan maine saavutettu ✓, hyvä Nuutti.

"Minä villi olen!"

Vaikka todellisuushan on se, että reppanalla nyt vain on vähän liikaa virtaa. Ja kun joka paikka on ollut jäässä, ei sitä ole päässyt purkamaan edes tarhassa. Eikä liikaa saa tehdä ohjattunakaan, koska kuntoutus. Turhauttavaa. Valehtelematta teki lauantaina mieli heittäytyä itkemään kun puolitoista tuntia väännettyäni ja käännettyäni alla oli edelleen se samainen dynamiittipötkö, joka vain odotti mahdollista virheliikettä tai ulkoista ärsykettä syttyäkseen ja lennättääkseen meikäläisen maneesin kattoparruihin. Tämä toipilasaika osaa välillä olla tosi veemäistä.

Sunnuntaina, vuoden ensimmäisenä päivänä pilvet kuitenkin väistyivät ja Nuutti oli taas täyttä pumpulia. Ehkä ne kaksi päivää tiukkaa käyntityöskentelyä eivät ihan hukkaan menneetkään, vaikka siltä aluksi tuntuikin. Hevonen oli pirteä, ehkä aavistuksen malttamaton ottamaan raviin ilmaa kuten olisin halunnut, mutta silti koko ajan kuulolla. Laukkakin tuntui taas pyörivän ja pitkän sivun lopussa vähän tiiviimpi istunta riitti siirtämään menopelin käyntiin. Se oli aika mukavaa. Huomattavasti mukavampaa kuin se, että toinen juoksee pää viidentenä läpi jarrutustoiveiden vaikka ensimmäisen on aivan nätisti esittänyt jo noin 20 metriä sitten. Ja kaiken päälle vielä suuttuu kun sitä joutuukin viime kädessä ottamaan kiinni vähän kovemmin, ettei mennä nurin tai katkota jalkojamme kaarteessa. Siinä vaiheessa muistuivat kyllä elävästi mieleen kaikki ne päivät silloin tuhatkunta vuotta sitten, kun meikäläisellä ei ollut juuri minkäänlaista sananvaltaa vauhdin suhteen. Ihan sama mitä oli suussa, ihan sama kuinka kovasti kiskoin tai olin kiskomatta, voimalla en tietenkään voittanut koskaan. Jos pahainen sotanorsu hevonen ei ainoastaan kiihdyttänyt vauhtiaan, se saattoi valtavasta laukasta pysähtyä kuin seinään ja viskata pilotin tonttiin kuin märän lapasen - tai vaihtoehtoisesti kääntyä 180 astetta niin nopeasti, että tiukasta neliraajatarrautumisesta huolimatta vastaan tulivat fysiikan lait ja lopputulos oli sama kuin edellisessä. Sen jälkeen ilkiö yleensä jäi tai vähintään palasi vierelle odottamaan, että sain kerättyä luuni ja noustua selkään, ja seuraavat pari viikkoa satulan alla saattoi olla oikea enkeli. Tai sitten ei, se vähän riippui. Kaikesta mahdollisesta ja mahdottomasta.

Ilman ympärilläni olleita osaavia ammattilaisia olisin voinut olla lirissä. Ei Nuutti ikinä paha ollut, enkä koskaan ole ymmärtänyt sen niin monien mielessä otsaansa saamaa hullun leimaa, mutta kyllä sen kanssa tekemistä oli. Ja onhan sillä ratsastajan kannalta aika epämiellyttävät pukit sun muut koikkaloikat, vaikka se ei muuta kuin innostuisi vain. Niissä pysyminen on aina pieni ihme, mutta kyllä niitäkin kertoja on. Niitä kertoja, kun suunnilleen viidessä metrissä käytyään on sattunut ihan vahingossa osumaan takaisin satulaan ja siinä ollaankin sitten molemmat vähän hölmistyneinä ihmetelty, että miten ihmeessä tässä nyt näin kävi.

"Joo no kuules niitä kertoja ei kyllä ihan tosi montaa ole että äläpä yhtään leveile siellä!"

Eiköhän tämä tästä vähitellen helpota sitä mukaa kun liikuntaa saa lisätä ja lumetkin ehkä taas mahdollistavat vapaamman ulkona hillumisen. Tämän postauksen kuvat on otettu juuri ennen kelien lauhtumista ja sen jälkeen saapuneen pakkasen tuomia jäätiköitä. Nuutti nautti täysin siemauksin hetkestä nakupellenä, piehtaroi useamman kerran ja liihotteli ympäri kenttää vatsalihaksiaan esitellen. Välistä se tuli moikkaamaan ja pinkoi sitten taas päätään viskellen omille teilleen. On se hupaisa heppu, ei voi muuta sanoa ♥

"Minä teille hupaisat näytän!"

"Katsokaas tytsyt tätä sikspäkkiä!"

"Näkiköhän ne?"

"Väistä äippä! Pitää vetää masua vähän enemmän sisään seuraavalla rundilla!"

"Kyl ne hei vähän jäi kuikuilemaan et kukas hunksi täällä juoksee!"

"Mut... oho, mitäs tuolla näkyy?"

"Nehän on alieenejä!"

"Avaruusmököröllejä!!! Siellä niitä on! Yksi, viisi, hiisi... ainakin satakolmetuhatta!"

"Herra mun vereni, lisää tulloo!"

"Äh, ne olikin jotain kalkkunoita."

"Ja minähän en muutamaa ylikasvanutta undulaattia pelkää!"

"Näättekö vaikka, tytöt! Yhtään en pelkää kun täällä vaan tsillailen!"

"Jestas sentään! ÄLKÄÄ NYT HYVÄNEN AIKA SIELLÄ PUSIKOISSA SÄHLÄTKÖ SENKIN LENTOTAIDOTTOMAT HÖYHENKASAT! Eihän tästä muuten mitään tule."

Mitenkäs teidän vuotenne on startannut?