Voihan Nuutti sentään

Tuota noin, mistähän sitä nyt oikein aloittaisi. Viime viikko kului hyvin pitkälti töissä, sillä rästissä oli edelleen muutamia hommia joulukuulta ja ne oli pakko tämän kuun puoleen väliin mennessä saada hoidetuksi. Perjantaina 13. päivä vietimme työporukalla yhtä lailla pitämättä jääneitä pikkujouluja enkä näin ollen päässyt juhlistamaan Nuutin kanssa hänen nimipäiväänsä, mutta onnentoivotukset löysivät perille ja heppanen pääsi liikkumaan siskoni ratsastamana. Itse olin Mikkelissä vasta yöllä puoli kahden maissa, ja siihen kun lasketaan päälle vielä yöpalat ja muutama jakso Dexteriä niin... lauantaina nukutti.

Illalla suuntasin kuitenkin tallille, tietenkin. Yhtään mahdollista päivää en sen suhteen jätä käyttämättä - ihan jo pelkästään siksi, että jokaisen vapaan jälkeen Nuutti on aavistuksen tavallista työläämpi saada kuulolle. Se matoilee, kuikuilee ja kokee usein oikeudekseen päättää missä askellajissa ja vauhdissa tehtäviä suoritetaan (tai ollaan suorittamatta). Toisinaan se ei ulospäin näytä menevän juuri sen kovempaa kuin normaalistikaan, mutta tunne selkään on se, että kiinni ei saa silloin kun pyytää. Mitä tasaisempi liikutus, sitä parempi.

Siitäkin huolimatta, että Nuutti oli viikolla päässyt liikkumaan kuten toivoin ja ollut melko rauhallisen oloinen, päätti se lauantaina yllättää sellaisilla pukeilla, että oksat pois. Koko ratsastuksen ajan se oli käyttäytynyt hyvin - joskin laukassa se olisi halunnut mennä vähän kovempaa mitä annoin - ja olin jo lopettelemassa, kun hevonen tavalliseen tapaansa täysin varoittamatta sinkaisi ravista kohti kattoa. Ensin tuli pienempi loikka (joka sekin kuulemma oli aika iso) ja sen jälkeen aivan jäätävä. Muistan katsoneeni, että piru vie nyt ollaan korkealla. Maahan laskeuduttuamme kypärä valahti silmille ja tunsin kuinka hevonen kiihdytti valmiina uuteen pukkiin, mutta sainkin siinä vaiheessa kerättyä ohjaa käteen sen verran, että pääsin kääntämään sen vasemmalle kohti maneesin päätyä. Samalla vähän napautin pohkeella, että menehän siitä sitten, johon se reagoi pienellä tasajalkapompulla, mutta tuli sitten takaisin tuntumalle niin, että sain siirrettyä ravin kautta käyntiin, nostettua lipan nenän päältä ja metsästettyä jalustimet takaisin jalkaan. "Ei herranjestas mitä pukkeja!", huusi samaan aikaan maneesissa ratsastanut serkkutyttöni Juuli, ja maan tasalla kameroidensa kanssa pörränneet Kukka ja Jonna totesivat yhdessä tuumin, etteivät koskaan ole nähneet yhdenkään hevosen tekevän yhtä järjettömiä.

Kameran hidastelun johdosta jouduin turvautumaan piirtäjänlahjoihini. Tässä kuvasarja toisesta pukista, hyväksytin Kukalla ja Jonnalla. Huomatkaa etenkin Kukan pyynnöstä mukana olevat keltaiset hanskat, joita häneltä lainasin ja jotka luonnollisesti olivat selässäpysymiseni perimmäinen syy.

Ovat nuo kieltämättä kyllä aikamoisia. Paljon olen pienen elämäni aikana erilaisia hevosia ratsastanut, mutta en vielä yhtäkään, joka pukkeineen yltäisi Nuutin tasolle. Kuten eräs valmentajakin joskus sanoi: se lähtee niin valtavalla voimalla ylös, että jos siinä vaihessa ei ole tarpeeksi nopea, peli on menetetty jo ennen kuin peräpää edes nousee kohti taivasta. Tähän kun lisätään vielä mahdollinen, salamannopea uukkari, lähtee pilotti lähes poikkeuksetta satulasta kuin talkkari jäiseltä peltikatolta.

Näillä näkymin keväästä on tulossa mielenkiintoinen. 20 vuotta ikämittarissa eikä näytä vanheneminen tai ainakaan viisastuminen olevan Nuutin juttu edelleenkään. Pitää kuitenkin olla iloinen siitä, että se yhä on noin vetreä ja lennokas, sillä menneiltä vuosilta olen oppinut, että mikäli siltä ei aina säännöllisen epäsäännöllisesti jonkinlaista pomppua irtoa, jokin on vialla. Onneksi tällä hetkellä kaikki näyttää hyvältä (kop, kop, kop...) ja niin pukeissa kuin liikkeissä noin muutenkin on voimaa sekä keveyttä. Tämä paljastui erityisen hyvin, kun lauantaina Nuutin pienen shown jälkeen jatkettiin hetki hommia ja vaadin hevosta jäämään ravissa enemmän aloilleen, jolloin hieman jopa hämmästyin miten pehmeästi ja hyvässä tahdissa se jäi ottamaan astetta leijuvampia askeleita, pysyen venkoilematta juuri siinä pituudessa missä pyysinkin. Tätä menoa voimme pian ruveta tapailemaan jotakin piaffen ja passagen suuntaista - enkä edes vitsaile! Aika mahtava tunne.

Seuraavassa postauksessa sitten enemmän ihan oikeita valokuvakuvia, tästä yhdestä kiitokset Jonnalle!