Pienin, suurin askelin

Viime lauantaina aurinko sekä muutaman asteen pikkupakkanen saivat nollakelien kourissa riutuneen maiseman kukoistamaan. Kukan kanssa päätimme yhteistuumin ohjata uljaat ratsumme kentälle, mutta hauskuus loppui lyhyeen kun huomasimme kevyen pakkaslumen alla piileskelleen möhjön muodostavan tilsaa Pandoran kengällisiin kavioihin. Jouduimme siis siirtymään maneesiin - ja Nuutin kanssa hyvin pikaisesti edelleen takaisin pihan puolelle. Sisätiloissa oli meneillään estetreenit ja vanhan konkarin antennit nousivat salamana pystyyn. Se värähti aina kun joku ponnisti hyppyyn, suusta rupesi valumaan kuolaa kuin Niagarasta konsanaan ja silmissä kiilui tuttu vekkuli-ilme: "kohta mä riemastun". Katselin vähän seuranamme olleita ratsukoita, totesin, että ne muutamien räjähdysalttiimpien selässä istuvat tuskin arvostaisivat Nuutin pomppupalloilua - saatika irrallaan kiitävää karvalanttua - ja tuumasin, että parempi poistua paikalta vähin äänin kun homma vielä on lapikkaassa.

Ulkona oli ihanan rauhallista. Hetken ympärilleen kuikuiltuaan Nuutti asettui kuulolle ja pääsin työstämään sen kanssa hyviä siirtymisiä käynnin ja ravin välillä. Keskellä kenttää pohja oli sopivan pehmeä, muttei paakkuuntunut paljaaseen kavioon ja heppanen liikkui mukavan letkeästi. Vähän takapäätä heräteltyäni otin sitä jälleen vähän pienempään raviin takaosansa päälle, mutta en tyytynytkään ihan siihen, että liike pysyy elossa vaan rohkaisin hevosta ponnistamaan ylös vielä hieman vahvemmin. Seuraavalla kerralla pitää ottaa raippa mukaan niin takajalkojen aktivointi ei syö tehoa istunnasta, kun alkutekijöissähän tässä minkään vakavastiotettavan passagenpoikasen suhteen ollaan. Nuutilta uupuu vielä lihaksia ja kantovoimaa, joten ihan muutaman onnistuneen, leijuvamman askeleen jälkeen lopetin ja kiittelin sitä niin vuolaasti, että se tuntui suorastaan pakahtuvan. Ja ettei vanha koira hevonen muka opi uusia temppuja? Pah, älkää puhuko puppua!

Olen aina välillä hieman haikeana katsellut kisakaapin perällä roikkuvia kankisuitsia ja miettinyt, että ehkä vielä joskus. Ehkä vielä joskus me päästään jatkamaan siitä mihin jäätiin. Tiedän, että aikaa on kulunut ja kuluu koko ajan emmekä ole enää nuoria, mutta ei kai unelmointi silti väärin ole. Pitää vain muistaa ottaa ilo irti näistä hetkistä, joissa yhä piilee mahdollisuuksia, ja katsoa minne polku johtaa. Toisinaan elämä yllättää avaamalla ovia, joiden uskoi sulkeutuneen ikuisiksi ajoiksi.

Niin hieno lettipää ♥

Kuvasta kiitokset Jonnalle!

Oletteko te pidemmän tauon jälkeen löytäneet hevosistanne nappuloita, joiden olemassaolosta ette olleet edes tienneet?