Pikku-Pimu

Viime viikonloppuna pääsin tutustumaan Nuutin kanssa samalla tallilla asustelevaan kauniiseen pikkutamma Pimuun. Se toimii opetushevosena ratsastuskoulun tunneilla ja ilmeisesti jakaa mielipiteitä hyvinkin vahvasti - toiset pitävät todella kovasti, toiset mieluummin jättävät välistä, mutta yhtä kaikki, kiltti se on. Karsinassa vähän hapannaamastelija, mutta satulaan voi lykätä kenet vain.

Kaunis kuin karkki ♥

Tavalliselta liikkumistyyliltään Pimu on melko omalaatuinen. Sanotaanko näin, että se on oppinut "tekemään hommia" erittäin taloudellisesti, itseään väsyttämättä, eivätkä takajalat lähtökohtaisesti juuri polje alle vaan liikkuvat lähinnä ylös-alas. Juuri sen verran, mitä on tarvis. Tyhmä paljon työtä tekee, viisas pääsee vähemmällä... ;) Selkään tämä heijastuu varsin pomputtavina ja etenkin alas istumisen kannalta epämiellyttävinä askeleina, mikä osaltaan johtaa siihen, että suurin osa ratsastajista käy jarruttelemaan jo valmiiksi pohkeen takana olevaa hevosta vaikka sitä nimenomaan pitäisi ratsastaa enemmän eteen kohti laajempaa liikettä ja tasaista tuntumaa. Himmailu (etenkin käden kautta) johtaa ainoastaan siihen, että selkä tippuu entistä alemmas ja pää nousee taivaisiin. Vastahankaisesti liikkuva hevonen mielletään usein laiskaksi ja sitä käydään tiedostamattaan kuurouttamaan pohkeelle, vaikka todellisuudessa toista ei yksinkertaisesti päästetä etenemään.

Hevoselle pitää aina pyrkiä tarjoamaan tasainen tuntuma, mutta ennen kun voi niin sanotusti ruveta ratsastamaan suuta (= pyöreämpää niskaa), on hevonen saatava liikkumaan takaa eteen koko kroppansa läpi niin, että se "suun ratsastaminen" on lopulta käytännössä vain korkeintaan pientä pehmittelyä sekä hiuksenhienoja puolipidätteitä. Yhtäkään hevosta ei voi edestä runnoa peräänantoon jos moottori ei kunnolla surraa. Koska koko peräänantoahan ei ole olemassakaan mikäli hevonen ei rehellisesti ole pohkeen ja ohjan välissä. Kaikki mitä muussa tapauksessa voimme saavuttaa, on korkeintaan kaula kaarella liikkuva hevonen - joka voi muuten luistaa hommista ihan siinä missä se pää korkeuksissa liikkuvakin.

Käynnissä aloittaessani yritin ratsastaa Pimua vähän nopeammaksi pohkeelle. Se tallusteli melko verkkaisesti ja lähti pysähdyksistä liikkeelle kuin testaten kuinka pitkälle voi kipata ennen kuin on pakko liikuttaa jalkojaan. Totesin vain, että ehei, ei käy ja muistutin mieleeni kielikuvan hevosesta potkukelkkana. Se on varmasti monille tuttu. Eli kun työnnät kelkkaan vauhtia (= pyydät hevosta pohkeella eteen) anna sen liukua kunnes vauhti jälleen käy hidastumaan ja työnnä uudemman kerran vasta sitten. Pidin siis huolen, että kun käsken etenemään, haluan reaktion, mutta sen saatuani kiitän ja istun hiljaa kunnes tulee tarve uudelle sysäykselle. Jatkuva, tehoton pumppaus tekee hitaasta hevosesta vain entistä hitaamman ja se niin sanotusti turtuu, koska ei enää ymmärrä miten tai miksi sen pitäisi reagoida kun paine ei koskaan lakkaa.

Ravissa ja laukassa ajatuksena tietenkin aivan sama. Hevosen vatsaa voi joka askeleella kuvitella nostavansa kohti selkää, mutta se ei saa tarkoittaa muuta kuin lähellä olevaa alapohjetta, joka niin sanotusti pitää paketin kasassa ja kantaa hevosta jos se ei ihan vielä ole täysin samoilla kartoilla. Viittäsataa kiloa ei kukaan hartiavoimin kannattele, joten kädellä sitä ei voi makuuttaa vaikka hevonen kuinka niin toivoisikin. Tämä ihan yleisenä kommenttina, sillä Pimu tosiaan on aivan toisesta ääripäästä ja liikkuu huomattavasti mieluummin pää pystyssä, poissa tuntumalta. Se ei kuitenkaan ole millään tapaa hankala edestä, päinvastoin. Hyvinkin hyväsuinen hevonen siinä missä suurin osa kaikista muistakin.

Ensimmäisessä kuvassa takajalat vielä tallissa, lopuissa vähän paremmin mukana.

Ja allekirjoittaneen naama joka kuvassa keskittyneesti kurtussa..... Vakavaa puuhaa tämä.

Hetkittäin saimme ravissa aikaiseksi ihan mukavaa pätkää, jolloin Pimu liikkui mielellään eteen hyvällä, tasaisella tuntumalla enkä itsekään jokaisella askeleella lentänyt kolme metriä irti satulasta. Liikkeeseen tuli letkeyttä ja voimaa. Pitkä tiehän tuosta vielä rehelliseen peräänantoon on, mutta kyllä sitä oikeilla suunnilla käytiin. Laukassa nämä askeleet olivat vähän harvemmassa. Tamma mieluusti joko laukkaisi täyttä häkää ympäri maneesia tai vaihtoehtoisesti jäisi liiaksi aloilleen ja sain tehdä melkoisen määrän ympyröitä, jotta onnistuin houkuttelemaan sen istunnan alle, ajattelemaan pohkeesta eteen ja tulemaan vielä kaiken päälle vakaan ulkotuen ja vahvan sisäjalan kautta haluamaani asetukseen sekä taivutukseen. Oma kunto meinasi loppua ihan kesken kaiken, mutta muutamien laukka-käynti-laukka siirtymisten jälkeen rupesin havaitsemaan sitä herkkyyttä, mitä tavoittelinkin. Lopuksi painelimme vielä muutaman kerran pieneksi kevennykseksi pituushalkaisijalla olleet ravipuomit, sillä esteissä Pimu on haka ja niistä se pitää. Kiitokseksi kovasta panostuksesta se innokkaasta olemuksestaan päätellen sai varsin mieleisen palkinnon.

Erilaisia hevosia on aina kiva päästä ratsastamaan ja mielelläni kipuaisin Pimunkin selkään joskus ihan uudemman kerran. Hyvin sympaattinen tapaus, joka tosiaan on roolinsa veroisesti opetushevonen parhaasta päästä. Mitään ei tipu ilmaiseksi, mutta kun oikein pyytää, on lopputulemana oikeinkin mukavaa liikettä. Moni hevonen pystyy vaikka ja mihin kun niitä vähän rohkaisee ja vakuuttaa: "hei, kyllä sinä osaat", eikä unohda kiittää kun ne tekevät oikein. Välillä jossakin onnistuessaan niiden melkein kuulee vastaavan, että no niinpä muuten totta vie osaankin, ja sen kautta saavutettu molemminpuolinen tyytyväisyys on voima, joka kantaa uskomattoman pitkälle.

Pimatsu intsinä: "no nyt päästiin asiaan!".

Kaikista kuvista kiitokset jälleen Kukalle!

Oletteko te viime aikoina saaneet uusia heppatuttavia?