Vauvakuumetta

Kesä on tuloillaan ja laitumella loikkivat pitkäkoipiset pikkuhevoset. Kamala heppavauvakuume. Se pomppaa vuosi vuodelta pintaan entistä vahvemmin ja mä pelkään etten osaa sitä kohta enää hillitä. Meidän tallilla on tällä hetkellä tietääkseni neljä heppavauvaa, ja joka päivä olen niiden laidunleikkejä lähes tippa linssissä katsellut. Mä tahdon oman heppavauvan... !

Varsan ostaminen (teettämisestä puhumattakaan...) on aina vähän arpapeliä, mutta kohtaloon uskovana elämä on aika helppoa... ;) Mitä sitä turhaan murehtimaan, tapahtuu se mikä on tarkoitettu tapahtuvaksi. Tiedän myös sen, että mulla on ympärilläni runsas määrä asiantuntevia ihmisiä, joten yksin ei tarvitsisi pelätä jäävänsä. Lähimpänä näistä ihmisistä tietenkin oma äitini, joka on mm. Jepa Idmanin avustuksella vanhan hevosemme koulinut. Ja hyvähän siitä tuli. Niin hyvä, että ihan vieläkin harmittaa kun itse olin sellainen hyttysenpieru hevosen vielä loistaessa. Sitten kun aloin ymmärtää muustakin kuin satulan etukaaren puristamisesta, oli Patrick jo sen verran vanha, että se vietteli kevyempiä eläkepäiviään. Kyllähän se mut alkuun opetti, mutta kisakentille ei koskaan yhdessä ehditty.

Tästä tulikin mieleeni, että pitää muistaa joku päivä kaivella vähän vanhoja valokuva-albumeita ja etsiä Patesta kuvia, jotta saan siitä kirjoitetuksi sen oman postauksensa...

Näillä on kaikilla jo suunnilleen yhtä paljon tukkaa kuin Nuudelilla...

Nuudeli on ollut varmasti ihan syötävän suloinen vauveli. Pitkäkorvainen riiviö, hiertänyt luultavasti kaikkien hermot riekaleiksi. No ei kai, mä uskon että se on oikeasti ollut ihan fiksu lapsonen. Asustellut varmaan sellaisella laitumella, jonka keskellä on ollut avoin traikku ruokatarjoiluineen. Nuutti nimittäin rakastaa traikkuja. Jos tallin pihalla kököttää koppi lastaussilta maassa, yrittää heppa kiskoa sinne lähes väkisin. Melko helppo lastattava, sekä kuljetettava noin muutenkin. Se on sellainen reipas reissupoika. Vitsi miten mä haluaisin tietää niin paljon enemmän Nuudelin menneisyydestä, ajasta kun se asui Saksassa. Valtaosa siitä taitaa jäädä kuitenkin ikuiseksi arvoitukseksi...

Tekisi oikeasti mieli tältä seisomalta rynnätä jonnekin (minne vain) ja hommata joku söpö rautias, läsipäinen varsa. Se ei voisi mennä kovin pahasti pieleen, eihän. Sitten siitä tietäisi lähes kaiken, saisi seurata kuinka untuvikosta kasvaisi oikea hevonen. Tahtoo, tahtoo, tahtoo. Toistaiseksi taidan kuitenkin pitää kiinni siitä välillä niin ärsyttävästä maltista, ja katsoa mihin tämä elämä tästä rullailee. Onneksi tilanteet muuttuvat - myös hyvässä ! Who knows, ehkä joku päivä mullakin on oma vauvaheppa.

Tämä kaveri poseerasi kameralle oikein mielellään. Mun lemppari !

Postauksen kuvituksena alkuviikosta nappailemani kuvat meidän tallin söpöliineistä. Kuinka moni muu kärsii heppavauvakuumeesta?