Kangilla

Muutama postaus sitten mainitsin kuinka rupeamme Nuutin kanssa jälleen treenaamaan kangilla kohti helpon A:n ratoja. Seuraavana päivänä sähköpostissani oli viesti, joka sisälsi kysymyksen: "miksi menet kangilla kun Nuutti näyttää toimivan varusteittakin?".

Ensinnäkin toivon, että kukaan ei käytä kankikuolainta vain koska hevonen ei muulla toimi. Ne eivät missään nimessä ole oikotie onneen (vaikka kavereiden kanssa saatamme näin vitsaillakin), sillä näennäinen yhteisymmärrys tuskin koskaan on se mitä todellisuudessa tavoitellaan.

Itse kysymykseen voisin vastata yksinkertaisesti: "koska on pakko". Eihän kukaan mua siihen tietenkään ase ohimolla pakota, mutta koska haluan uskoa vielä tulevaisuudessa kilpailevani tasolla helppo A+, on kyseisen kuolaimen kanssa opeteltava ratsastamaan - vaativissa ne kun ovat pakolliset. Ja kukapa olisikaan tähän hommaan tässä vaiheessa parempi opetusmestari kuin itse herkkispoika Nuudelinuu? Se ei nimittäin liiku askeltakaan mikäli ohjan päässä on kova tai kuollut käsi ja ilmoittaa varsin selkeästi pienemmistäkin virheistä.

Tässä valmistaudumme suorittamaan siirtymisen käyntiin ja nenä valahtaa hieman liian alas. Painoa pitäisi saada enemmän takaosalle ja etuosaa ylös myös alaspän tehtävissä siirtymisissä.

En muista kuinka pitkä tauko meillä ehti kangista tässä välillä olla (varmaan lähemmäs pari vuotta...?), mutta ensimmäisen, hieman takkuillen sujuneen tunnin jälkeen olemme päässeet samalle aaltopituudelle ihan mukavasti. Ainakin suurimmaksi osaksi. Sopivan työskentelymuodon kanssa on vähän hakemista, mutta muuten näyttää kuulemma huomattavasti paremmalta kuin ennen. Koko paketti on jollakin tapaa rennompi, mutta samalla kuitenkin aktiivinen. Kokoamiseen tarvitaan vielä lisää voimaa, joskin laukasta ollaan kyllä kehuakin saatu. Se rullaa taas astetta paremmin ja puolierot pienenevät jatkuvasti.

Mitään ei kuitenkaan ilmaiseksi tipu (ylläri...) ja Nuutti vaatii multa kankien kanssa ihan tauotonta, sadantuhannen prosentin keskittymistä. Ilman sitä mulla on hyvin äkkiä allani sellainen drama queen, että oksat pois. Välillä tekisi kesken kaiken mieli viskoa ohjat käsistään ja kaivautua maneesin hiekan läpi Kiinaan kun olo on niin tavattoman riittämätön. Ja sitten - ihan yhtäkkiä - tulee kaksi ohikiitävää sekuntia kestävä hetki kun paikalla ovat samaan aikaan kaverukset nimeltään keveys, energia ja elastisuus. Silloin eivät pysy poissa myöskään riemu ja sen merkiksi kuskin naamatauluun leviävä hymy. Tiedättekö te muka mitään parempaa?

Kaikista kuvista kiitokset siskolleni Jonnalle !

Eikös olekin aika hieno pieni (pullea) seniorihevonen?