Onnellinen, onnellisempi, Nuutti

En tiedä onko hevosen mahdollista näyttää enää yhtään onnellisemmalta kuin tänään (viimeinkin!) laitumelle päässeen Nuudelin. Suullisen ruohoa napattuaan se laukkasi pellon toiseen päähän laumansa luo ja poimi sieltä ylimääräiselle kunniakierrokselle mukaansa yhden uusista tuttavuuksista: poniherra Luckyn. Tai siis, ovathan ruunat toisilleen tuttuja maastolenkeiltä sekä rinta rinnan taitetuilta loppukäynneiltä jo muutaman vuoden takaa, mutta tämä oli ensikohtaaminen vapaana samojen aitojen sisällä. Ja kaksikkohan oli kuin olisi ollut yhdessä aina.

Reilun kymmenen ruunan lauma on suurimmaksi osaksi tuttu edellisiltä vuosilta ja kaikki ovat ihan älyttömän hyviä kamuja keskenään. Siellä ne välillä yhdessä suuressa jonossa rapsuttelevat kuka ketäkin ja kierähtävät sitten porukalla piehtaroimaan. Toisinaan otetaan - lähinnä tietenkin leikkimielellä - matsia ja lopputulemana saattaa olla pieniä tai huonolla tuurilla vähän suurempiakin haavereita, mutta niille vain ei voi mitään. Vaikka hevosen kuinka käärisi pumpuliin, saattaa se katkaista jalkansa vaikka karsinassa kääntyessään.

Patukka.

Ilmeisesti se ruoho tosiaan on aina vihreämpää siellä aidan toisella puolen.

"Me ollaan nyt sit vissiin bestiksii tän kaa."

Nam, nam, suolakiveä.

"Hei Lucky tuu tänne mä varaan tätä suolakivee!"

"Joo joo, kyl säki kohta saat odota nyt hetki."

Vermutti poseerasi kuin L'Oréalin mainoksessa.

Jonkun onnelliset korvat ne siellä... ♥

Toinen ihan taivaassa.

Ja sitten takaisin itse asiaan. Kynityllä ruohopläntillä, vaikka laidun on täynnä paljon herkullisemmankin näköistä purtavaa.....

Vermut on sitä mieltä et tää kaveri haisee.

"No haa haa, onpa hauskaa."

"Mä tiedän et se irvistelee taas, eikö irvistelekin?"

En missään nimessä sano, ettäkö ympärivuorokautinen laiduntaminen suuressa laumassa olisi ainoa avain onneen ja sopisi kaikille. Hevoset ovat yksilöitä ja se mikä toimii yhdelle, ei välttämättä toiselle aiheuta juuri muuta kuin stressiä. Lähtökohtaisesti laiduntaminen kuitenkin toimii niin hevosen fyysistä kuin psyykkistäkin hyvinvointia edistävänä toimintana ja Nuutti on aiiivan onnensa kukkuloilla kun saa päivät läpeensä vetää napaansa ruokaa niin paljon kuin jaksaa ja välillä vähän kiusata kavereitaan. Se on sitä todellista hevosen elämää!

"Äiskä tiiäksä mikä unohtu: mun nenun rasvaus! Äkkiä tuubelia esiin ja voidetta kärsään ettei pala niinku sun naama."

Mietteitä gramaanikuurin jälkeen

Nonni, nyt on juhannukset juhlistettu ja reissusta kotiuduttu. Vähän uupuneena, mutta samalla intoa pullollaan. Nuutti sai eilen nauttia kraniohoidosta ja tämän päivän vapaan jälkeen jatketaan taas treenejä siitä mihin niiden parissa ennen pientä kesälomaa jäätiin. Tähän väliin ajattelin postailla vähän muutaman viikon takaisen gramaanikuurin jälkeisiä mietteitä, ennen kuin unohtuvat ihan kokonaan.

"Mulla on tämmöset narut että äiti oppis ratsastamaan paremmin."

Meillähän oli tosiaan jonkun aikaa sitten vajaa kuukauden pätkä, jolloin kaikki kentällä tapahtunut työskentely suoritettiin narujen kanssa. Ne ovat meille lähinnä henkinen apuväline; ns. ässä hihassa siinä vaiheessa kun siirrytään perustyöskentelystä astetta vaativampien tehtävien pariin. Mikäli ensimmäinen aihetta käsitellyt postaus on mennyt ohi, voitte lukaista sen täältä.

Tällä erää gramaanikuuri tuntuu vaikuttaneen yhteispeliimme ainoastaan positiivisesti. Nuutti on ruvennut työntämään paremmin alleen, eli ottamaan painoa enemmän takaosalleen ja lavat sekä koko rintakori ovat nousseet "selän kanssa samaan linjaan", eikä etuosa enää jää yhtä herkästi ns. liikkeen tielle. Näiden "pikkuseikkojen" myötä tuntuma suuhun on tasoittunut myös hankalissa paikoissa, joista mainittakoon erityisesti avotaivutukset. Eivät ne yhtäkkiä missään nimessä helpoiksi ole muuttuneet, mutta ero alkuvuoden treeneihin on sanalla sanoen suuri. Ja siihenkin olemme tulleet pitkän matkan muutaman vuoden takaisesta, jolloin seinää vasten hyppiminen, pysähtely sekä tayskäännökset kesken taivutuksen olivat arkipäivää. Tällä hetkellä meininki näyttää jopa suhteellisen asialliselta, ehkä näiden parissa pian kehtaisi kouluradallekin...?

Alkuraveista. Niska on vielä vähän matalana, mutta paino on silti hyvin takana.

Ravi kulkee ja vatsalihakset tekevät hommia. Kummallakin... ;)

Avossa takaosa hieman jähmettyy, mutta kuten sanottu: parannus entiseen on huima.

Hieno haamuratsastaja, eikö.

Kaikki tämä kehitys juontaa juurensa luultavasti ihan siihen, että olen päässyt vaikuttamaan Nuuttiin tehokkaammin. Se toimii helpoissa kuvioissa miltei moitteitta vaikka pelkällä kaulanarulla, mutta omasta mielestään vähän turhan vaikeissa tehtävissä se ei epäröi kyseenalaistaa jopa erittäin kokeneiden ratsastajien auktoriteettiä. Nuutilla on toki omat fyysiset rajoitteensa, mutta niiden puitteissa se pitäisi saada toimimaan niin hyvin kuin mahdollista. Sen kanssa pitää toisinaan tehdä kompromisseja, mutta välillä saatan antaa hevoselle vähän liikaa vapauksia, sillä suuttuessaan se osaa oikeasti olla todella hankala. Vähän kuumuessaan Nuutti on pääosin varsin miellyttävä ratsastettava, mutta samalla siitä tulee kahta herkempi ratsastajan virheille. Tästä syystä oma tehtäväni helpottuu, kun hevosella on gramaanien ansiosta itselläänkin ajatus kanssani samaan suuntaan emmekä päädy pattitilanteeseen vaikka ratsastaisin vähän uskaliaammin. Sainkohan nyt varmasti kaikki putoamaan kärryiltä, vai ymmärsikö joku mitä yritän sanoa...?

Oli miten oli, meillä menee oikein hyvin. On ollut ilo huomata, ettei gramaanikuurin aikana imemämme oppi ainakaan toistaiseksi ole jäänyt jo hyvän tovin naulassa roikkuneiden narujen mukana talliin, vaan eväät ovat riittäneet pidemmällekin. Luonnollisesti tavoitteenamme on saada väistöt, vaihdot sun muut sujumaan kouluradalta noukkimiamme sääli-vitosia paremmin myös ilman apuvälineitä, mutta tässä vaiheessa apu tulee tarpeen. Ratsastajana on myös tärkeää tietää miltä jonkin kuuluisi tuntua, sillä vain näin todella tajuaa sen, mihin tulisi jatkossa pyrkiä. Selkeä tavoite tekee toiminnasta yleensä tietyllä tasolla suoraviivaisempaa = kehittymisestä nopeampaa. Ihan iisiä siis ! Eiku...

"Kuule äiskä jos sä iisiä haluat niin osta keinuhevonen."

Keskikesän aikaan

... kannattaa täällä rakkaassa koto-Suomessa edelleen suunnata illan rientoihin mieluiten pilkkihaalari niskassa. Höhö, vitsi, vitsi - ehkä toppatakki riittää. Mikä juhannus se muka olisi jos vähemmällä pärjäisi?

Kannattaa myös varautua vedenpaisumukseen ja rakentaa vaikka samanlainen arkki kuin muuan Nooa.

No, tänään on sentään ainakin toistaiseksi muutaman asteen mukavampaa kuin eilen. Sadekaan ei ole rummuttanut maata samalla raivolla ja jopa näillä leveysasteilla harvinainen ilmiö nimeltään aurinko on pari kertaa harmaan pilvimassan rakosista pilkahdellut. Nuutin kanssa päätimme eilen kylmästä ja koleasta ilmasta huolimatta ottaa varaslähdön keskikesän juhlaan ja uskoa taikoihin. Sanotaan, että kun juhannusyönä poimii seitsemän erilaista kukkaa ja laittaa ne tyynyn alle, näkee unessa tulevan puolison. Noo, juhannusta edeltävän päivän ilta varmaan käy myös? Eikä tyynykään ehkä ole ihan pakollinen? Riittääkö kolme kukkaa? Nuutti yritti etsiä enemmänkin, mutta söi vahingossa sen yhden ainokaisen apilankukan, jonka lupiinien, karhunputkien ja niittyleinikkien lisäksi löysimme. Jospa heppanen silti näkisi unessaan tulevan morsiamensa puolikkaan? Tai edes pienen vilauksen?

"No en varmaa nää mitää jos nää kukat on edessä !"

"Mut oon mä kyl näissä varmaan aika tyylikäs."

"Noni oiskohan niitä kuvia jo ihan tarpeeks ?!"

"Viis tytöistä, mä haluun syömään."

Toisen lapsuuteni aikaan vahvasti eläneen taian piti näyttää se samainen tuleva puoliso kun juhannusyönä menee alastomana niitylle kieriskelemään. Joo, no, siitä ei seurannut muuta kuin punkkeja ja iso kasa niiden aiheuttamia painajaisunia. Sen koommin en ole tulevaisuuttani urkkinut, enkä taida tehdä poikkeusta tänäkään vuonna. Kauhukuva kerrostalon kokoisesta jättiläispunkista sormusrasia kourassaan kummittelee mielessä edelleen.....

"Hölmö äiskä ! Ei sinulle mitään puolisoa ole tulossa ainakaan ihan äkkiä, sano mun sanoneen !"

Oikein hyvää juhannusta kaikille ! Nauttikaa, mutta älkää liian railakkaasti... ;)

Palloleikkejä

Nuutti voitti muutama kuukausi sitten Päivölän Tilan Facebook-arvonnasta hevosenkestäviin leikkeihin tarkoitetun Barefoot-pallon ja pääsi eilen vähän testaamaan sen toimivuutta. Alun ihmettelyn jälkeen heppa totesi lelun aika hauskaksi pompoteltavaksi ja taituroi sen kanssa ympäriinsä kuin legendaarinen Maradona konsanaan. Liian pikanen (tippumisten saldosta päätellen ainakin allekirjoittaneelle), vähän likanen (jalatkin ihan kurassa), mielenvikanen (tämä ei varmaan edes selityksiä kaipaa), niinku Maradona... Kenttä olisi ehkä tasaisuutensa vuoksi ollut parempi pelipaikka, mutta hippaleikkejään leikkivien leiriläisten vuoksi jouduimme tyytymään vähän mäkiseen tarhaan, jossa pallo välillä lähti omille teilleen eikä Nuutti enää vauhdin kiihtyessä jaksanut juosta perään. Sen sijaan se pysähtyi kuopimaan ilmaa ja rupesi heiluttelemaan päätään jos en heti ensimmäisestä komennosta tajunnut arvon herralle lelua noutaa. Varsinainen lelli-ipana.....

"Katos äiskä mä löysin täältä jonku ihme möykyn."

"Ihan kummallinen, sitä voi liiskata ja kaikkee."

Turpa keskittyneesti rutussa.

"Mee sinne reunaan ni potkasen tän sulle !"

"Ja sieltä tulee syöttö takaisin nätisti lapaseen."

"Vitsi mä oon haka tässäki puuhassa !"

"Me ollaan niinku samalla aaltopituudella tän möykyn kanssa."

Kiitos pallosta Päivölän Tila ! Seuraavalla kerralla pitää muistaa napata puuhista myös videomatskua.

Ovatko teidän hevosenne innokkaita leluilla leikkijöitä?

8 vuotta

Eilen vietimme Nuutin kanssa meidän kahdeksatta vuosipäiväämme. Aurinko porotti pilvettömältä taivaalta ja lämmintä oli vielä iltasella, puoli yhdeksän maissa melkein 20 astetta. Aivan kuten silloinkin, kahdeksan vuotta sitten, kun kotipihalla lastasin trailerista ulos maailman hienoimman läsinaamarin.

J U H A   T A P I O   -   K A K S I   P U U T A

Oomme taas kuin kaksi lasta, jotka aikoinaan

puolivahingossa lähti samaa tietä kulkemaan.

Sanottavaa olisi vaikka millä mitalla, mutta silti pää lyö ihan tyhjää. Miten tiivistää muutamaan lauseeseen tai edes yhteen postaukseen kaikki se onni, mitä nämä kahdeksan vuotta ovat mukanaan kantaneet? En tiedä, en todella. Toki polku on välillä kulkenut kivikossakin, mutta jokainen erinäisten kolhujen myötä vuodatettu kyynel on maksanut itsensä takaisin enemmän kuin moninkertaisesti. Kaikki vastoinkäymiset ovat kasvattaneet meitä vahvemmiksi, lähemmäs toisiamme ja muodostaneet merkittäviä palasia yhteisen elämämme palapeliin. Jokainen pienikin hetki on kokonaisuuden kannalta tärkeä, sillä jos sen ottaa pois, ei kuva enää ole täydellinen.

Mun oma supersankari, © Sofia Forsblom 2015.

Kuten edellisessä postauksessa mainitsin, kävimme torstai-iltana pellolla kuvailemassa mm. yllä olevan otoksen. Kokonaisuudessaan ihan onnistunut keissi, kun reilusta 700:sta kuvasta tasan tuo yksi oli kummankin mallin osalta ok. Muut olivat sitten luokkaa tämä.....

"Kiinnostaa ihan sikana."

"Voidaanko jo mennä?"

"Vie se kaksoisleukas jonnekki muualle mun kuvasta !"

Kaksi vanhaa puupäätä siinä siis, kuten siskoni sanoi.

Toivottavasti saadaan heppasen kanssa lahota yhdessä vielä vuosikaudet... ♥