Hanskat ei tipahda, periks ei anneta

Maanantaina oli pomppupäivä. Viime viikollahan Nuutti hyppäsi Veronikan kanssa, joten meikäläisen edellinen kerta sijoittui aikaan suunnilleen pari viikkoa taaksepäin - ja sen kyllä huomasi, piru vie! Taas jänskätti. Oli kuitenkin tooooodella hyvä (ja tietenkin Nuutille kiva), että Veronika kävi tsekkaamassa miltä heppasen ratsastettavuus esteillä näyttää, sillä nyt hänellä omien sanojensakin mukaan on selkeä käsitys siitä, miten se missäkin tilanteessa reagoi ja miten sitä silloin tulisi ratsastaa. Viime kerralla hyppäsimme rataa, tällä kertaa vuorossa oli vähän ns. "estekoulua", eli paljon puomeja sekä teknisempää tehtävää pienemmillä esteillä. Maanantailta ei ole materiaalia, mutta kahden viikon takaa sitä onneksi löytyy! Kaikista kuvista suuret kiitokset siis Lindalle.

Ratatreeni meni kaiken kaikkiaan tosi hyvin. Nuutti tuntuu parantavan juoksuaan tunti tunnilta ja meillä oli taas hirmu hauskaa! Huippu, huippu heppanen. Tukka putkella esteelle kuin esteelle, siinä menivät radalla vesimatotkin sun muut ihan kuin vettä vain. Ja siis miksipä eivät olisi menneet, Nuutillehan se on ihan se ja sama mitä siellä esteen alla on. Kaikki kelpaa, kunhan saa hypätä. Vähän sattui välillä hassuja loikkia, ristilaukkoja jne., mutta moiset eivät hidastaneet lainkaan.

Jee, este näkyvissä!

Juu, niin, ja askellaji tosiaan oli...?

Maanantaina puolestaan tuntui siltä, että ne eivät ainoastaan hidastaneet, vaan pysäyttivät ihan tyystin. Normaalin alkuverkkailun ohessa aloittamallamme puomitehtävällä ratsastin yhtä hyvin kuin mikä tahansa tuhansia vuosia koomassa lojunut, eli aika huonosti. Kummallakin lävistäjälinjalla oli kolme puomia, joita tulimme kahdeksikolla ja pääsinpäs toteamaan, että niinkin yksinkertaisesta tehtävästä saa helposti hankalan kun tarpeeksi sählää. Kahdeksikon kaaret unohdin ratsastaa, mutta puomeille säädin vaikka sun mitä - juuri kuten ei kuuluisi... Veronika käski rentoutumaan, istumaan takajalkojen päälle, pitämään pohkeen kiinni ja ratsastamaan raviin vahvaa tahtia läpi kaarteen. Puomeilla sitten taas hevoselle työrauha ja niiden jälkeen skarppina, ettei paketti leviä käsiin. Viimein hieman terästäydyttyäni saimme aikaiseksi muutamat onnistuneet pätkät ja siirryimme välikäyntien jälkeen ympyrälle hyppäämään kahta pientä pystyä. Tämä sujui hyvin! Laukka rullasi ja jokaiseen hyppyyn löytyi hyvä ponnistuspaikka. Se on juuri se, kun saan rytmistä kiinni ja lakkaan miettimästä liikaa; silloin asiat onnistuvat. Ne onnistuvat, koska en häiritse Nuuttia, vaan annan sen hoitaa homman rauhassa kotiin.

Joku toivoi näitä kuvia tehtävistä, joten tässäpä olisi ensimmäinen. Maanantain hypyt suoritettiin maneesissa, joten kuva on suhteutettu sen mittoihin.

Perusteellisen verkkailun jälkeen siirryimme hyvällä fiiliksellä varsinaisen tehtävän pariin. Päivän teemana olivat uusintateitä muistuttavat, tiukemmat käännökset, joita ratsastaessa piti pitää huoli siitä, että laukka ei kuole ja hevonen karkaa avuilta vaikka tilaa ei juuri ole. Maneesin päädyssä oli neljä estettä, joita tulimme pienenä ratana (ks. kuva alla). Paljon kääntämistä, ulko-ohjaa ja -pohjetta, diagonaaliesteillä ajatus heti tulevaan suuntaan, jotta laukka vaihtuisi hypyn aikana eikä tarvitsisi kiirehtiä laukanvaihtoa tai punnertaa ristilaukassa seuraavalle. Ensin alkuun kaikki meni ihan ok, kunnes sitten muutaman vähän kaukaa lähteneen loikan ja oman tasapainon horjahtamisen jälkeen pasmat menivät aivan sekaisin.

Se pieni, ruma peikko pääni sisässä heräsi huutamaan, että sä et nyt vaan yksinkertaisesti pysty tähän. Olet huono, parempi kuin luovutat vain. Veronika käski jatkamaan. Älä jää kieriskelemään niihin epäonnistumisiin, vaan ratsasta, ratsasta! Katse seuraavalle esteelle ja täyttä höyryä eteenpäin. Yritin koota itseni. Keräsin ohjat käteen, annoin Nuutin hypätä laukalle ja käänsin seuraavalle esteelle. Ponnistus osui vähän turhan lähelle, Veronika huusi, että ei haittaa, jatka! Anna laukan edetä kaarteessa! ULKOAVUT! Ennen pitkää huomasin ajautuneeni kohti seuraavan esteen ulkoreunaa. Nuutilla oli lapa ulkona ja ponnistuspaikoille sokeutunut estesilmäni näki vain sen, että nyt mennään ihan päin honkia. Samalla tajusin roikkuvani siinä hemmetin sisäohjassa edelleen. Jännitin reisiäni valmiina vastaanottamaan kiellon sekä ehkäisemään ilmalennon, mutta mitä tekee maailman kiltein heppa? No hyppää, tietenkin. Korvat vähän hölmistyneesti lurpallaan, että mitä sä mamma oikein säädät? Anna mä menen nyt.

Esteen yli päästyämme kipusin itseni tasapainoon ja otin Nuutin vuolaiden taputusten säestämänä seis. Sanoin Veronikalle, että mä en osaa, tästä ei tule mitään, mä en pysty. Turhautti. Olin taatusti hyvää vauhtia pilaamassa hevostani. Hevosta, joka kiltisti hyppää mitä vain, mistä vain, ja saa kiitokseksi ainoastaan ympäriinsä lössähtelevän ratsastajan. Ei ole ihan reilua. Veronika sanoi, että okei, nyt pieni breikki. Hengitä. Sä pystyt tähän kyllä, miksi et pystyisi? En keksinyt yhtäkään järkevää vastausta, esteethän olivat ihan onnettoman pieniä. Niistä olisi päässyt yli jalaton kilpikonnakin. Jollakin tapaa vain tuntui siltä, että mitä ikinä teen tai en, kaikki menee pieleen.

Onni on - edelleen - valmentaja, joka tsemppaa vaikka läpi harmaan kiven. Kierros, pari käyntiä, narut käteen ja häntä pystyyn. Nuutti oli heti ihan täpinöissään, se halusi mennä ja olla paras. Laukka eteen, peppu satulaan, pohje kiinni ja sitten rauha. Anna esteen tulla vastaan. Heti hypyn jälkeen katse seuraavalle esteelle, käännä ja odota. Viimeinen rata oli ihan hyvä. Ei mikään loistosuoritus, mutta kelvollinen. Veronika kysyi haluaisinko vielä tulla jonkin esteen, ehkä vain yksittäisenä. Näin saisin kunnolla keskittyä estettä edeltävään kaarteeseen, enkä ehkäpä jo ennen aikojani jännittäisi sen jälkeen vuorossa olevaa. Pari hyppyä hieman isommalle ykkösesteelle ja se sai olla siinä. Inasen lähelle tulimme molemmat kerrat, mutta annoin sen itselleni anteeksi. Lähestymiset olivat ihan ok, eikä esteen ylittäminen muodostunut Nuutille minkäänlaiseksi ongelmaksi, joten... kaikki hyvin.

Muutaman kerran tulimme myös vähän pidempää rataa niin, että 4. esteen jälkeen jatkettiin uudemman kerran 2. este vastakkaisesta suunnasta kohti peilipäätyä (oikea) ja käännetiin siitä vasemmalle 1. esteen yli niin ikään vastakkaisesta suunnasta.

Loppuverkkaillessani Veronika kysyi mikä oli fiilis. Pienen epäröinnin jälkeen vastasin, että hyvä. Oli ihan oikeasti, koska päätin niin. Toki parantamisen varaa jäi hyvinkin runsaasti, mutta todellisuus on se, että eihän se tunti nyt niiiiin luokattoman huonosti mennyt. Siltä se vain siinä hetkessä tuntui. Mukaan mahtui kuitenkin paljon oikeasti todella hyviä pätkiä ja Veronikakin antoi palautetta, että hei, hyvin meni - tämä oli kuitenkin vasta ensimmäinen kerta vähän teknisempien harjoitusten parissa. Hän kehoitti luopumaan harhaluulostani, että maailma kaatuu kun mokaan. Koska ei se kaadu, kuulemma.....

Olen kyllä todella iloinen siitä, että olemme vielä näin vanhoilla päivillämme päässeet säännöllisen estevalmentautumisen makuun. Vaikka kuinka sählään ja toisinaan ärsyynnyn omaan tunarointiini oikein olan takaa, on jokainen tunti päästy lopettamaan niin, että päällimmäinen tunne on hyvin vahvasti positiivinen. Pääkopassa itsevarmuuttani saastuttavat ongelmat ovat ehkä hitusen suurempia, mitä luulin - tai halusin itselleni myöntää... - mutta suunta kohti parempaa on oikea. Onhan tässä tosiaan henkisellä tasolla jo ihan kiitettävä matka taitettukin. Seuraava estevalmennus on sunnuntaina, ja tarkoituksena on taas hypellä vähän rataa. Hii, niin siistiä! Palaillaan taas!

P.S. Muistakaahan kaikki innokkaat seurailla ratsastuksen EM-kisoja Aachenista joko telkkarista (TV2) tai Yle Areenasta! Lähetysajat löydät tämän linkin takaa.