Elämäni jalkapuolena

Mikä ihme näitä jalkoja oikein vaivaa. Käsittääkseni evoluutio on muovaillut meille ko. raajat, jotta liikkuminen kuivalla maalla kävisi rivakammin, mutta välillä nämä tuntuvat kyllä eläinlajiin katsomatta toimivan lähinnä hidasteena. Milloin rasittuvat liikaa, milloin ovat muuten vain väärässä paikassa väärään aikaan. Itse lensin tänään rähmälleni - kiitos kotipihan luistinradan, jossa naapurin jantteri aamulla pyöri hokkarit jalassa (eikä muuten ole edes vitsi!) - ja muksahdin oikean koipeni päälle. Kyseessä tietenkin oli siis sama, joka nelisen kuukautta sitten otti pienen työtapaturman johdosta osumaa ja pakotti nöyrtymään lääkärin määräämään liikuntakieltoon. Normaalistihan se ei olisi varsinkaan hevosen selästä pidätellyt, mutta kyllä oli hankala mitään maata mullistavaa harrastella kun ainoat jalkaan sopivat kengät olivat vaahtomuovisandaalit. Ei tässä nyt tällä kertaa pahemmin tainnut käydä, mitä nyt vähän otti itsetunnon päälle kun koiraansa ulkoiluttanut setä pysähtyi avunannon sijasta sanomaan: "annan täydet pisteet". Kiitos. Oli ilo toimia viihdyttäjänänne tänä iltana.

Mitä sitten tapahtui neljä kuukautta sitten, heinäkuun kauniina 13. päivänä? Olen ollut niin tohkeissani Nuutin paluusta, etten ole ollenkaan muistanut ilakoida myös omaa toipumistani. Ei sillä ettäkö se yhtä merkittävä maali olisikaan, mutta kuitenkin. Palatkaamme tähän tapaturmaan. Oli aurinkoinen päivä ja kaikilla töissä iloinen mieli. Kunnes sitten! Työkaverini kanssa kantamani kaapin yläosa päätti heittää hyvästit alaosalle ja tipahtaa suoraan allekirjoittaneen nilkoille. Tästä aiheutui pienimuotoinen verenpaisumus. Nahat lähtivät siistinä slaissina oikean nilkan takaosasta ehkä n. 5 cm pituiselta alueelta, haava desinfioitiin ja päälle iskettiin läjä laastareita. Teki mieli huutaa, mutta huultani purren pidin sisäisen hyenaani aisoissa. Saakutti kun kirveli. Hetken ihmeteltyämme todettiin, että no, onneksi ei sattunut isommin. Käytiin jäätelöllä (firman piikkiin, tottakai) ja elämä hymyili.

Meni viikko, pienesti jomotellut koipeliini turposi palleroksi ja haava rupesi valumaan kaikissa sateenkaaren väreissä. Ympärillä oleva iho lähti kuivumaan ja kuoriutumaan. Kaikki olivat varmoja, että olen kovaa vauhtia muuttumassa zombiksi. Kaverin lääkäriäiti ihmetteli jalkaa ja kehotti hakemaan lääkitystä koska mätäkuu. Seuraavana päivänä siis kilttinä tyttönä tallustelin Mikkelin keskussairaalaan ja pääsinkin sisään suunnilleen heti. Olikin pienestä, onnettomasta vekistä tullut vähän isompi juttu. Ruumiinlämpö ja tulehdusarvot olivat koholla ja hoitaja arveli, että haava olisi pitänyt heti tikata. Lääkäri pelotteli, että jos ei nyt lähde parantumaan niin se on äkkiä ihan oikea sairaalakeissi. Tiputukseen ja antibioottia suoraan suoneen. Antoi vahvat lääkkeet, käski pistämään kaiken liikkumisen minimiin ja tiivisti puhuttelun vielä sanoihi: "ei mikään leikin asia". Okei, okei, uskotaan, uskotaan...

Varoitus! Seuraavat kuvat saattavat aiheuttaa oksennusreaktion herkimmille.

1. Täysin mitätön, siisti haaveri 1 vrk tapahtuneesta. 2. Tasan viikon kuluttua alkoi paisuminen. 3. Samana iltana pesun jälkeen. 4. Kaksi viikkoa tapahtuneesta, yritäppä tuohon mitään normaalia kenkää tai saapasta...
(Alla toinen, kenties yököttävämpi kuvarykelmä.)

Haavan lisäksi aikaa vaati myös kolauksesta osansa saanut akillesjänne. Vähäisessäkin rasituksessa nilkka herkästi paisui, eikä sen taivuttaminen aina meinannut ihan onnistua. Välillä en oikein tiennyt mihin asentoon olisi pitänyt itsensä vääntää, jotta paineen tunne olisi edes hetkeksi kadonnut ajatuksista. Tämä oli kaikesta huolimatta ihan mielenkiitoinen kokemus ja näin jälkikäteen se on hyvä ottaa tutkimusretken kannalta. Vaikka hevoset eivät ole ihmisiä, vahvisti tämä mielipiteitäni niiden kipulääkitsemisestä, hoidosta sekä liikunnasta ennen varsinaista kuntoutuksen aloittamista koskien jännevaurioita.

Ensimmäiset viikot olivat pahimpia. Silloin en olisi itse ilman Buranaa selvinnyt - tai ainakaan en mielinyt kokeilla. Akuutin vaiheen jälkeen helpotti. Liikkuminen vähissä määrin oli ok, kun taas pitkään aloillaan seisominen tai reippaampi "urheilu" sai sen heti ilmoittamaan itsestään. Yön jälkeen täydellisessä levossa oltuaan jalka oli parhaimmillaan. Tässä vaiheessa ihminen ja hevonen eroavat toisistaan melko merkittävästi: toinen nukkuu tunteja makuullaan, toinen pääasiallisesti seisten. Osa hevosista ei jalkaongelmista kärsiessään mene maahan lainkaan, sillä ylös nouseminen aiheuttaa epämukavuutta, mikä luonnollisesti tarkoittaa sitä, että niillä ei ole samanlaista mahdollisuutta antaa kipeälle jalalle paussia. Onneksi jalkoja sentään on neljä, sillä itse jo näin normaalipainoisena kaksikinttuisena huomasin sen, että vaikka en etenkään alussa millään olisi halunnut seisoa molemmilla jaloilla, en myöskään voinut jatkuvasti nojata ainoastaan siihen terveeseen. Koska ennen pitkää sekin rupesi huomauttelemaan, että hei en minä voi meidän molempien hommia tehdä tai käy köpelösti. En lainkaan ihmettele, miksi hevoset usein jalkaongelmista kärsiessään herkästi rasittavat liikaa muita (etenkin ristikkäistä) ja rupeavat myöhemmin oireilemaan niitä. Mielestäni jo pelkästään tästä syystä on tärkeää, ettei hevonen ainoastaan seiso koppilevossa kipeyttämässä itseään lisää, vaan pääsee liikkumaan sekä ohjatusti, että vapaasti oman mielensä mukaan. Lisäksi se paitsi tekee hyvää pääkopalle, myös luonnollisesti edesauttaa jänteen vahvistumista ja tekee sen kestämisestä myöhemmässä vaiheessa todennäköisempää. Ensimmäisinä kuukausina ainoastaan kävellen taitetut askeleet tietenkin toimisivat parhaiten, mutta yritäpä sitä sille hevoselle kertoa. Oma mielipiteeni kuitenkin on se, että pienempi paha liikkua liikaa isossa tilassa kuin liikaa pienessä. Niin. Ja viimeisenä huomiona omakohtaisista kokemuksista: apuna kipulääkkeistä huolimatta jääneeseen lievään särkyyn toimi vanha kunnon vesi, se jätti jalkaan puutuneen tunteen ja auttoi nukahtamaan.

Antibioottikuurin jälkeen haava oli ehkä viikon ok, kunnes se tulehtui uudemman kerran. Ei muuta kuin uusi 14 vrk satsi vähän tujumpaa tavaraa ja antibakteerista lääkevoidetta haavaan. Tällä se vähitellen taipui toipumaan, vaikka vielä meni monta viikkoa niin, että ympäristö oli arka enkä voinut edes varrellisia sukkia käyttää. No, onneksi sairastettiin Nuutin kanssa samaan aikaan ja loppu hyvin, kaikki hyvin! Sen vain sanon, että muistakaahan hoitaa myös itsenne - koskien nyt ihan mitä tahansa sairautta tai tapaturmaa. Hevosen töhöillessä tai epämääräisesti oireillessa sitä kutsutaan paikalle asappina eläinlääkäri, palokunta ja pelastusarmeija, mutta itseään on helppo laiminlyödä. Vähätellä tarpeitaan ja uskotella, että pah! Tässä mitään ulkopuolisia avuja tarvita. Vaikka lopulta jääräpäinen luonne voi hyvin mahdollisesti viedä vauhdilla ojasta allikkoon. Been there, done that, kuten varmaan moni muukin kantapään kautta asioita tyypillisesti oppiva. Ei ole helppoa, ei.

1. Reilut kolme viikkoa tapahtuneesta. Ei liene epäselvää mistä uusi lempinimeni, Mätäjalka, juontaa juurensa. 2. Viikon verran myöhemmin meni rupeen ja alkoi kuivumaan. Näyttää huonolta halloween-maskeeraukselta, mutta ihan aito on. 3. Vajaat pari kuukautta sattuneesta. Tuollainen ruma rupi oli riesana tosi pitkään. 4. Jalka tänään, aika lailla tasan 4 kk jälkeen. Muuten ok, mutta kutisee! Rasvaillaan, rasvaillaan...

Viheliäinen sattumus, kaikin puolin. Kynsikin katkesi. Vaivalla kasvatettu ja pari päivää aiemmin hienoksi laitettu. Toisena itkun aiheena veren tuhrima tossukka, josta kyseisen päivän varpailla kävelyn myötä tuli entinen. Sellainen nilkasta lintattu rämä. Sinä päivänä tuli kärsittyä monta tappiota elämän nyrkkeilykehässä - puhumattakaan siitä henkisestä tuskasta, joka valkeni vasta viikkoja onnettomuuden jälkeen. Ehkä ymmärrätte kun katsotte kuvia, onhan tuo nimittäin vähän hävyttömän näköinen.....