Eletyt päivät tuntuu, mut kipu on köykäinen kosketus vain

Elämän kieppuva virta, on urotöitä ja virheitäkin,
tekoja joita ei toisiksi saa.
Mä yritän oppia niistä ja osan kai voisin vain unohtaa,

nuo kivikon railoissa nukkuvat kyyt.
Sydän on ehjä kuitenkin.

Kaappauksia videolta. Yritin lisätä sitä tähän, mutta eihän se onnistunut. Pitää joku päivä ryömiä Youtubeen.

Miten olenkaan kiitollinen siitä, että minulla on ollut mahdollisuus jakaa suuri osa elämästäni näin upean eläimen kanssa. Kuinka se on ollut läsnä ja lohduttanut kun muu maailma on kääntänyt selkänsä. Taistellut rinnallani varjoja vastaan, kasvattanut ja opettanut näkemään jokaisen päivän uutena mahdollisuutena. Sen silmissä liekehtivän elämänjanon edessä omat pelot ja epävarmuus ovat tuntuneet kaukaa kaikuvilta huudoilta - ne on edelleen kuullut, mutta jollakin tapaa sitä on tiennyt olevansa turvassa.

Vaikka palaan usein ajatuksissani menneisyyteen ja mietin olisinko voinut tehdä jotakin toisin ja olla parempi, en kadu niitä valintoja, joiden ansiosta nyt olemme tässä. Tässä lähtöruudussa, jonka läpi olemme kulkeneet jo monet kerrat. Harmi vain, että Monopolista poiketen tässä pelissä kukaan ei uuden kierroksen alussa palkitse parilla satasella, vaan ihan itse saa toimia maksumiehenä alusta loppuun saakka. Ei sillä, niillä rahkeilla on ihan hyvin selvitty tähänkin asti.

Nuutin kanssa ollaan pian ravailtu kolmen viikon ajan. Toistaiseksi kaikki on mennyt hyvin ja liike muuttunut jatkuvasti ainoastaan parempaan suuntaan. Lisäksi melkoisena Vili Vilperinä tunnettu kaviokas on käyttäynyt suorastaan esimerkillisesti ja yllättänyt meidät kaikki. Kaukaisilta tuntuvat ne ajat, jolloin ollaan hätäjarruna toimineista (tai toimimattomista...) gramaaneista huolimatta paineltu hallitsemattomassa pukkilaukassa pitkin maneesin seiniä ja pelätty ei niinkään oman (koska nuorena sitä luonnollisesti on kuolematon), mutta muiden henkien puolesta. Vaikka eihän siitä edellisestä showsta niin kovin kauaa ole - vastahan sitä muutama kuukausi sitten tuli pulahdettua mutalammikossa kun herra 19 v. huomasi ensimmäistä kertaa elämässään veden olevan märkää. Tallin pihaan laukattuaan se katsoi hölmistyneenä peräänsä kuin tajuten vasta siinä vaiheessa unohtaneensa jotakin pellon reunaan ja tuumasi hetken mietittyään, että parempi kai lähteä vastaan. Sieltä se sitten kilttinä poikana tallusteli puolitiehen, pysähtyi ponitallin kupeeseen odottelemaan ja kuunteli kuinka porkkanapussi muutaman kymmenen metrin päähän pysähtyneen mamman taskussa rapisi. Ensin mokomakin hölmöläinen yritti kääntää päätään vinoon - jos vaikka vähän näin söpösti kerjäämällä saisi äiskän tulemaan luokse vähän rivakammin - mutta nöyrtyi lopulta itse tekemään aloitteen. Siinä vaiheessa oli todettava, että pokkaa sul on ainakin, se on käynyt selväksi.

Onhan sillä, ja saa ollakin - sopivissa määrin. Röyhkeäksi ei pidä päästää, mutta pieni ilkikurisuus sallittakoon. Mistä puheen ollen Nuutti on karannut karsinasta nyt kolme kertaa. Kerran tallin omistajalta, kahdesti meikäläiseltä. En tiedä onko kyse sattumasta vaiko järjestelmällisestä mielenilmauksesta, mutta jokainen näistä reissuista on osunut päivälle, jolloin Nuutti ei ole päässyt hommiin. Viimeksi livistäessään se nappasi oven vieressä roikkuvan riimunnarun mukaansa kuin huutaen: "mä lähen sit ihan itekseni!". Härpäke kyllä tippui suusta jo ensimmäisillä metreillä, eikä askel edes kantanut ulos saakka kun vastapäisessä karsinassa möllöttelikin niin mielenkiintoinen hevonen, mutta kovin määrätietoisesti se matkansa aloitti. Tätä omatoimista tutkimusmatkailua se on harrastanut aina ja kaikkialla, tavoitteenaan luultavasti löytää jostakin maukas banaanipuu. Vielä ei ole lykästänyt, mutta todellinen seikkailija ei koskaan luovuta!

Tästä piti tulla lyhyt ja asiallinen postaus, mutta sitä ajaudutaan taas ihan sivuraiteille. Tiivistettynä siis: meillä menee hyvin ja motivaatio on huipussaan! Sekä hevosella, että allekirjoittaneella - kuin myös tiimiimme kuuluvilla Kukalla ja Jonnalla. Polku pimeän halki ei ole koskaan helppo ja se mikä ei tapa, todennäköisesti sattuu, mutta jokainen koitos kannattaa ottaa tilaisuutena tulla vahvemmaksi. Koska kipuakin kamalampaa olisi se, ettei koskaan tuntisi mitään. Silloin pistelevien kivien jälkeen jalkapohjia hellivä ruohikko olisi sekin vain jotakin, mikä peittää maan askelten alla. Eikä mikään merkitsisi mitään.

Kuvasta kiitokset Kukalle. Lisää tulossa myöhemmin!

Mä yritän olla sun arvoises kyllä, avata sieluni solmuja vielä.
Nähdä sun maailmas niinkuin se on.
Kävellä kanssasi kirkasta rantaa,
kuulla nuo tuulet niin kuin ne kuulet.
Nähdä sun taivaasi niin kuin sen näät.

J U H A   T A P I O   -   J O T A I N   N I I N   O I K E A A   ( 2 0 1 5 )