Ja kuinkas sitten kävikään?

Sunnuntaiaamu valkeni aurinkoisena, näin ainakin kuulin. Itsehän en ollut sitä todistamassa, sillä kömmin vuoteesta vasta kun kello jo kiiruhti kohti viittätoista. Edellinen ilta poikaystävän vanhempien luona hänen siskonsa sntymäpäiviä juhlistamassa hieman venähti ja suunnitelmat aamupäivän talleiluista kariutuivat kerta toisensa jälkeen kylmän viileästi sammutettuun torkkuun. Lopulta näin unta kuinka korvastani valui litrakaupalla verta - koska herätyskellon ääni - ja heräsin holtittomasti sätkien. Se aivoihin sattuva nakutus, piipitys ja helinä, hrr, kai sitä on joku hulluksi tullut vähemmästäkin.

Auringon jo laskiessa pääsimme Kukan kanssa viimein maisemiin. Nuuttilainen oli vielä tarhassa ja naposteli heinää nenä heiluen. Se oli edellispäivänä kuulemma suuttunut kun kasa oli tarjoiltu poikkeuksellisesti astiasta ja pistänyt sitten koko pöntön säpäleiksi. Siis tosi noloa raavaalle villimiehelle tarjoilla ruuat kuin kesyhevoselle konsanaan! Ei käy, ilmoitti Nuudeli, minä syön ihan kuulkaa maasta! Paitsi jos on kuraa. Silloin astia kyllä käy myös. Mitä isompi, sen parempi, mutta oikeastaan kakki käy. Kunhan on ruokaa.

Tallissa oli hiljaista. Nuuttia harmitti, että kaverit jäivät ulos ja muutaman kerran se huuteli niiden perään. Vuoden pienemmässä maalaistallissa ja vakituisesti laumassa elettyään siitä on tullut vähän hörhö, mutta eiköhän yksin jäämisen pelko vähitellen häviä kunhan heppanen kunnolla kotiutuu. Ja huomaa taas, ettei kuolekaan vaikka joutuisi hetken olemaan ihan ilman turpatovereita. Niin kävi edelliselläkin kerralla. Onneksi rakas poika kuitenkin aina huolii mammalta hellyyttä ja rauhoittuu kyllä, kun hetken vakuuttelee kaiken olevan hyvin. Tai kun käytävän toiselle puolen tuodaan valkoinen Jaska-poni. Tai joku muu hyväksi tyypiksi todettu.

Maneesissa yksinäisyys ei haittaa. Siellä pääsee liikkumaan ja tekemään hommia. Selkäännousujakkaraa Nuutin viereen mallatessani tuli omituinen olo. Vatsan pohjassa pisteli. Yli puoli vuotta sitten hevosella todettiin otj hankositeen alakiinnityskohdan laaja vaurio, enkä tiennyt koittaako tämä päivä koskaan. Tämä, jona satuloin hevoseni, nousen ratsaille ja annan sen tanssia. Vielä muutama kuukausi sitten se tuntui kaukaiselta haaveelta. Sellaiselta, joka piti elossa toivoa tulevaisuudesta, vaikka painava epätietoisuus lepäsi harteilla. Ja olihan meillä tilanteesta huolimatta paljon hyviä hetkiä. Kuten on aina ollut.

Nuutti oli selästä käsin isompi mitä muistin. Tai ehkä se vain oli sen verran pörhäkkänä, että korkeutta tuntui viime kerrasta tulleen ainakin metrin verran lisää. Katselin maata ja mietin saisinkohan pian pudistella hiekkaa vaatteistani. Onneksi oli siskon housut jalassa. Siinä samassa, menneiden vuosien ilmalentoja muistellessani silmäkulmaan kohosi muutama kyynel. Eikä siksi, ettäkö olisin ollut huolissani ja pelännyt tippumista - päinvastoin. Oli niin hyvä ja rauhallinen olo.

Ja voi miten Nuutti liikkui. Ja voi miten kiltti se oli! Niin kuuliainen, mutta silti kovin tomera. Ei pienintäkään haluttomuutta , jäykkyyttä tai epäpuhtautta. Kuten ei myöskään pukittelua, eikä ryntäilyä. Ainoastaan letkeän tahdikasta, iloista ravia. Pitkä sivu meni kuin siivillä. Samoin toinen, kolmas ja neljäs. Oikeastaan ne olivat kyllä lähempänä puolikkaita pitkiä sivuja, koska halusin ja haluan edelleen pelata varman päälle. Baby steps, baby steps. Kiirehtiminen hyvin harvoin johtaa pitkällä tähtäimellä toivottuun lopputulemaan ja mihin sitä tämän ikäisen hevosen kanssa enää hoppu onkaan? Ei niin mihinkään. Meillä on toisemme, tässä ja nyt, ja se riittää.

Kuvista kiitokset Kukalle.

Tästä hyvillä mielin kohti tulevaa!

Ovatko teidän hevosenne joutuneet sairaslomailemaan? Miten paluu arkeen on tämän jälkeen sujunut?