Hei, me laukataan!

Nuutti on ollut aivan huippu. Niin pirtsakka ja letkeäliikkeinen, että eihän sen millään uskoisi pian jo 20-vuotiaaksi käännähtävän. Lihakset alkavat pitkän sairasloman jälkeen vähitellen kasvamaan ja olemus pyöristymään muualtakin kuin siitä masun tietämiltä, ravi muuttumaan suuremmaksi sekä ennen kaikkea säädeltävämmäksi ja ratsastettavuus muutoinkin paremmaksi. Välillä pitää ravistella itseään varmistuakseen siitä, ettei tämä kaikki ole vain unta.

Yhdessä hyvä tulee, sen tietää OP:kin.

Viime viikolla koitti päivä, jonka vielä muutama kuukausi sitten, ennen eläinlääkärin "viimeistä tuomiota" pelkäsin jäävän ikuiseksi haaveeksi. Se päivä, jolloin otetaan ensimmäiset laukat - ihan luvan kanssa. Innostus tuntui vatsanpohjassa saakka, tähän hetkeen tiivistyi yli vuoden odotus. Tallissa annoin Nuutin turvalle pienen pusun (voi hyvä luoja, julkaisin tekstin niin, että tässä luki pisun..... ei pitäisi kirjoitella silmät ristissä...), totesin, että eiköhän mennä ja talutin innokkaan hevosen maneesiin. Ehkä sekin tiesi mitä tuleman pitää.

Ja niin me mentiin, ja - voitteko kuvitella - laukattiin! Me laukattiin. Kaksi, kokonaista pitkää sivua, ensimmäistä kertaa puoleentoista vuoteen. Me laukattiin, ja olisin halunnut laukata aina maailman ääriin saakka. Miten ihana, suuri ja pehmeä laukka siellä oli tallessa edelleen. Ennen kulmaa piti kuitenkin siirtyä käyntiin. Nuutti otti mielissään vastaan kaikki kiitokset, mutusteli kuolainta suu vaahdossa ja odotti paino takaosallaan merkkiä uuteen nostoon. Se olisi halunnut tehdä enemmän, mennä ja nelistää ympäri kenttää ainakin viisisataa kierrosta. Silti se pysyi kanssani. Ei pienintäkään säntäilyä tai vallatonta riemastumista, vaikka sellaisen tuntu ilmassa aluksi leijuikin. Ei mitään. Vain vaaleanpunaista hattaraa, iloa ja onnea. Voi mahtava, upea heppaseni mun... ♥

Postauksen kuvat © Kukka.

Minkälaisia pieniä suuria ilon aiheita teidän arkeenne on viime aikoina sisältynyt?