Viimeisiä viedään

Vuosi 2016 lähenee kovaa vauhtia loppuaan ja alkaa olla aika kiittää kuluneesta vuodesta. Blogin suhteen olin saamattomampi kuin koskaan, mutta tauon aikana huomasin kuinka paljon kirjoittamisesta (ja teistä!) tykkäänkään. Oli mukava palata takaisin ja aloittaa uudelleen sillä ajatuksella, että postaustahdista saa päättää vain ja ainoastaan oma halu - sekä tietenkin osittain myös liikenevän ajan määrä - eikä pienintäkään vähää tunne velvollisuudesta. Haluan, että blogini säilyy paitsi teille, myös minulle itselleni mukavana paikkana. Sellaisena, jonne tulla kun siltä tuntuu, ei silloin kun huono omatunto siihen pakottaa.

Tästä huolimatta olen tehnyt päätöksen aktivoitua. Koska halua aktivoitua. Haluan joskus vuosien kuluttua lukea näitä juttuja ja muistella miltä tuntui olla tässä. Niin äkkiä kaikki on vain historiaa ja jollakin tavalla koen tarvetta haalia itselleni pääni sisässä olevien muistojen lisäksi myös niitä konkreettisia. Kuvia, videoita, sanoja, lauseita. Pieniä esineitä, asioita. Hitusia hetkisistä. Yhtenä iltana tunsin sanoinkuvailematonta riemua kun löysin vanhan yöpöytäni laatikosta päiväkirjan vuodelta 2006. Siellä oli vanhan hoitohevoseni jouhitupsu ja intoilua siitä ensimmäisestä omasta, jonka suhteen vanhempani viimein olivat päässeet yhteisymmärrykseen. Saatan edelleen tuntea vatsassani sen muljahduksen kun tajusin mistä on kyse. Oli uudenvuodenaatto ja pimeässä pakkasillassa välähteli jo muutamia värikkäitä ilotulitteita. Serkkuni oli saanut oman poninsa jo aiemmin ja keskustelimme siitä heidän olohuoneessaan, kunnes isäni lopuksi tokaisi, että: "niin, kohta on Susannallakin samanlainen". Menin hämilleni kun näin äidin nyökkäävän. Anniina ymmärsi tilanteen minua paremmin, ponkaisi innostuksesta jaloilleen ja huusi, että kesällä tuotte sen sitten tänne niin voidaan olla tallilla yhdessä aamusta iltaan.

Päiväkirja loppui takakanteen kirjoittamaani lupaukseen: "lupaan olla kiltti isosisko ja auttaa äitiä kotitöissä". En tiedä toteutuiko tämä, mutta hevosen sain joka tapauksessa. Enkä ihan mitä tahansa hevosta, vaan Nuutin tietenkin. Vuosi 2017 onkin meille suuri juhlavuosi, sillä kavioliittoamme tulee kesän alussa kuluneeksi 10 vuotta. Se on pitkä aika, mutta edes ikuisuus ei tunnu riittävältä silloin kun on löytänyt rinnalleen Sen Oikean.

Kiitos teille kaikille, jotka olette edelleen jaksaneet myötäelää niin ilon kuin surun hetket ja palanneet lueskelemaan juttujamme postaustahdin hiipumisesta huolimatta. Ensi vuonna taas uudet kujeet, puhdas pöytä ja niin päin pois. Eipä kuulkaa muuta kuin ihan mahtavaa vuoden viimeistä päivää kaikille, muistakaahan sitten juhlia maltilla ja ampua ne raketit klo 18.00-02.00 välisenä aikana! Nuutti viettää ensimmäistä vuodenvaihdettaan keskellä kaupunkia ja vähän jännittää miten se reagoi tulitukseen. Onneksi se ei kyllä järin paukkuherkkä tai muutenkaan erityisen säikky ole, joten toivotaan, että tallissa päällä olevat valot ja radio sekä riittävä ruoka pitävät myös uudet turpatoverit rauhallisina.

"Kyllä minä varmasti olen ihan kiltisti jos sille päälle satun."

Heippatirallaa siis, 2016!

Helppo et ollut sinäkään, mutta täysin kokemisen arvoinen ja lopulta upeampi kuin osasin uneksiakaan ♥