Riemurallia

Juuri kun viime postauksessa kehuin Nuutin käyttäytyneen kuten viisaan seniorihevosen kuuluu, niin eiköhän seuraavana päivänä tule Kukalta viestiä: "se pukkas". No niin... Mitä tästä taas opimme? Ei pidä nuolaista ennen kuin tipahtaa. Vaikka en kyseistä sanontaa ihan ymmärräkään. Miten niin ei pidä? Jos jäätelö sulaa eikä lipaise ajoissa, niin sitähän on pian kaikki paikat sotkussa. Ja sekös se sitten on hyvä juttu, vai? Ei mun mielestä ainakaan.

"Ei munkaan, hyi olkoon!"

Oli miten oli, Nuutilla on virtaa. Mikä ei sinänsä ole lainkaan epänormaalia tai yllättävää - sen puute kun harvemmin on ongelmana - mutta nyt sitä on, ehkä tavanomaistakin enemmän. En tiedä johtuuko se kiristyneistä pakkasista, tähtien asennosta vai kenties Patrik Laineen maalivireestä, mutta onhan iloista hevosta aina hauska katsella. Sunnuntaina päätin ratsastuksen sijasta laskea sen nauttimaan suuresta, pakkaslumen kuorruttamasta kentästä, jonka olimme edellispäivänä muutaman ravisuoran (sekä Nuudelin omatoimisen laukkapätkän) myötä todenneet varsin hyväksi leikkipaikaksi. Pohja oli pehmeä, muttei silti liian raskas pientä vapaana ilottelua silmällä pitäen.

Ja voi miten kivaa Nuutilla oli. Se ravaili ja laukkaili ristiin rastiin, piehtaroi useamman kerran, tuli välissä moikkaamaan ja jatkoi sitten omia puuhiaan. Nuudelihan on koko sairaslomansa ajan saanut tarhata laumassa, ihan normaalissa, suuressa tarhassa ja liikkua minkä haluaa, sillä itse näen asian niin, että jos se joka tapauksessa temmeltää niin temmeltäkööt mieluummin mahdollisimman isossa tilassa. Mitä pidemmän matkan pääsee suoraan, sitä parempi. Loukkaantumisriski on olemassa kaikkialla ja Nuuttia tuntuu kuumentavan eniten nimenomaan se, että aidat tulevat vastaan ennen kuin edes vauhtiin pääsee. Silloin liikkuminen ei ole enää ainoastaan ravaamista ja laukkaamista vaan äkkikäännöksiä ja tiukkoja jarrutuksia, ja ne jos mitkä altistavat onnettomuuksille.

"Täältä minä mamma tulen!"

"Viuuuu!"

Kaunis heppani siellä hienoilee, mutta meikäläinen päättää kuvailla lumihiutaleita.

"No niimpä, äiskä on ihan pälli!"

"Älä huutele siellä äiti, kyllä minä tästä nousen ku olen tarpeeksi istuskellu!"

Herranen! Tallikamulla oli kärryt perässä.

"Hei Verme! Miksi sinun ratsastaja istuu tuolla takana?"

Onneksi meillä mahtuvat hevoset tarhoissakin häärimään melko hyvin, vaikka talli keskellä kaupunkia sijaitseekin. En missään nimessä kritisoi sairastarhausta tarpeen niin vaatiessa - onhan Nuuttiakin aikoinaan leikkausten jälkeen puolikastakin pienemmässä postimerkissä pidetty - sillä tietenkin on olemassa tilanteita, joissa ei voi antaa hevosen liikkua vapaasti. En vain koe ko. varotoimen enää ainakaan tässä vaiheessa olevan meitä varten ja vapaana juoksenteluun on jo eläinlääkärinkin lupa. Pian kymmenen vuoden yhteiselon jälkeen tunnen hevoseni melko lailla hyvin, ja yleisesti ottaen tiedän mikä sen kanssa toimii, mikä ei. Lisäksi luotan siihen, että jos meno irrallaan kentällä, maneesissa tai missä ikinä näyttää yltyvän liian hurjaksi, saan kyllä hevosen rauhoitettua ja antamaan kiinni. Tuttuun ihmiseen Nuutilla on tapana ottaa kontaktia hyvinkin hanakasti, mikä tekee siitä suhteellisen helposti hallittavan myös ilman konkreettisia apuvälineitä.

Hei sinä suloinen ♥

Kuvissa muuten näkyy meidän aivan Rain Busterin nailonvuorellinen sadeloimi, jonka yhteistyön merkeissä saimme Veljekset Wahlsténilta. Harmi vain, että heppanen on tämänkin jo ehtinyt tuhoamaan... Takki on ollut niskassa ehkä max. 20 kertaa ja jo ovat kaulakappaleen tarrat irrallaan. En ymmärrä miten ja miksi tuo eläin tuhoaa kaiken. Kaiken! Paitsi tietenkin elämäni, sille se on tehnyt täysin päinvastoin. Mutta kaiken muun. Rain Busterin loimet ovat kuitenkin niitä, jotka meillä ovat kestäneet parhaiten. Sisäloimet yleensäkin pääsevät vähemmällä, mutta ulkoloimista ne taitavat olla liki ainoita, jotka eivät ole kertaakaan revenneet kankaasta (kop, kop, kop...). Ei ole yksi eikä kaksi kertaa kun olen saanut kontata pitkin maita ja mantuja, kerätä ympäriinsä lennelleitä vanupalasia takin taskut täyteen ja miettiä voisiko joku keksiä sellaisen taikasuihkeen, joka tekisi materiaalista kuin materiaalista rikkoutumatonta. Sitten suihkuttelisin sillä läpi joka ikisen varusteen jota Nuutti ihmissilmän välttäessä tarvitsee ja nauraisin räkäisesti kun seuraavana päivänä saapuisin tallille kerrankin uusissa vaatteissa. Niissä, jotka ostin rahoilla, joita ei enää tarvitse upottaa arvon herran loimikaapin ylläpitämiseen. Olkaa kuulkaa onnellisia te, joiden hevoset osaavat arvostaa niihin sijoittamianne pennosia! Tällä lurjuksella ei ole mitään käsitystä siitä, minkä summan olen sen vaatekerrastoon vuosien varrella laittanut. Eikä ole kyllä meikäläiselläkään. En edes uskalla arvailla.

Onneksi tuon revenneen tarralärpäkkeen saa luultavasti fiksattua melko vähällä vaivalla. Koska tämä loimi on kyllä niin hieno, että se korjataan niin pitkälle kuin suinkin mahdollista. Värikin on suorastaan täydellinen, eikö?

Näihin kuviin, näihin tunnelmiin. Meikäläisellä on - kiitos itsenäisyyspäivän sekä sitä edeltävän maanantaivapaan ansiosta - edessä piiitkä viikonloppu, mikä tarkoittaa kokonaista viittä päivää maailman parasta turpaterapiaa. Sekä tietenkin viittä yötä oman murun kainalossa. Voi onnea ♥ Mitä ihaninta viikonloppua sekä alkanutta joulukuuta kaikille!