Tuuppailua lumisessa maisemassa

Lauantain vastaisena yönä maa peittyi harsomaiseen pakkaslumeen. Aamun hämärässä puhelimen näytöltä herätyskellon sammuttavaa kosketusta hapuillessani tiirailin muutaman vääntyneen sälekaihtimen lomasta ulos ja olisin voinut heittää voltin kun näin lämpömittarin laskeutuneen nollan tuntumasta miinukselle ainakin viiden pykälän verran. Kivuttoman heräämisen sekä sään herran laupeuden luomaa painottomuuden tunnetta romutti alakerrassa, portaikon juuressa odottanut lämmin, koiran pissasta koostunut valtameri, johon tietenkin aamupalalle rynnätessäni loikkasin. Voihan räkä... uusilla sukilla vieläpä. Täällä olisi siis kolme ympäriinsä lirkkivää suloista puudelivauvaa ihan luovutusiässä, mikäli jotakuta sattuu kiinnostamaan.....

Märän sukan pesukoriin viskattuani etsin pissassa uineelle tuuraajan (sillä yksi sukka on aina helpompi löytää kuin kaksi, mistähän johtuu...?) ja pääsin taas paremmin kiinni siihen hieman käsistä livenneeseen "hyvä aamu" -fiilikseen. Anniina oli edellisenä iltana saapunut vieraisille ja tavalliseen tapaansa piti huolen siitä, että aikataulussa pysytään just eikä melkeen. Ennen kahdeksaa kävi käsky vetää vaatteet niskaan ja itsehän vielä rimpuilin eteisen lattialla ainakin sadan metrin mittaiseksi kasvaneen tuubihuivini kanssa siinä vaiheessa kun Anniina jo Usain Boltin lailla kipitti autolle ikkunoita raappaamaan. Tällaisen ihmisen tarvitsisin vierelleni ihan joka ikinen päivä, t. aina mattina myöhässä.

Näiden korvien välistä maailma näyttää aina entistä kauniimmalta. Ihana, ihana aamu.

Tallille päästyämme alkoi päivä jo kirkastumaan. Pelto oli vielä melko sankan sumun peitossa, mutta metsän takaa hiipivät punertavan keltaiset valonsäteet enteilivät upeaa auringonnousua. Jalan tieltä väistävän lumikerroksen alla piileskellyt koppurainen jäärata sanoi ei peltoilulle, mutta yläkentän pohja osoittautui epäilyksistäni huolimatta viimeinkin oikein ratsastuskelpoiseksi. Vuorossa oli siis vuoden ensimmäinen tuuppaustuokio ihanan lumisen maiseman ympäröimällä kentällä, me so happy !

En muista milloin Anniina oli viimeksi nähnyt Nuuttia liikkeessä, mutta ensimmäinen kommentti oli: "kantaapa se itsensä hyvin". Kehitystä oli taas muutamassa kuukaudessa tapahtunut kuulemma ihan hirmuinen määrä. Kuvaamisen ohessa Anniina kehitteli meille hyviä tehtäviä ja korjaili istuntaani - joutuen taas huomauttamaan varmaan sata kertaa niistä samoista asioista: vasen jalka alas, oikea kyynärpää kiinni vartaloon... "älä mee vinkkeliin".

Kentän laidalla huuteleva silmäpari on kyllä tosi hyvä juttu, sillä itsenäisesti ratsastellessaan suuri osa virheistä vilistää täysin huomiokyvyn ulkopuolella. Olen yrittänyt kouluttaa siskostani pientä istuntaani tarkkailevaa apulaista ja sanonut, että hänen pitää huutaa jos teen niin tai näin. Takakeno, jalka liian edessä, vaeltelevat kyynärpäät... mitä ikinä. Kaikkea Jonna ei tietenkään vielä huomaa, mutta "älä näytä tommoselta säkiltä !" hän on kyllä muutaman kerran oikein antaumuksella rääkynyt. Sitten olen yrittänyt näyttää vähemmän säkiltä.

Lauantaina keskityimme lähinnä saamaan Nuuttia malttamaan askeleessa, eli rauhallisempi tahti ja entistäkin enemmän ilmaa alle. Kuten Anniinakin sanoi: hevonen on nyt mennyt niin huimasti eteenpäin, että siltä voi ja pitääkin hiljattain vaatia enemmän. Kehittyminen jämähtää aloilleen jos aina tyydytään siihen mikä joskus on ollut "hyvä" tai "ok", eikä pyritä löytämään uusia standardeja. Mukavuusalueelta irtaantuminen ei aina ole helppoa tai edes järin mukavaa, mutta ilman sitä emme koskaan tiedä voiko saavutettavissa olla jotakin suurempaa.

Ratsastusten aikana Anniina räpsi kuvia lähemmäs 1000 (herranen sentään... !), joista onnistuin erittäin rankalla kädellä valitsemaan julkaisuun nämä reilut 20. Laatu vähän vaihtelee, sillä sää pomppi aurinkoisesta pilviseen ja taas takaisin aurinkoon aika reipasta tahtia, eikä tuon kivikautisen kameran automaattisäädöt ihan pelitä... No, suurin osa kuvista on kuitenkin aivan upeita, vai mitä olette mieltä...?

Ehkä oma lempparikuvani. Laukassa Nuutti on yleensä niin mielettömän kiva.

"Kuule tule itse juoksemaan tänne lumeen ni katsotaan sitten kenen jalat täällä oikein laahaa !"

Toinen tietää olleensa hieno... ;)

Kaikkensa antanut, onnellinen laamanaama.

Suuret kiitokset rakkaalle serkkuselleni kuvista sekä koutsaamisesta ! Lauantai-iltana kävimme Anniinan kanssa vielä kuvaamassa erään tuttuni upeaa nuorta koulutammaa, minkä jälkeen lähdin hänen mukanaan parin päivän minilomalle Mikkeliin. Olikin oikea reipasteluloma ! Shoppailimme jalkamme kipeiksi, kävimme salilla treenaamassa ja luistelemaankin innostuttiin taas monen vuoden tauon jälkeen. Ensimmäiset hetket jäällä kuluivat aika kauhunsekaisissa tunnelmissa ("miks tää rata on näin röpöläinen ?!"), mutta vähitellen löysin sisältäni sen skidinä taitoluistelua ahkerasti harrastaneen Susannan ja painelin tuulispäänä ympäri kenttää. Jarruttaa en kuitenkaan uskaltanut, joten menon muuttuessa huteraksi laskin molemmat teräni jäälle ja liu'uin tukevassa etukenossa kunnes vauhti vähitellen hiipui. Ehkä musta ei sittenkään - lupaavista hetkistä huolimatta - ole speed skateriksi.....

Takaisin Espooseen tiistaina kurvattuamme päätin pakottaa Anniinan Nuutin selkään. Yritti kuulkaa keksiä tekosyytä jos jonkinmoista...... ;) Olen kuitenkin aika itsepäinen sille päälle sattuessani ja sain kuin sainkin tahtoni läpi. Sinnehän se Anniina satulaan siis kapusi. Tästä lisää myöhemmin ihan omassa postauksessaan... !

Mikä otoksista on mielestäsi paras?

• • •

P.S. Postauksen alkuun viitaten: meillä siis ihan aikuisten oikeasti olisi yksi muutaman kuukauden ikäinen tyovillakoiratyttönen, joka vielä oikean ihmisen kohdalle sattuessa voisi kotia vaihtaa. Sähköpostitse (susanna.niemi@live.fi) saa lisätietoa sekä puhelinnumeron äidin suuntaan.