Resepti onneen

Viime viikonloppu oli huippu. Mikä tuuri, että satuin ottamaan perjantain vapaaksi ja ajelemaan Mikkeliin päivää normaalia aikaisemmin juuri kun talvi päätti tarjota parastaan. Pakkanen paukkui, aurinko paistoi ja meikäläinen nautiskeli elämästä luuhaamalla tallilla tuntikausia. On niin sanoinkuvaamattoman ihanaa hääriä siellä vailla kiirettä; ratsastella, rapsutella ja oleilla vain. Haistella hevosten tuoksua ja vangita niiden kauneutta lukemattomiin valokuviin. Unohtaa aika, sen kuluminen ja kaikki kaukana ulkomaailmassa odottavat velvollisuudet. Olla onnellinen. On ihanaa olla onnellinen.

Huomatkaa Nuudelin päästä lentelevät karvat, kääks, se on kevät ihan nurkan takana!

Happy as a hippo.

Nuutin kanssa päästiin pitkästä aikaa kaulanaruilemaan. Kerran aikaisemmin olen estepuuhissa tainnut ratsastaa niin, että selässä kuitenkin on satula, mutta normaalisti sileällä olo ilman sitä on jollakin hassulla tavalla paljon varmempi. Ehkä se on ihan puhtaasti se, että on lähempänä hevosta ja kokee pääsevänsä vaikuttamaan siihen paremmin, vaikka kyllä Nuudeli tosi hyvin kuuntelee istuntaa niin penkillä kuin ilmankin. Tällä kertaa ajatus satulan suhteen oli lähinnä se, että pääsen keventämään istuntaa ja antamaan hevoselle hieman enemmän vapautta liikkua raskaammalla pohjalla, mutta ehkä seuraavalla kerralla kuitenkin mennään taas ilman. Kukka räpsi meistä jälleen aivan ihania kuvia ja suuresta määrästä onnistuneita oli ihan hirmu vaikea valita katseltava määrä parhaita, mutta tässä niitä nyt on!

Höpsö pörröpää.

Sisko totesi joskus, että näytän hymyillessäni ihan kananmunalta. Taisi puhua totta.

Oli ilmeisesti lieviä vaikeuksia istua hetkittäin. Ne muutamat pätkät kun satulassa siis istuin yritin istua.

"Kyllä minä mamma osaan tämän homman ei tartte yhtään sitä narua nostella!"

Joo, kiva, pilaa vaan kuvat nostelemalla jotain rintsikoiden olkaimia kesken kaiken. Hmph.

Taitaa olla aika ilmeistä tuo molempien onni, eikö totta? On tuo otus kyllä niin viisas ja kultainen ♥ Äärettömän vekkuli sekä tilanteen niin vaatiessa (tai "vaatiessa"...) hyvin nopea kiihtymään nollasta sataan, mutta pohjimmiltaan oikea mamman luttana pehmonalle. Tuntuu hyvältä voida todeta sen komistuvan päivä päivältä ja salaa ajatella, että kohta se taas on elämänsä vireessä. Pitää koputtaa puuta ja laittaa sormet ristiin sekä pitää jalat maassa vaikka pää onkin pilvissä. Kuntoutusta ravissa ja laukassa on nyt takana nelisen kuukautta, mutta vielä ollaan kaukana siitä tavoitteena siintävästä paluusta normaaliin liikuntaan. Me ei kiirehditä - edelleenkään - vaan jatketaan hyvillä mielin maisemareittiä ja otetaan ilo irti myös sen varrella olevista taukopaikoista. Matkalla oikeaan suuntaan voi olla vaikka ei tauotta liikkuisikaan. Välillä tuntuu, että kaikki ovat niin kiireisiä paahtamaan sen kuuluisan elämän perässä, että unohtavat ihan tyystin seisahtua todella nauttimaan siitä. Aina halutaan jotakin lisää, enemmän ja nopeammin, vaikka toisinaan niitä pieniä suuria onnen murusia keräämällä voisi saavuttaa jotakin paljon parempaa. Liian kovasta vauhdista niiden kerääminen vain voi olla vaikeaa.

Tämä on vielä ihan sopiva vauhti ;)

Tiukat tavoitteet ja niitä kohti puskeminen on täysin ok, mutta muistakaahan välillä myös hidastaa. Joskus pieni tiirailu avaa odottamattomia ovia... ♥

Valmentajan suusta

Valmentaja, valkku, koutsi... Rakkaalla piiskaajalla on monta nimeä. Toiset piiskaavat kovemmin, toiset pehmeämmin, mutta oli tyyli mikä tahansa, hyviä valmentajia yhdistää aina yksi asia: halu auttaa. Halu ratkaista ongelmia, kannustaa etapilta toiselle ja antaa tärkeitä eväitä kunkin ratsukon yksilöllisten tavoitteiden saavuttamiseksi. Itse olen pienen elämäni aikana tutustunut moniin, moniin erilaisiin opettajiin ja kommentteja on sadellut laidasta laitaan. Kaikkia helmiä ei tietenkään voi muistaa, eikä niitä vähiäkään ehkä sanatarkasti, mutta jotkut ne vain jäävät mieleen...:

"Susanna, sulla on melkein kaksi metriä pitkät jalat. Käytä niitä!"

"Seuraavalla tunnilla kuulolaite mukaan."

"Mikä apinoiden planeetta tämä on olevinaan?"

(Eräänä talvi-iltana Tepon (Hakala) luona kun pakkasta oli varmaan melkein 20 astetta, maneesissa pätkivät sähköt ja hevoset olivat ihan kaheleina.)

"En ehtinyt laskemaan kuinka monta kulmaa tuohon suoraan mahdutit."

"Nämä esteet ovat niin pieniä, että se hevonen viedään yli vaikka kilon palasina."

"Polvi kiinni satulaan ennen kuin tuuli vie mukanaan koko jalan."

"Anna sen (hevosen) hoitaa homma, äläkä märise."

"Ei muuta kuin apina takaisin puuhun ja seuraavassa hypyssä vähän tarkempana sen liaanin kanssa."
(Kun joskus estetunnilla lensin Nuudelilta. Koska en ottanut harjasta kiinni vaikka opettaja niin käski.)

"Laskuvarjoko sinulle pitää hommata?"

"Tiedätkö miksi tätä sanotaan kahden askeleen sarjaksi? Koska se kuuluu mennä kahdella askeleella."

(Nuupertti-ekspertti veteli onnessaan yhdellä ja meikäläinen roikkui ohjien jatkeena ties missä.....)

"Lopeta se risteileminen ja ala ratsastaa."

(Tämä vastakommenttina siihen kun totesin, että Nuutti tuntuu valtamerilaivalta.)

"Anna sille (Nuutille) tilaa tai se ahdistuu kuten miehet yleensä."

"Jos kyselet siltä haluaako se vähän mennä pohkeenväistöä tai kulkea suorana niin se sanoo, että moikka ja ottaa äkkilähdön Bahamalle."

"Jos lykkiä haluat, ole hyvä, vajassa on sukset ja latu alkaa pellon reunasta."

"Tee jotain. Mitä tahansa."

Sekä yksi parhaista istuntaneuvoista ikinä, yhteisesti koko valmennusryhmälle:
"Ajatelkaa, että takapuolenne alla on vesi-ilmapallo. Jos lässähdätte satulaan liian kovaa, pallo puhkeaa ja housut kastuvat. Ja sitten saatte selitellä kaikille, ettette suinkaan ole pissanneet housuun vaikka siltä näyttääkin."

Joo-o, sellaisia. Kylläpä on hinku taas päästä valvovan silmän alle! Tajusin sen eilen, kun seisoskelin kotitallimme maneesissa katsomassa Ville Vaurion valmennuksia ja rupesin miettimään milloin viimeksi joku on kentän keskellä huutanut ohjeita ja ruoskinut suorittamaan vähän paremmin. Siitä on varmaan aika tarkalleen 1,5 vuotta. Ihan kamalaa. Pakkohan tässä on pian jotakin keksiä tai ei hyvä heilu. Heiluu ainoastaan ratsastajan jalka, tai kädet, tai... no... koko ratsastaja. Kääk.

Vuosi 2015 ja silloinen estekoutsimme Veronika. Tässä meneillään ensimmäinen koulutuntimme, joka valitettavasti jäi myös viimeiseksi kun pari viikkoa myöhemmin alkoi ontuminen... Onneksi näihin hetkiin pystyy jo hymyillen palaamaan ♥

Minkälaisia hauskoja kommentteja te olette valmentajiltanne kuulleet?

Kojeita ja kapistuksia, vehkeitä ja vekottimia

Viimeinkin uusi kone! Tai no, uusi ja uusi, ainakin uudempi. Ja toimivampi. Saimme töihin tuliterät omput ja lunastin sitten tämän eläkkeelle jääneen Acerin itselleni. Aika hienoa kun ei tarvitse jokaisen sovelluksen ja sivun aukeamista odotella useita minuutteja (tai jopa kymmeniä...) vaan kaikki pelaa suhteellisen ok. Kirjoittaminenkin luonnistuu ilman, että näppäimiä pitää väkivalloin runnoa pohjasta läpi ja mikä parasta: masiina pysyy tolpillaan eikä edellisen tavoin vaadi nokkaunia puolen tunnin välein. Ah autuutta! Kyllä se toimiva laitteisto kuulkaa on ihmisen kokonaisvaltaisen hyvinvoinnin kannalta erittäin oleellinen asia!

Samaista hyvinvointia on kuluneina päivinä ja viikkoina edistänyt myös pieni materialismionnellisuus (vaikka sitä kuinka niin syntisenä tuntemuksena pidetäänkin, pah!). Kaikkialla on ihan hurjat alennusmyynnit ja niistä olen tehnyt tosi hyviä sekä ihan oikeasti tarpeellisia löytöjä. Pari viikkoa sitten tingin meille poikaystäväni luo uuden sängyn neljäsosalla sen alkuperäisestä hinnasta, ostin samaan pakettiin peitot sekä lakanat -80% ja viikkoa myöhemmin bongasin vielä 4 kpl tyynyjä yht. 10€, kun normaalihinnoilla olisin joutunut pulittamaan 120€. Mikä voitonriemuinen tunne! Tätä on nimittäin suunniteltu pitkään. Vanha vuode kun oli sellainen, että siihen kun hyppäsi niin sai olla onnellinen jos ei sojottavien jousien lävistämäksi joutunut.

Myös Nuutille on tarttunut mukaan kaikenlaista. Viime viikolla ostin sille tosiaan Micklemit sekä niihin ohjat, joista kummatkaan tosin eivät olleet alennuksessa, mutta jotenkin vain eksyivät ostoskoriin samalla kun hommasin halvalla mm. Oxymedin shampoota, erilaisia hoitoaineita sekä kutinasuihketta ötökkäkesän varalle. Huopia meillä toki on jo ennestään (koska huovat on ihania eikä niitä voi koskaan olla liikaa.....), mutta niitäkin löysin muutamalla hassulla kympillä neljä kappaletta. Lisäksi herra sai vähän vitamiineja sekä iisirehua (Racing Easy Now) kevään villeihin. Se sisältää magnesiumia ja tryptofaania, jotka ennaltaehkäisevät hermostuneisuutta. En tiedä vaikuttaako noihin "jee liikkuminen on kivaa!"-koikkaloikkiin juurikaan, mutta ehkä edes hitusen siihen yleiseen vireystilaan ja reagointiin tilanteissa, joissa hepalla rupeaa keittämään. Ehkä, toivottavasti? Välillä nimittäin on vähän sellainen tunne, ettei tiedä istuuko sitä hevosen vaiko tikittävän aikapommin päällä ja kun tätä nimeltä mainitsematonta pommia kuitenkin tytöt viikolla ratsastavat niin... suotavaa olisi, että sitä silloin myös vähän käyttäydyttäisiin. Sisko on jo saanut tuta yhdet äkkilähdöt (joista kommenttina oli: "mä oikeesti luulin et mä kuolen") sekä pukinkin, eläköön kevät ja elämä (ja viikonloppuna kurinpalautus)!

Eilen kierrellessä vastaan tuli myös pitkään hankintalistalla killunut nahkainen kouluvyö ja 195€:n tuotteelle jäi hintaa alennuksen jälkeen reilu satanen. Ja on muuten mukava! Masu sekä kainaloiden seutu on hepoilla herkkää aluetta ja koska tässä puuhassa kaikki on välillä pienestä kiinni, myös oikeanlaisella vyöllä on merkitystä. Toivottavasti Nuudeli arvostaa uutta ihanan pehmeää, anatomisesti muotoiltua pötkyläänsä!

Uusia ihanuuksia, mukaan lukien marmorikynnet ♥

Itselleni olen löytänyt mm. ratsastuskengät (ovh. 89,90€, maksoin alle 20€) sekä liivin (tämäkin alkuperäiseltä hinnaltaan yli 80€ ja alennuksen jälkeen hintaa jäi reilut 20€) ja tänään tilasin saappaat. Pakkorako kun vanhat eivät enää mene jalkaan. Tai siis... kyllä ne ehkä hikisesti menevät, mutta puristavat niin, että jalat ovat kuoliossa muutaman minuutin jälkeen. Elän toivossa, että kalsarikauden jälkeen kiskominen (niin jalkaan kuin pois, joo, hieno idea omistaa kahdet vetoketjuttomat...) onnistuu vähän vähemmällä vaivalla, mutta jos ei niin... apua... sitten on pistettävä vähän isompaa vaihdetta silmään tämän lupaavasti välttävästi alkaneen "kohti kesäkuntoa"-projektin kanssa. Kyllä se kuulkaa niin on, että mikään ei kestä ikuisesti. Vielä muutama vuosi sitten saatoin syödä ihan mitä tahansa, ihan miten paljon tahansa, enkä koskaan lihonut, mutta toisin on nyt. Tähän väliin pieni ikäkriisi-itku, byää. Pientä mielihyvää pääsin kuitenkin tuntemaan kun tilattavat saappaat sentään piti ottaa pisimmällä ja kapeimmalla varrella, aivan kuten ennenkin. Huh, ehkä meikäläisellä onkin toivoa!

Hankintalistalla olisi vielä uusi kypärä, kesähanskat ja ehkä se remonttiturpis, mikäli sitä vielä päädymme kokeilemaan. Toistaiseksi Micklemit vaikuttavat lupaavilta, mutta muutaman ratsastuskerran jälkeen on hankala antaa luotettavaa arviota. Uskon kuitenkin, että posken vapautuminen kuolaimen takaa vaikuttaa aika lailla. Raportoin vielä tarkemmin kunhan saan enemmän tuntumaa! Kuolaintakin voisi tosiaan ehkä vähän miettiä, mutta ennen yhtäkään ostopäätöstä haluan päästä testailemaan mikä mahdollisesti voisi toimia. Tällä hetkellä mielessä ovat lähinnä Sprengerin Novocontactit ja NS Turtle Tactiot. Jos joku sellaiset omistaa ja on halukas lainaamaan testiin koossa 13,5 niin otan ilomielin vastaan! Mahdolliset postituskulut tottakai maksan.

Mikä tynkäkaula! Mielissään uusine suitsineen.

Nyt sitten loppukuu nuudelilla (ei sentään Nuudelilla) ja hernekeitolla! No ei kai. Kannattaa säästää niin pääsee sopivan tilaisuuden tullen tuhlaamaan sijoittamaan loistokohteisiin hyvillä mielin. Pakko vielä näin loppuun antaa erityiskiitos aurinkoisesta ja aidosti kiinnostuneesta palvelusta sekä Espoon, että Vantaan Hööksille! Meinaan laittaa palautetta myös suoraan myymälöihin, mutta pakko ihan näin julkisestikin kiittää. Ja ei, tämä ei ole maksettu mainos enkä hyödy linkin klikkaamisesta mitään, eli huoletta voitte käydä kurkkimassa minkälaisia tarjouksia sen takana oikein piileskelee ;)

Oletteko te tehneet löytöjä kevään alennusmyynneistä?

Sumuisena aamuna

Tämän kuun alussa oli yksi hassu päivä. Kaikkialla oli aamusta iltaan ihan sumuista ja ihmiset latoivat Facebookit sekä Instagramit täyteen taiteellisia otoksia sen keskeltä. Minä olisin voinut olla yksi heistä, mutta olen saamaton ja kuvien muokkaaminen vähän venyi. Eikä mitään suurenmoisen taiteellista materiaalia toki saatukaan, sillä Nuudeli ei juuri sumupäivänä ollut juoksutuulella. Meidän kentältä on kivat maisemat viereiselle järvelle ja maalailimme Kukan kanssa mieliimme tilannetta, jossa heppanen liihottelee pitkin kenttää ja räpsimme muistikortit täyteen upeita kuvia usvaa vasten, mutta Nuutti ei ollut ihan mukana. Kovin se pörhisteli ja muutamasti vähän sinkoilikin, mutta ihan väärään suuntaan ja hölmöläisen näköisenä - ei suinkaan jalosti, sulavin liikkein. Aina ei ole hevosen kamelieläimen omistaminen helppoa.

"No ota niitä kuvia nyt!"

"Ai ei tullu hyviä? No siihen on tällä kertaa tyytyminen."

"Minua ei tänään juoksuta."

Otettiin me sitten muutamia yhteiskuviakin, vaikka en ihan ollut siihen varautunutkaan. Hiukset olivat sekaisin kuin Tempakan Liisan mekko ja ruman väristen kollareiden alta paistoi lämpökalsareiden peppuraidat. Ne saumat, tiedättehän, kun näyttäisi siltä, että on vaipat jalassa. No, onneksi niitä ei näissä muuten julkaisukelpoisissa kuvissa juurikaan näy niin ette ehkä traumatisoidu. Katsokaa vain tuota höpsöä heppaa, hänhän on liki täydellinen ♥

Pullotemppuja kokeiltiin pitkästä aikaa. Suurimassa osassa kuvia sohlasin hevosen edessä, ärr...

Hönö pusupoika.

"Mä syön äiskän pään."

Oikeasti toinen on niin hellä ♥

Kuvista jälleen kiitos Kukka (= meidän henkilökohtainen hovikuvaajamme)!

Mikä kuvista on teidän mielestänne kivoin?

Rauhatonta suuta kannattaa kuunnella

Kun Nuutti 10 vuotta sitten saapui, kohtasin lyhyessä ajassa monia sellaisia ongelmia, joita en ratsastajana ollut koskaan ennen samassa mittakaavassa ratkonut. Hevonen oli vähän villi, nopea ja sille tuulelle sattuessaan vahva kuin sotanorsu, mutta samaan aikaan sen verran herkkä, että monesti sain siltä noottia mm. äkkilähdöissä jälkeen jääneestä kädestä tai horjahtaneesta istunnasta. Esteillä se antoi anteeksi melkein kaiken, mutta vauhdin suhteen minulla ei ollut sananvaltaa. Muutamasti petti rattikin kun hetkeksi herpaannuin ja seuraavana vuorossa olleen esteen sijasta Nuutti paineli sujuvasti sille minkä oli ensimmäisenä katseellaan kiinnittänyt. "Ei hyvää päivää", totesi eräs valmentajakin. "Ainakin se haluaa hypätä".

Vaikka työmaata riitti esteilläkin, suurimmat vaikeudet sijaitsivat sileän puolella. Nuutin suu oli levoton, se tunki kieltään kuolaimen päälle ja ulos suusta, enkä ensimmäisten vuosien aikana saanut siihen rehellistä kontaktia lainkaan. Välillä hevonen liikkui pitkiä aikoja suu ammollaan, vaikka yritin parhaani mukaan pitää käden niin kevyenä kuin suinkin osasin enkä koskaan repinyt tai riuhtonut. Päivät läpeensä mietin miksi en vain saa hevosta rentoutumaan, mutta kaiken sen itsensä soimaamisen keskellä oli jollakin tapaa "lohduttavaa" huomata, että Nuutti liikkui melko lailla samalla tavalla myös muiden - rautaisten ammattilaistenkin - alla. Samaan aikaan harmitti, ettei ratkaisu ollutkaan niin vain käden ulottuvilla, sillä usein oman toiminnan työstäminen ainakin lähtökohtaisesti on helpompaa kuin toisen, eri kieltä puhuvan olennon viestien tulkitseminen.

Rakas kakkasukka. Kaikki kuvat viime lauantailta.

Koska hevonen oli vastikään eläinlääkärin toimesta tutkittu ja terveeksi todettu sekä pian saapumisensa jälkeen myös hammashuollettu, satulat tsekattu jne. jne., alkoi monille tuttu kuolainrumba. Kuparirolleria, matokuolainta, kimblewickiä, pessoaa, baucheria, fullcheekiä, pelhamia, niveltä ja kolmipalaa; paksuna, ohuena, teräksisenä, messinkisenä, kumisena... kaikkea maan ja taivaan väliltä. Osasta Nuutti otti nokkiinsa heti kättelyssä, osan kanssa hallittavuus ei etenkään esteillä pelittänyt. Tehtiin paljon hommia sileällä, hypättiin vain pieniä ja metsästettiin parempaa yhteisymmärrysä pitkään pääosin kumisen baby pelhamin (deltaohjalla) kanssa. Suitsia vaihdeltiin tavallisten enkkujen sekä meksikolaisten välillä, mutta lopulta päädyimme ensin mainittuihin puhtaasti paremman kontrollin turvaamiseksi, sillä niiden kanssa kieli pysyi paremmin omalla paikallaan. Vuosien varrella kuolain on vaihtunut keskipaksuun, normaaliin nivelkuolaimeen, hallittavuus parantunut potenssiin miljoona ja suu kokonaisvaltaisesti toimivamman yhteistyön sekä tietenkin sen rehellisen peräänannon johdosta rauhoittunut hirmuisen paljon. Toisinaan mennään kuolaimettakin.

Toissa sunnuntain ratsastukset kuitenkin menivät niin päin puuta, että rupesin Kukan kanssa ääneen pohtimaan vaihtoehtoja kuolaimelle ja/tai suitsitukselle. Rauhaton suu voi toki aina viestiä myös laajemmasta ongelmasta ja olla merkki mm. epäsopivasta satulasta, kipeästä niskasta tai ihan mistä tahansa muusta (ota näistä nyt selvää...), mutta koska Nuutti kuitenkin on vuosien aikana eri eläinlääkäreiden toimesta tutkittu kymmeniä, kymmeniä ja taas kymmeniä kertoja (myös mm. skintigrafialla) ja säännöllisesti raspattu - sekä toki väittäisin tuntevani hevosen melko hyvin -  eikä suu koskaan ole muuttunut kuin parempaan suuntaan, "haluan uskoa" ongelman ainakin tällaisenaan paikantuvan nimenomaan itse suun alueelle. Monet ovat myös todenneet, että käytös voi olla myös vanha, päälle jäänyt tapa, sillä hevosellahan tunnetusti on pitkä kipumuisti ja se saattaa jatkaa oireilua myös itse aiheuttajan poistuttua. Vrt. esim. imppaus, jota on erittäin vaikea kitkeä pois kun hevonen kerran on sen oppinut.

"Äidin mielestä oon tosi hieno poika ja kehittynyt tosi hirveesti mutta en aina sitä helpolla päästä."

Vaikka aina toitotetaan, ettei ole olemassa vaikeasuisia hevosia vaan ainoastaan huonoja ratsastajia, niin ei se ehkä ihan niinkään mene. Ihminen saa aikaan paljon, mutta myös hevoset ovat yksilöitä ja niiden suissa on eroja. Osalle eivät sovi kuolaimet lainkaan, eikä siihen kaikkien kohdalla edes löydetä mitään varsinaista syytä (kuten suun ahtaus tmv.). Eikä kaikki tosiaan edes johdu suusta, vaan kenties ihan jostakin muusta. Toki on aina mahdollista - jos ei hevosen historiaa tunne - että se on joskus aikaisemmassa elämänsä vaiheessa ratsastettu väärin, mutta sanon vain, että kaikki on mahdollista eikä maailma tässäkään kohtaa ole mustavalkoinen. Se ei tietenkään tarkoita sitä, etteikö epäkohtiin voi ja pidä puuttua, mutta toisinaan me hevosihmiset osaamme olla melko julmia. Toisten lyttääminen on enemmän sääntö kuin poikkeus eikä vaikeuksista yleisen tuomitsemisen pelossa välttämättä ole helppo avautua. Vaikka on totta, että hyvinkin usein vika löytyy satulan päältä, pitäisi meidän eteenpäin päästäksemme pystyä puhumaan ongelmista niiden oikeilla nimillä. Monet hankaluudet esimerkiksi juurikin suun kanssa tuntuvat edelleen olevan vähän vaiettu aihe, jolta yhä tänäkin päivänä joko tiedostaen tai tiedostamatta tahdotaan ummistaa silmät, vaikka kehittyäkseen ratsastajan on pakko kyetä katsomaan peiliin. Oli vika sitten omassa ratsastuksessa, varustuksessa tai missä ikinä, olemme hevoselle velkaa oman nöyryytemme.

Mistä puheen ollen nyt sitten päädyinkin uudelleen miettimään meidän varustustamme. Mikä ei tietenkään tarkoita sitä, ettenkö päivittäin miettisi myös omaa ratsastustani, sillä sitä todella mietin. Jatkuvasti. Tiedän olevani vasta taapero matkalla taitavaksi, mutta olen hyvin itsekriittinen ja todella haluan ymmärtää hevosta kuin hevosta. Enää Nuutti ei kisko kättä vastaan vaan on yleisesti ottaen hyvinkin pehmeä edestä, mutta "mukeltelee" edelleen jonkun verran. Käynnissä eniten, ravissa ja laukassa harvakseltaan, joskin jännittyessään saattaa olla levottomampi. Kuolaimetta toimii moitteettomasti, mutta suu on melko lailla samanlainen myös niiden kanssa. Vaahtoa tulee sekä suukapulan kanssa että ilman aika sopivasti - runsaasti, muttei liikaa. Erilaisista ratkaisuista keskustellessamme Kukka kertoi, että eräällä ratsastuskoulun hevosella oli vaihdettu remonttiturpikseen hieman samankaltaisten hankaluuksien vuoksi ja se oli tuonut ratkaisun epätasaisuuteen. Että kokeillaanko mitä tapahtuu jos yläturpahihnan jättää iiihan löysälle ja alaturpiksen kiinnittää normaalisti, jolloin vaikutus on vähän sinne suuntaan.

No, viime viikonloppuna sitten kokeiltiin ja jos päivänselvä ero oikeasti johtui yhdestä kerpeleen yläturpiksesta niin... voihan kehveli! Sitä ei meidän suitsissamme edes saa tiukalle, minkä vuoksi se on aina pidetty viimeisessä reiässä, jolloin väliin menee useampi sormi. Alaturpiksellakaan ei ole koskaan hevosta ruttuun kiskottu, vaikka osa vierailevista valmentajista sekä sivustaseuraajista niin on neuvonutkin. Sorry, ei kuulu meidän tapoihin. Kokonaan ilman turparemeleitä Nuudeli on hmm... ihan ok, toimii kyllä, mutta esim. vapain ohjin kävellessään saattaa hölskyttää päätä. En tiedä sitten liikkuuko kuolain liikaa (?) kun ei muuten näin tee, mutta oli miten oli, koko viikonlopun ajan Nuutti oli aivan mahtava! Ratsastin vähän tunnustellen, annoin hevosen itse hakeutua mukavaan muotoon ja hetkittäin otin sitä lyhyemmälle kaulalle. Suu kyllä eli, mutta sivusta seuranneen Kukan mukaan se näytti enemmänkin sellaiselta mutustelulta. Ja oikealla tavalla elävä suuhan on juuri se mihin pitää pyrkiä. Tuntuma oli koko ratsastuksen ajan tasainen ja miellyttävä.

Järkyttävä könötys, arh...

Tietenkin pitää muistaa, että kaikilla on hyviä ja huonoja päiviä ja voi olla, että Nuutti yksinkertaisesti vain oli viikonloppuna tosi motivoitunut (mitä se usein kyllä on), mutta katsotaan ja ihmetellään. Kavereiden kanssa juteltuani päädyin miettimään remonttiturparemmiä sekä erittäin hevosystävällisiksi suunniteltuja Micklem-suitsia, kuten myös mahdollisesti uutta kierrosta erilaisten kuolainten kanssa ja kuinka ollakaan heti seuraavana päivänä löysin itseni Hööksistä. Kumma juttu. Suunnitelmiin kuului muutaman viikon ajan testailla miltä tämä löysä yläturpis + normi alaturpis combo vaikuttaa, mutta hätähousu kun olen niin nyt on Micklemit hommattu. Eivät kyllä ulkoisesti miellytä (olen niiiiin vanhanaikainen ja klassisen enkkusuitsituksen kannattaja, byää...), mutta kysytään mitä heppanen niistä tuumaa. Samalla reissulla tuli hommattua vähän (...) kaikkea muutakin, mutta ehkä niistä lisää sitten myöhemmin.

♥

Kaikki kuvat taas © Kukka, kiitos!

Oletteko te työskennelleet suustaan haastavan hevosen kanssa? Millä tavoin ja minkälaisella varustuksella olette pyrkineet/päässeet ongelmia ratkomaan?

Vieraissa jälleen

Muutama viikko sitten pääsin käymään Pimu-tamman selässä (linkki postaukseen) ja seuraavana viikonloppuna oli vuorossa Pandora. Tumma ja tulinen ja vähän hullunkurinen. Tai no, ehkä ei niinkään tulinen, mutta... Tamma isolla t:llä joka tapauksessa. Hieman verkkainen reagoimaan eteenpäin pyytäviin apuihin ja maneesin ovipäätyä kohti liikkuminen toisinaan liimaa tohvelit maahan, mutta mennyt iiiiiiison harppauksen eteen sitten viime kesän, jolloin tammaa ensimmäisen kerran kokeilin.

Tuosta ratsastuksesta ei juuri mitään mainittavaa jäänytkään. Itse olin muutaman kuukauden viettänyt melko hevosvapaasti ja Pandoran selässä tunsin itseni suunnilleen vasta-alkajaksi. Aivan kuin olisin unohtanut kaiken mitä koskaan olin ratsastuksesta oppinut. Hevonen vastasi jokaiseen apuun puolen kierroksen viiveellä ja huiteli täinä tervassa levällään kuin Jokisen eväät. Ulospäin meno ei kuulemma näyttänyt aivan niin kammottavalta miltä se selkään tuntui ja yllättävän hyvää kuvamateriaaliakin tuli. Suurimmassa osassa otoksia vain istuin niin päin peppulaa, että niitä katsellessa teki mieli kaivautua maan alle noin puolen kilometrin syvyyteen ja homehtua sinne...

Yksi harvoista kuvista, joissa olemme kumpikin ihan ok.

Syksyn ja talven aikana Pandora on joutunut hommiin oikein olan takaa ja siitä laiskanpulskeasta, nopeiksi ja reaktiivisiksi miellettyjen trakehnerien vastakohdasta on hiljalleen kuoriutumassa elegantti kouluratsu. Esteillä meno on edelleen vähän luokkaa mato, mutta sileällä palikat ovat alkaneet vähitellen löytää oikeille paikoilleen. Serkkutyttöni Kukka on hevosen kanssa tehnyt ison työn ja kärsivällisesti ammattilaisten avustuksella rakentanut puukylkisestä keinuhevosesta tulevaisuuden staraa. Liikettä löytyy kun sitä vain saa esille, eikä kokoaminen tuota vaikeuksia. Sivulle kulkeminen on vielä hieman työlästä, mutta ahkerasti hiomalla rupeavat väistötkin takuulla luonnistumaan. Kukka on Pandoran kanssa tunneilla päässyt harjoittelemaan jo mm. laukanvaihtoja, joista heti ensi yrittämällä onnistuivat suorittamaan puhtaasti peräti kolme kappaletta. Vielä kun saadaan tamma koppiin niin tässä voi olla kesän kisojen todellinen musta hevonen - kirjaimellisesti!

Itse en tosiaan ole ollut osallisena Pantsun kehitykseen muuta kuin satunnaisen huoltohenkilön roolissa, eli minkäänlaista kunniaa en voi siitä ottaa. Minä vain keikun nautiskelemassa muiden työn hedelmistä ;) Eihän Pantsulainen edelleenkään mikään lännen nopein ole, mutta nyt sitä saa jo mukavasti herkisteltyä. Kesällä keskittyminen meni lähinnä siihen, että sai siltä edes jonkinlaisen reaktion pohkeeseen kun nyt saatettiin jo mennä eteen ja säädellä ravia melko pienellä vaivalla aina pikkuruisesta hipsutuksesta kohti hyvää, tarmokasta harjoitusravia. Tehtiin paljon siirtymisiä myös askellajien välillä, pyörittiin ympyrällä ulkolapaa sekä suoruutta metsästäen ja käytettiin sitä myös pohkeenväistöissä. Seinän vierestä on hyvä aloittaa, siitä saa tuen ulkoavuille ja sitten vain ympyräuraa seuraten takapää sisällä kohti mahdollisimman laadukkaita ristiaskelia. Sulkuun sitten taas otsa menosuuntaan ja hevonen vaadittavassa taivutuksessa pohkeen ympärille. Tarkoituksenani oli hakea hevosta vähän tasaisemmin molemmille ohjille ja saada sisäpohje paremmin läpi, sillä Pantsu mielellään jää punkemaan sitä vastaan. Lopulta pääsimme samalle aaltopituudelle niin, että saatoin hetkisen vain ja ainoastaan nauttia.

Laukkasimme ympyrällä ja ajattelin sen jälkeen vielä työskenteleväni hetkisen ravissa, mutta yhtäkkiä hevonen jäikin pehmeänä ulko-ohjalle eikä tuntunut enää lainkaan tuupattavalta. Olisin voinut istua siellä monta, monta, monta kierrosta ja siinä vaiheessahan tammaa vasta olisikin tehnyt mieli ruveta työstämään, mutta oli ihan, ihan pakko antaa hevoselle sen ansaitsema kiitos ja lopettaa. Loppuravit pitkin ohjin eteen alas ja siinä se. On ehkä parasta kun laiskaksi mielletty hevonen yhtäkkiä löytää sen liikkumisen riemun ja sitä pääsee kiittämään oikein isolla kädellä.

Täytyy kyllä nostaa hattua hevosen kanssa töitä tehneille, etenkin Kukalle. Eivät ne kaikki tuntihevoset aina mene takapakkia, vaikka niin monesti manaillaan! Pandora on tosi, tosi kiva, pitkäjalkainen ja tyylikäs hevonen, joka on jossakin elämänsä vaiheessa onnistunut naamioimaan itsensä kuuroksi neiti muuliksi. Ei mene läpi enää, Pantsu! Sen verran vakuuttava kehitys tässä nyt on reilussa puolessa vuodessa tapahtunut, että kukaan ei enää usko niihin "en pysty, en kykene"-höpötyksiin. Aika näyttää mihin Kukan ja Pantsun yhteinen tie vie ja minä olen onnellinen jos saan aina silloin tällöin käydä hevosen selässä oppimassa lisää. Kokemuksesta tiedän, miten huikeaa on saada hankalaksi mielletty hevonen oikeasti toimimaan ja kuulla, että joku jopa tykkää siitä! Silloin tietää tehneensä jotakin oikein ♥

Pohkeen taakse jäädessään tamma herkästi vähän "käpertyy".

Sitten kun sen taas saa rehellisemmin pohkeen ja ohjan väliin, loksahtaa muotokin kohdalleen. Melko luonnollista.

Tuolle hevosen niskaa vahtivalle katseelle pitää kyllä taas tehdä jotakin...

Niin kiva tammuska! Ja Michelin-ukko.

Kaikki kuvat © Kukka, kiitoksia jälleen!
Minkälaisia kehitystarinoita teiltä ratsastuskoulun opetushevosten kanssa löytyy?

Vuosi 2016 puhelinkuvissa, osa 2

Linkki ensimmäiseen

1. Venla juhannuksen jälkimainingeissa. 2. Pienessä kohmeessa oli hyvä herätä ruttusammakon höpinöihin. 3. Tien päällä. Tästä tuli mieleen, että olettekos kuulleet tarinaa, jonka mukaan Aino Acktén esittämä Suomen kielen lause "aja hiljaa sillalla" olisi voittanut maailman kauneimman lauseen palkinnon Pariisin maailmannäyttelyssä vuonna 1900? Mahtaakohan olla totta, vedenpitävää tietoa en pikaisella googletuksella löytänyt. 4. Rosan aamupalapalvelu! Oltiin melkein koko kesä kahdestaan officella, semisti rentsii! 

1. Aika kiva kun on lounasravintola duunipaikkaa vastapäätä. 2. Meidän officevahti Badiii ♥ 3. Iilimatoset työssään! Saatiin taas monta ponia oireettomaksi ihottuman suhteen, sweet! 4. Nuutin entiset karsinanaapurit: pari pupua sekä possuneitoset Olivia ja Miss Piggy.

1. Yksi kesän söpöimmistä hoidettavista! Tuitelis tui ♥ 2. Uudet kynnet! Onni on työkaveri, joka näitä värkkäilee. 3. & 4. Suomen suven tavallisin säätila. Lämmintä oli silti! ... ja hetken kuluttua sitten jo ukkostikin. Tulipas ikävä kesää... ♥

1. Me love my nails ♥ 2. Ei ihan Starbucksii mut ok silti. 3. Kesän hittiruoka (koska en muuta osaa jaksanut tehdä.) 4. Banneri tekosillaan, mutta viimeisiään vetelevä kone sekä kaatuileva Photoshoppi tekivät projektista jälleen kerran astetta työläämmän.

1. Jädelöllä Helsingin laitamilla. Mustikkaa ja suklaata, mmm! 2. Brunssi työporukan kesken, not bad. 3. Päiväuniltaan juuri herännyt pikku-Rico ja hänen lelunsa ♥ 4. Mikkelin kovimmat Pokemonien metsästäjät.

1. Mikkelin oma Tylypahka. On muuten komea myös sisältä! 2. Pikku-apulainen työn touhussa. Nana ♥ 3. Ja ilut hommissa taas, sormi havainnollistamassa mölliköiden kokoa. 4. Alias siskon kanssa on aina yhtä hupaisaa. Lisäilkää Snapissa: susannaniemi!

1. Vatukoita omasta (tai no mökin) pensaasta, parhautta! 2. Pokestoppi hautuumaalla, ok...? 3. Yritin kuvata kaunista auringonlaskua, mutta eihän siitä mitään tullut. Huomatkaa meikän ihana marmorikuori by Happy Plugs ♥ 4. Sairaalassa koska jalka.

1. Kesäpäivien viettoa duuniporukalla! Paras puuhailta alkaa tietenkin sushilla. 2. Ennen Escape Roomia käytiin pikku drinksuilla. 3. Sitten Altaalla vähän arskaa. Heinäkuu hellii ♥ 4. Boyssit ottamassa lepiä pakussa koska rankka elämä.

1. Okei mä haluan kesän NYT! (En oikeesti ihan nyt, mutta kohta nyt.) 2. Pastorissa illallisella, ruoka oli ihan taivaallista! 3. Rosa halusi lisätä Instaan kuvan ja pähkäili kuvatekstiä. Yritin auttaa, muttei kuulemma kelvannut... 4. Porukalla poikaystävän mökillä nauttimassa vesileikeistä, lämmöstä ja itikoista. Vuosisadan traumat kun Anniinalla oli aamulla punkki kädessä.

1. Joo, kaksi lehmää. Sanoin sen ennen kuin kukaan muu ehtii. 2. Ymmi tukka taas silmillä oppimassa temppuja vanhan kodin pihalla hetki ennen muuttoa. 3. Joskus kersoina harrastimme Anniinan kanssa kirjeenvaihtoa ja tämä löytyi laatikoiden kätköistä. Jäänyt jostakin syystä hyvät vitsit lähettämättä! 4. Muistatteko nämä örvelöt? Meikän lemppariötökät Toy Storissa. Näiltä ne hevosten näkemät kuuluisat pienet, vihreät miehet varmaan näyttää!

1. Muuttolaatikoita pakatessa löytyi myös tämä lehti vuodelta 1993. Kansikuvatyttö pienestä pitäen. 2. Kesän kohokohtia. Ja mikä pettymys kun sieltä aina kuoriutui joku matomatala. 3. Ihana ilta. Veronikan ja Bobin kanssa ulkoilemassa elokuisena iltana. 4. "Minulla lelu on. Leikitään."

Kaikki kuvat päivältä, josta tuli yksi elämäni parhaista. Kuukausien laidunloma ja rennot kävelylenkit olivat tuottaneet tulosta ja saimme luvan alkaa ravailemaan. Se onnen määrä oli täysin käsittämätön ♥

1. Simppa mietteliäänä: "kuka sä oot ja miksi siinä istut?" 2. Tallimatkalla bongattiin siskon kanssa auringonkukkia! Miljuuuunittain auringonkukkia. Oli pakko pysähtyä kuvaamaan. 3. Tätä näkymää on ikävä... ♥ 4. Toimistokoira Ricocococo.

1. Hei mamman rakas ♥ 2. Matkalla Mikkelistä Espooseen siskon rippijuhliin. Ja olkaahan huoleti, en harrasta liikenteen vaarantamista kuvaamalla kun ajan - kaikki nämä tiekuvat on otettu pelkääjän paikalta! 3. Naimalupa saatu! Sisko ♥ 4. Rippijuhlaherkuista ei ole kuvaa (vaikka mielestäni kyllä otin?! Ehkä se oli Snäppiin), mutta viikko töissä alkoi samalla linjalla. Tuo keskimmäinen kakku oli niiiiin herkkua!

1. Pohtimassa elämää ja kamppailemassa vaikeiden valintojen kanssa. 2. Kun sitten syyskuussa tuli varmuus: tämä on meidän uusi kotitallimme. 3. Nessi ja bossi asuntoauton kimpussa. Tiputteli huollon jälkeen öljyä ja arvottiin voinko lähteä sillä reissuun vai pitääkö ajaa suoraan huoltoon. 4. Mmmm, itse tehtyä pitsaa! Kyllä kelpaa täydelliselle pohjalle (made by Anniina) rakennella.

1. Ja taas. Mikkelin ja Espoon väliä tuli kyllä ajettua ihan kiitettävästi. Ja tulee toki edelleen. 2. Kirpeänä syysaamuna, ihanat auringonsäteet... ♥ 3. Imelää. 4. Ystäväni lörppäposki-Oliver ♥

1. Marshall on pop! Tai ehkä ennemminkin rock. 2. Juhlistamassa siskon ripiltä pääsyä isän puolen sukulaisten kanssa hieman jälkijunassa. 3. Tuplatreffeillä. 4. HIHS:in Expo-alueella himoitsin näitä huopia kun sopivasti Nuutin nimi G:llä alkaa. Melkein jo sorruin, mutta pidin kuin pidinkin itseni sitten ruodussa.

1. Niin se HIHS! Yksi syksyn kohokohdista. Kameraa en kantanut mukana, joten tässä melkein kaikki sieltä räpsimäni kuvat. 2. Riikka meidän rataryhmästä kärrää joka vuosi paikalle melkoisen määrän mässättävää, voitte varmaan uskoa, että menevät kuin kuumille kiville. 3. Hiihtää voi myös sisätiloissa ja ilman lunta. Tai no, ainakin melkein... 4. Welcome to Helskinki. Pikku moga käynyt kylttien kanssa, hupsis!

1. Viimeiset kerrat ovat aina vaikeita. Tässä ollaan ajelemassa hakemaan Nuuttia sen entiseltä kotitallilta kukonlaulun aikaan. 2. Heppa perässä ja matka kohti uutta elämää. 3. Pienestä tuli cityponi ♥ 4. Pezi nauttimassa hoidosta solariumin alla, kyllä kelpaa!

1. Kun talvi yllättää autoilijan, onni on veli joka vaihtaa nastarenkaat alle käden käänteessä (ja pesee auton samalla)! Vähän jännitti ajaa kesäkumeilla kun yhtäkkiä tulla tupsahti 15 cm lunta... 2. Poikaystävän synttärilahja: värimato! 3. Nuusku reippaana poikana lähdössä kävelylle marraskuisena iltana. 4. Hyvää synttäripäivää minä!

1. Hommissa oltu, niin kilttinä ja hienona ♥ 2. Pieni höntti hörökorva joulun alla. 3. Vuoden viimeinen päivä. Maassa rauha ja hepat vielä ulkosalla. 4. Keskiyön väriloistoa Mikkelin taivaalla, hei hei 2016!

Kiinnostaisiko tiirailla tällä tavalla yhteen koottuja puhelinkuvia jatkossakin, ehkä muutaan kuukauden välein? Vai kenties usemmin? Harvemmin?
Sana on vapaa!