Vieraissa jälleen

Muutama viikko sitten pääsin käymään Pimu-tamman selässä (linkki postaukseen) ja seuraavana viikonloppuna oli vuorossa Pandora. Tumma ja tulinen ja vähän hullunkurinen. Tai no, ehkä ei niinkään tulinen, mutta... Tamma isolla t:llä joka tapauksessa. Hieman verkkainen reagoimaan eteenpäin pyytäviin apuihin ja maneesin ovipäätyä kohti liikkuminen toisinaan liimaa tohvelit maahan, mutta mennyt iiiiiiison harppauksen eteen sitten viime kesän, jolloin tammaa ensimmäisen kerran kokeilin.

Tuosta ratsastuksesta ei juuri mitään mainittavaa jäänytkään. Itse olin muutaman kuukauden viettänyt melko hevosvapaasti ja Pandoran selässä tunsin itseni suunnilleen vasta-alkajaksi. Aivan kuin olisin unohtanut kaiken mitä koskaan olin ratsastuksesta oppinut. Hevonen vastasi jokaiseen apuun puolen kierroksen viiveellä ja huiteli täinä tervassa levällään kuin Jokisen eväät. Ulospäin meno ei kuulemma näyttänyt aivan niin kammottavalta miltä se selkään tuntui ja yllättävän hyvää kuvamateriaaliakin tuli. Suurimmassa osassa otoksia vain istuin niin päin peppulaa, että niitä katsellessa teki mieli kaivautua maan alle noin puolen kilometrin syvyyteen ja homehtua sinne...

Yksi harvoista kuvista, joissa olemme kumpikin ihan ok.

Syksyn ja talven aikana Pandora on joutunut hommiin oikein olan takaa ja siitä laiskanpulskeasta, nopeiksi ja reaktiivisiksi miellettyjen trakehnerien vastakohdasta on hiljalleen kuoriutumassa elegantti kouluratsu. Esteillä meno on edelleen vähän luokkaa mato, mutta sileällä palikat ovat alkaneet vähitellen löytää oikeille paikoilleen. Serkkutyttöni Kukka on hevosen kanssa tehnyt ison työn ja kärsivällisesti ammattilaisten avustuksella rakentanut puukylkisestä keinuhevosesta tulevaisuuden staraa. Liikettä löytyy kun sitä vain saa esille, eikä kokoaminen tuota vaikeuksia. Sivulle kulkeminen on vielä hieman työlästä, mutta ahkerasti hiomalla rupeavat väistötkin takuulla luonnistumaan. Kukka on Pandoran kanssa tunneilla päässyt harjoittelemaan jo mm. laukanvaihtoja, joista heti ensi yrittämällä onnistuivat suorittamaan puhtaasti peräti kolme kappaletta. Vielä kun saadaan tamma koppiin niin tässä voi olla kesän kisojen todellinen musta hevonen - kirjaimellisesti!

Itse en tosiaan ole ollut osallisena Pantsun kehitykseen muuta kuin satunnaisen huoltohenkilön roolissa, eli minkäänlaista kunniaa en voi siitä ottaa. Minä vain keikun nautiskelemassa muiden työn hedelmistä ;) Eihän Pantsulainen edelleenkään mikään lännen nopein ole, mutta nyt sitä saa jo mukavasti herkisteltyä. Kesällä keskittyminen meni lähinnä siihen, että sai siltä edes jonkinlaisen reaktion pohkeeseen kun nyt saatettiin jo mennä eteen ja säädellä ravia melko pienellä vaivalla aina pikkuruisesta hipsutuksesta kohti hyvää, tarmokasta harjoitusravia. Tehtiin paljon siirtymisiä myös askellajien välillä, pyörittiin ympyrällä ulkolapaa sekä suoruutta metsästäen ja käytettiin sitä myös pohkeenväistöissä. Seinän vierestä on hyvä aloittaa, siitä saa tuen ulkoavuille ja sitten vain ympyräuraa seuraten takapää sisällä kohti mahdollisimman laadukkaita ristiaskelia. Sulkuun sitten taas otsa menosuuntaan ja hevonen vaadittavassa taivutuksessa pohkeen ympärille. Tarkoituksenani oli hakea hevosta vähän tasaisemmin molemmille ohjille ja saada sisäpohje paremmin läpi, sillä Pantsu mielellään jää punkemaan sitä vastaan. Lopulta pääsimme samalle aaltopituudelle niin, että saatoin hetkisen vain ja ainoastaan nauttia.

Laukkasimme ympyrällä ja ajattelin sen jälkeen vielä työskenteleväni hetkisen ravissa, mutta yhtäkkiä hevonen jäikin pehmeänä ulko-ohjalle eikä tuntunut enää lainkaan tuupattavalta. Olisin voinut istua siellä monta, monta, monta kierrosta ja siinä vaiheessahan tammaa vasta olisikin tehnyt mieli ruveta työstämään, mutta oli ihan, ihan pakko antaa hevoselle sen ansaitsema kiitos ja lopettaa. Loppuravit pitkin ohjin eteen alas ja siinä se. On ehkä parasta kun laiskaksi mielletty hevonen yhtäkkiä löytää sen liikkumisen riemun ja sitä pääsee kiittämään oikein isolla kädellä.

Täytyy kyllä nostaa hattua hevosen kanssa töitä tehneille, etenkin Kukalle. Eivät ne kaikki tuntihevoset aina mene takapakkia, vaikka niin monesti manaillaan! Pandora on tosi, tosi kiva, pitkäjalkainen ja tyylikäs hevonen, joka on jossakin elämänsä vaiheessa onnistunut naamioimaan itsensä kuuroksi neiti muuliksi. Ei mene läpi enää, Pantsu! Sen verran vakuuttava kehitys tässä nyt on reilussa puolessa vuodessa tapahtunut, että kukaan ei enää usko niihin "en pysty, en kykene"-höpötyksiin. Aika näyttää mihin Kukan ja Pantsun yhteinen tie vie ja minä olen onnellinen jos saan aina silloin tällöin käydä hevosen selässä oppimassa lisää. Kokemuksesta tiedän, miten huikeaa on saada hankalaksi mielletty hevonen oikeasti toimimaan ja kuulla, että joku jopa tykkää siitä! Silloin tietää tehneensä jotakin oikein ♥

Pohkeen taakse jäädessään tamma herkästi vähän "käpertyy".

Sitten kun sen taas saa rehellisemmin pohkeen ja ohjan väliin, loksahtaa muotokin kohdalleen. Melko luonnollista.

Tuolle hevosen niskaa vahtivalle katseelle pitää kyllä taas tehdä jotakin...

Niin kiva tammuska! Ja Michelin-ukko.

Kaikki kuvat © Kukka, kiitoksia jälleen!
Minkälaisia kehitystarinoita teiltä ratsastuskoulun opetushevosten kanssa löytyy?